Ann Heberlein oli minulle entuudestaan tuntematon ihminen, mutta tämän teoksen nähtyäni halusin tietää enemmän. Käsiohjelmassa on tiivistettynä faktoja, ja netin syövereistä löytyi lisää. Teologian tohtori, mutta sittemmin kirkosta eronnut. Minun ikäiseni kolmen lapsen äiti, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Yhteiskunnallinen vaikuttaja ja keskustelija, jollain mittapuulla siis elämässä menestynyt, mutta jolle arki on hetkittäin hyvin vaikeaa. Ristiriitainen persoona siis, ja siten hyvin kiehtova. Tätä hänen elämäänsä pohjautuvaa monologia on esitetty Ruotsissa paljon viime vuosina, ja nyt sitten Suomessakin.
Heberleinin oma rankka elämä tulee hyvin esille. Masennus, syömishäiriöt, ajatukset itsemurhista, riittämättömyys, syrjähypyt, maaniset ja impulsiiviset teot (kuten talon osto). Massiiviset joulujuhlat ystäville. Se mielentila kun ei pelkää mitään, saa aikaan asioita huimaa tahtia, tuntuu että kontrolloi kaikkea. Ja sitten se vastakohta, kun putoaa mustaan kuiluun, mistä ei tunnu olevan mitään poispääsyä. Pesonen heittäytyy rooliin koko minällään, kropallaan, kaikellaan. Vaatteet ja peruukki muovaavat persoonaa. Joulukuusen raato, jouluvalot.
Esitys on samankaltainen kuin naisen diagnoosikin, eli mania ja masennusjaksot vuorottelevat. Tätä on riipaisevaa katsoa. Julkkis jota halutaan, revitään joka paikkaan. Tuntuu että nainen ei jaksa, Muut kadehtivat, kunnioittavatkin tämän menestystä, ja naisesta tuntuu vain että hän ei jaksa, ei riitä, on epäonnistunut. Suhde jumalaan on koetuksella. Hän valmistautuu jättämään jäähyväisiä; perheelleen, miehelleen, elämälleen. Ja kokee että hänen ja elämän välissä on kalvo.
Intensiivistä ja kaunista teatteria. Rujoudessaan koskettavaa.
Niin siis. Emmi Pesonen esiintyy ja Juhana von Bagh on ohjannut. Kumpikin vastaa myös dramatisoinnista. Ville Virtasen valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin pieneen tilaan eli VR:n itäsiiven yhteen pieneen huoneeseen. Välillä saamme kurkistaa ikkunasta uloskin, Kaisaniemenpuistoon. Ikäänkuin siellä olisi se toinen elämä, se mihin voi kurkottaa sieltä kaivon pohjalta. Ja sitten sälekaihtimet voivat taas räpsähtää kiinni ja jäämme omaan kuiluumme, yksinämme.
Tänä keväänä olen nähnyt tosi monta kiinnostavaa ja intensiivistä monologia. Hyvin henkilökohtaisella tasolla koskettavia. Tämä oli yksi niistä. Kiitos koko työryhmä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Valokuvien copyright Neena Villberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti