Olipa Kerran Minä / Kansallisteatteri 30.11.2015

Jaahans, näytelmä narsismista. Heini Junkkaalan uutuus Olipa kerran minä, alaotsikoltaan Narsistin kootut totuudet. Mielenkiintoinen mutta aika sekava kokonaisuus. Oli hyvä saada pieni alustus aiheeseen ohjaaja Milja Sarkolalta juuri ennen esitystä Bloggariklubilla. Hieman avasi teemaa.

Minna Haapkylä on Kirjailija, joka kutsuu vanhan ystävänsä (Katja Küttner) paikalle, ja sitten heidän tapaamisessaan onkin yleisö eli me katsojat. Kirjailija kun ei osaa tehdä nykyään enää mitään ilman yleisöä. Ystävästä tämä on vaivaannuttavaa. Seuraamme näytelmän harjoituksia. Lavalla vuorottelevat kaksi pariskuntaa. Ensimmäisessä Riko (Heikki Pitkänen) vatvoo heidän suhdettaan, Heili (Iida Kuningas) on enemmän hiljaa. Näiden kahden myrskyisä liitto etenee ensitreffeiltä synnytyslaitokselle. Miehen puheet ja teot saavat yhä absurdimpia piirteitä. Kuka nyt tuo sairaalaan vaimolleen lahjaksi pitsisen hepenen, kun on ollut kaksi viikkoa ilman naista, kun vaimo on vaan viettämässä hotellilomaa sairaalassa. Kaamea narsistimies ja tämän reppanavaimo herättävät varmasti katsojassa monenlaisia tunteita.

Toinen pariskunta (hysteerisena Siskona Jessica Grabowsky ja tämän pyhimysmäisen tyynenä siippana Eskona Antti Pääkkönen) vatvoo parisuhdettaan öisin. Tai lähinnä nainen vatvoo ja mies koittaa nukkua. Yleisöstä tulee niin paljon hymiseviä nyökkäyksiä että taitaa liipata likeltä monen parisuhdetta. Nainen jankkaa ja jankkaa, toinen vaan koittaa nukkua. Nainen on suorastaan hysteerinen, liioittelee kaikkea ja hakee hyväksyntää. Paniikkikohtaus iskee kun saa lietsottua itsensä tiettyyn pisteeseen asti hysteriassaan.

Tässä kulkee monta teemaa ja tarinaa limittäin ja lomittain. Näytelmä näytelmässä. Lyhyitä välähdyksiä toisten elämästä. Narsismia tarkastellaan monelta eri kantilta. Oikeita ihmisiä vilahtelee niin puheissa kuin lavallakin, massamurhaaja Andreas Breivikistä Jussi Parviaiseen. Osa naurattaa, osa kauhistuttaa, osa säälittää. Välillä tahti on niin nopea ettei kaikkea meinaa edes havannoida kun mennään jo eteenpäin. Absurdeja kohtauksia, absurdeja ihmisiä. Hesarin teatterikriitikko Suna Vuori saa myös aikamoisen siivun näytelmästä.

Kootut totuudet -ohjelman juontaja (Heikki Pitkänen) puhuu vain itsestään, vaikka vieraana on itse Jeesus (Antti Pääkkönen). Tämäkö on tyypillinen tv-juontaja? Jo vain, ainakin nyt. Pahinta taitaa olla se että tämmöisiä tyyppejä on enemmän ja enemmän, ja varsinkin mediassa ja esittävissä taiteissa. "Homous on narsistinen hätätila". Välillä Kirjailija paasaa homopropagandaa, "Suomessa ei saa sanoa mitään poikkipuolista homoista"!

Hetkessä lavalla on narsismi-kaaos, kun Mika Myllylä, Jari Sarasvuo, Anders Breivik ja Jussi Parviainen messuavat kaikki yhtäaikaa.

En oikein tiedä mitä ajatella tästä. Mainioita oivalluksia, hersyvää dialogia, loistavia näyttelijöitä (erityisesti vaikutuksen teki Jessica G, ketä en ole ennen nähnyt lavalla). Mutta hetkittäin liian sähläävää, nopeatempoista ja liian rönsyävääkin.

Käsiohjelmassa on poistettuja kohtauksia, ja kirjeenvaihtoa Heini Junkkaalan ja muutamien esityksessä mainittujen tyyppien kanssa. Mielenkiintoista!

Kyllä tämä viihdytti, ja herätti keskustelua ja ajatuksia. Mutta samalla mietitytti paljon myös yleisön asema ja esiintyjien narsismi ja koko tämä teatteritaiteen maailma. Toiset esiintyvät lavalla ja me toiset palvotaan niitä. Onhan sekin tosi absurdia.


Kuvien copyright Stefan Bremer
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bloggariklubi / Kansallisteatterin lavaklubi 30.11.2015

Glögiä ja salaattia, kiinnostava ohjelmaa ja mukavaa seuraa. Niistä oli marraskuun Bloggariklubi tehty. Tämä oli toinen kerta kun pääsin mukaan (kolmas kerta kun klubi järjestettiin). Ihan mukavasti meitä teatteri/kirja/kulttuuribloggareita oli taas kerääntynyt paikalle.

Myöhästyin vartin, mutta kerkesin juuri ohjaaja Paavo Westerbergin osuuden alkuun. Paavo jutusteli keväällä ensi-iltaan tulevasta Mahdolliset maailmat -näytelmästä. Voi himpura mä odotan sitä ihan kauheasti! Tulee olemaan jo kolmas juttu mitä tekevät liki samalla porukalla (Kauppamatkustajan kuolema ja Vanja-eno oli ne kaksi edellistä), joten tutustumisvaihe on jo ohitettu ja porukka pääsee nopeammin liikkeelle. Näytelmä on ollut pitkään (kymmenkunta vuotta) työn alla; ja lopulta palaveri Mika Myllyahon kanssa sai sen valmistumaan.

Tarinassa on 12-vuotias lapsitähtipoika 80-luvulla, jonka vanhemmat eroavat ja tämä löytää uuden henkisen kodin teatterista. Toisaalta tässä ajassa on keski-ikäinen teatteriohjaaja/käsikirjoittaja. Ja tokihan teksti ja aihe flirttailee omakohtaisuuden kanssa, sanoo Paavo. Minuus, taiteilijuus, fatalismi. Paljonko elämässä on sattumaa ja paljonko valintaa. Mitä jos taiteilija kadottaa kykynsä leikkinä, mitä hänelle sitten jää? Se jää nähtäväksi, mutta Mahdolliset maailmat on ainakin itselle yksi kevään odotetuimpia ensi-iltoja. Moniääninen, sinfoninen näytelmä! Mutta lopuksi Paavo kyllä varoitti että kaikki mistä hän puhui on tämän päivän tilanne ja kuukauden päästä näytelmä voi olla hyvinkin erilainen.

Legendaarinen kirjailija Hannu Mäkelä jutusti leppoisalla tyylillään mm. kirja-alan murroksesta, omasta urastaan Otavalla, Herra Huun alkuhistoriasta. Tätä tarinointia olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään, mutta pitää lukea lisää sitten uunituoreesta muistelmien neljännestä osasta Otavan aika.

Omista joulutraumoistaan uutuudessaan Mantelimaa kirjoittaa Miina Supinen. Oli hauska kuulla hänen kertovan viime vuosistaan "lapsiperhehelveteissä" :-) Hänen mukaansa joulu on iso teatteri mitä esitetään joka vuosi läheisille ja rakkaille. Miten totta! Ehkä Supisten perheen viime jouluinen siskonpetisysteemi olkkarissa olisi toteuttamisen arvoinen idea moneen suomalaiseen kotiin?

Illan viimeisenä vieraana oli ohjaaja Milja Sarkola, jonka uutuusohjausta Olipa kerran minä siirryimme katsomaan sitten Pienelle näyttämölle. Milja köy kuulemma esityksen alkupuolella useinkin valvomassa teosta, muuten se yhteinen taival tekijöiden kanssa loppuu kuin seinään. Näyttelijät kuulemma arvostavat tätä. Ja siten voi antaa vielä palautetta. Sen jälkeen hän käy yksi tai kaksi kertaa kuussa. Mutta miten Miljasta tuli ohjaaja? Toki hän on kasvanut teatterissa, ja ollut paljon mm. kuiskaajana ja ohjaajan assarina. Mutta hän oli arka ja ujo eikä voinut kuvitella vetovastuuta. Mutta sitten kun löysi ohjaamisen niin on nauttinut siitä kovasti. Yhteistyö näyttelijöiden kanssa on työssä parasta. Näyttelijän työn katsominen on inspiroivaa ja ihanaa (tässä komppaan kyllä Miljaa täysillä, vaikka minä katsonkin yleisön edustajana).

Olipa kerran minä -näytelmästä Heini Junkkaala on sanonut että siinä on jonkun verran omakohtaisuutta myös. Ei siis patologista, sairasta narsismia, vaan sellaista "normaalia". Sekä ystävä että kirjailija ovat jollain tasolla Heinin alter egoja. Milja puhui paljon myös omasta narsismikäsityksestään, ja miten näytelmätekstistä sai paljon oivalluksia. Itsensä jatkuva vähättely ja pienentäminen on jollain tavalla käänteistä narsismia. Onko teatterin maailmassa enemmän narsismia kuin meidän tavallisten kuolevaisten joukossa? Hyvä kysymys... Varmaan monet ihmiset hakeutuvat esiintymisaloille, siis sellaiset jotka haluavat jatkuvaa ihailua ja huomiota. Käytetäänkö narsismi sanaa liikaa tai väärin? Onko narsisti sama asia kuin kusipää? Nykyajan trendi tuntuu olevan että kaikki ikävä käytös leimataan narsismiksi, mutta eihän se niin ole. Rehellinen kusipää voi silti olla ihan sellainen, olematta narsisti.

Milja kertoi että oli vaikea löytää kirjallisuutta aiheesta, erityisesti narsistin näkökulmasta. Uhrien näkökulmasta on paljonkin materiaalia olemassa. Harvoin kukaan narsisti kokee manipuloivansa muita. Ehkä itsessään on vaikea tunnistaa niitä piirteitä, ja myöntää olevansa narsisti.

Ooh, sain Paavo Westerbergin raapustamaan nimensä Vanja-enon näytelmätekstiin!

Kaikenkaikkiaan taas kerran superkiinnostava bloggariklubi. Vaikka vieraiden määrä oli nyt reilusti vähemmän kuin ekalla kerralla viime keväänä, niin silti tuli kiire. Ehkä aikaa pitäisi olla enemmän. Sitä seurusteluaikaa muiden bloggarien kanssa kaipasin myös (no nyt oli ollut se vartti alussa minkä olin myöhässä itse).

Lämmin kiitos niin Kansallisteatterille kuin Tammi, WSOY & Johnny Kniga.


Kuvat ovat ihan omia!

Tabu / Kansallisteatteri 29.11.2015

Kansallisteatterin Tabu on jotain niin hienoa, odottamatonta, kaunista, henkeäsalpaavaa ja uutta, etten yhtään tiedä mitä siitä sanoisi. En yhtään tiennyt mitä odottaa, ja sain kaiken mitä odotin. En kuulu kirkkoon, enkä usko mihinkään ylempiin voimiin, mutta esityksen jälkeen oli autuas, harras ja seesteinen olo. Kuin olisi kokenut jotain... suurta ja hienoa ja ihmeellistä. Niinkun toki olikin. Tabu oli suorastaan pyhä kokemus. Kaikki ajantaju katosi, ja kaikki muu lakkasi olemastta.

Mä en olisi halunnut viikkoon edes puhua mitään. Jäädä vaan siihen transsinoloiseen tilaan lillumaan. Tai mieluiten jäädä sinne katsomoon, pimeyteen, uppoamaan siihen esitykseen.

Seela Sella oli taitava, niin taitava. Vaatii erityistä lahjakkuutta, ja ennenkaikkea karismaa vetää näin iso rooli, ja sanomatta sanaakaan. Tero Jartti ja Jaakko Kuusisto olivat myös oleellinen osa esitystä, jälkimmäisen vastatessa musiikista. Ja mitä ääniä viuluista ja efektilaitteista lähteekään!

Hieman samankaltainen kokonaisvaltainen elämys oli edellinen Kristian Smedsin ohjaustyö Kansallisteatterille minkä näin reilu vuosi sitten eli Palsa. Kuolema, uskonto, veri, ristiinnaulitseminen. Sellaisia teemoja joita niin Palsa kuin Mukka pyörittelivät. Jotenkin nämä ovat mielestäni sisarteokset, kumpikin oli esityksenä mykistävä.

Ihan hirmuisen iso erityismaininta valosuunnittelusta Teemu Nurmelinille.

Koko Kansallisteatterin henkilökunta oli mustavalkoisissa Tabu-vaatteissa, eikä käsiohjelmaa ollut saatavilla (esityksen jälkeen sai mustavalkoisen A4 arkin missä oli kuitenkin kerrottu tekijätiedot). Olihan tämä outo, mutta niin hieno outo.

Tabua esitetään ensi keväänä muutamina sunnuntai-iltapäivinä, ja en voi suositella sitä tarpeeksi. Se ei ole millään mittapuulla perinteistä teatteria, mutta jotain upeaa se kyllä on.

Oli hauska seurata myös ihmisten reagointia esim. aplodeihin. Kun mitään ei tapahdukaan. Yleisö oli muutenkin kovin hämmentynyt!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla
Kuvien copyright Kansallisteatteri

Neiti Kevät / Kotkan kaupunginteatteri, ravintola Kairo 28.11.2015

Molempi parempi eli kun Kotkaan meni katsomaan iltapäivällä Sugaria, niin samaan syssyyn sitten iltaselle vierailu ravintola Kairoon. Edellisestä vierailusta sinne onkin kulunut reilusti aikaa, parikymmentä vuotta itse asiassa. No, monet perusasiat pysyy ennallaan, niin myös Kairo.

Neiti Kevät on Sir Elwoodin Hiljaisten Värien musiikin ympärille koottu musiikkiteatteriesitys neljän näyttelijän ja livebändin voimin toteutettuna. Joskus ennen, eli about silloin parikymmentä vuotta sitten, tuli kuunneltua bändiä enemmänkin. Joten iso osa biiseistä oli enemmän kuin tuttuja. Sikäli siis hyvin nostalginen ilta. Tosin paikat olivat huonot ja ruoka... noh, oma vuohenjuustosalaattini ok, mutta seuralaisen kana kuin suoraan kaupan eineshyllystä. Että ruuan perässä Kairoon ei ehkä ihan heti kannata sännätä.

  

SEHV-musiikki on usein melankolista, pieniä tarinoita ihmiselämästä kertovaa. Snoopi Siren on alkuperäisidean taustalla ja Outi Keskevaari on tästä sitten kehittänyt tarinan. Tarinan Annista (Miia Maaranen) joka hortoilee vaihtuvien mieskuvioiden keskellä, ajelehtien suhteesta ja paikasta toiseen. Jotenkin tämä tarina on saatu sopimaan biiseihin, tai biisit tarinaan, tai jotenkin. Anni on rempseä, näennäisesti huoleton ja sittenkin vääriin miehiin (kulkumulkku!!) haksahtava. Annin paras ystävä Mari (Mirka Mylläri) ja tämän mies (Teemu Koskinen) seuraavat sivusta Annin haahuilua ja epäonnisten sulhokandidaattien ohimarssia.

Kaikki ei aina suju kuin Strömsössä ja mahtuu tähän tarinaan paljon haikeutta ja suruakin. Näitä Annin miehiä esittävät Tomi Alatalo ja Osku Haavisto, sekä Teemu Koskinenkin. Alatalo on parhaimmillaan rentun rokkimuusikon osassaan, joka toki sopii hyvin tämän pirtaan. Raikasta ja reipasta menoa, vaikka aika melankolistakin meininkiä.

Hetkittäin tarina ei etene ihan niin soljuvasti, mutta kyllä tämä hyvinkin yhden lauantai-illan viihdytti. Iso osansa tästä oli hyvällä musiikilla, mitä sovituksesta vastaava Ari Ismälän loistava nelihenkinen bändi tuuttasi ilmoille. Bändi svengasi hyvin, ja onneksi meidän paikoille sentään kuului hyvin, vaikkei näkynytkään. Tommi Kainulainen vastasi ohjauksesta, musiikkidramaturguiasta ja lavastuksestakin.

Ja kyllä se Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä vaan on upea biisi!

Neiti Kevät tuntuu olevan suosittu pikkujouluesitys, mutta onneksi jatkaa ohjelmistossa vielä keväälläkin. Kerää porukka kasaan ja lähde viettämään nostalgista iltaa Kairoon!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Juha Lahtinen

Sugar / Kotkan kaupunginteatteri 28.11.2015

Mainiota päästä katsomaan sama musikaali kahtena eri versiona samoihin aikoihin. Kiitos siis Kotkan kaupunginteatteri että tekin toteutitte tämän tänä syksynä! Väkisinkin siis vertailua Tampereen teatterin Sugariin tulee, mutta tarttee sanoa heti kättelyssä että molempi parempi. Hyvin erilaisia versioita, ja pidin molemmista kovasti.

Kotkalaisten puvustus on ensinnäkin hirvittävän upea! Vieraileva pukusuunnittelija Maarit Kalmakurki on onnistunut ihan loistavasti. Alussa kaikilla Synkooppisiskojen soittajilla on uniikit punaiset puvut. Siis joka puvussa on joku oma jippo. Myöhemmin koko sakilla on vihreäsävyiset puvut ja taas sama juttu. On kimallusta, on paljettia, on röyhelöä. Ja sulkia!! Silmäkarkkia koko rahan edestä. Kyllä muidenkin puvut hienot ovat, mutta jotenkin noiden soittajien kokonaisuudet suorastaan häikäisevät silmiä.

Kapellimestari Ari Ismälä on sovittanut biisit ihan erilaisiksi kuin Tampereella ja tämä bändi svengaa! Soitto rullaa tosi hyvin, ja musiikki kuulostaa tosi raikkaalle ja kivalle. Edelleenkään tämä ei mitään mun ykkössuosikkimusaa ole, mutta tarttee sanoa että nyt kuulostaa hyvälle! Kyllä seitsemän henkeäkin saa soiton kulkemaan.

Iita Torvisen lavastus on sitä itseään: ankea, työttömyyden runtelema Chigago, loisteliaat kimaltavat yökerhot ja esiintymispaikat, sopivan luksusmainen huvijahti, ihanan värikkäät makuuhuoneet Ritz-hotellissa, näpsäkkä junavaunu makuuhytteineen... Snoopi Siren vastaa ohjauksesta ja mainioista koreografioista Sari Marin.

Huomaa kyllä miten tässä on myös eri suomennos (tässä Leo Kontulan) kuin Tampereen Teatterin versiossa. Miesten sanailu on ehkä asteen vihjailevampaa. Ja muutenkin, biisejäkään ei meinaan tunnistaa samoiksi, osittain tietysti erilaisen sovituksen vuoksi, mutta myös lyriikoiden. Hirveän hauskat ja oivaltavat nämä käännökset kyllä on.

"Ehkä sä olet saamassa jotain" (pöpöä tarkoittaen)
"Sitä mä todellakin toivon".

Sugarina muikistelee Johanna Kuuva, oikein mallikkaasti laulaen ja esiintyen kaikinpuolin. Tämä on ehkä vähän sellainen maalaistytömpi-Sugar.

Sitten päätähdet eli Joe/Josephine (Toni Harjajärvi) ja Jerry/Daphne (Teemu Koskinen) ovat kummatkin ihan hirmuisen hyviä. Pitkiä ja solakoita, ja ankeissa ruskeissa miesten puvuissaan aluksi. Mutta sitten kun muodonmuutos tulee niin wau! Varsinkin Daphne on ihastuttava ilmeikkäine muikisteluineen. Tosin säärikarvat olisi voinut ajella, koska ne pistivät silmään kauheasti :-) Kun kerran on pitkät ja näyttävät sääret ja mekko, niin mua ainakin ne säärikarvat hieman häiritsi. Harjajärvi taitaa olla hieman parempi laulaja kuin Koskinen, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Muuten kyllä Daphne taas varasti sydämeni :-) Ja tällä on muuten tosi herkkä oksennusrefleksi, mutta kaippa se sitten alkaa häipymään, kun Osgood tulee tutummaksi... Ja se Daphnen iltapuku kun menee Osgoodin kanssa ulos, herranjee!

Gangsterijengin pomo Spats on punaisissa kengissä, liivissä ja hatussa sekä muutoin mustissaan, varustautuneena miniatyyriviulukotelon kanssa. Tomi Alatalon takia oikeastaan lähdin tätä Sugaria alunperin katsomaankin. Ihan hyvähän mies roolissaan on, mutta ei kovin uhkaava tai pelottava. Tekonenä ja sikari täydentävät mafiapomon kuvaa, joka on tällä kertaa hieman ehkä turhan koominen. Tämän loppukuolinkohtauskin on yliampuva. Manageri Bienstock (Antti Leskinen) on iso äijä, eikä kovin neuroottinen. Lise Holmberg oli kurittomat tytöt hienosti kurissa pitävä Sweet Sue.

Osgood (Kari Kukkonen) on hulluna kaunisnilkkaisiin tyttöihin ja ryömii näiden (nilkkojen) perässä lattialla polvillaan hokien njam njam njam. Tai ainakin Daphnen nilkkojen perässä. Tämä Osgood ei olekaan ihan niin kauhean vanha ja raihnainen muutenkaan. Mainio!

Papparaisten eli miljonäärien laulu ja "tanssi"show olkihattuineen on kyllä hauska :-)

Yksi pienimpiä rooleja (tai usea pieni rooli) oli Jarkko Sarjasella, jonka lauluääni konduktöörinä vei jalat alta! WAU!

Kun Sugar tapaa Osgoodin rannalla, ja koko se rantakohtaus on selkeästi yleisön mieleen. Muutenkin itseasiassa yleisö on tosi innoissaan. Vaikka on matineanäytös! Ehkä moni on jo pikkujoulufiiliksissä, mutta oikein silmillepistävän hauskaa porukalla tuntuu katsomon puolella olevan. Ja sehän on hieno asia. Rouva Shell - laulu on varsin hauska ("en ois vaan hempukka, jos nimeni vaan ois Simpukka").

Daphne se jaksaa olla huolissaan että jos joutuukin kuollessaan ruumishuoneelle naisten osastolle. Tämä huvittaa kyllä minua suuresti.

Ei Sugar mitään kauhean syvällistä (jai hei, ei kai kukaan semmosta olettanutkaan), mutta erittäin suositeltavaa viihdettä ja kimallusta näin ankeaan talveen.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Snoopi Siren

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 26.11.2015

Toista kertaa katsomassa Nummisuutareita, koska... noh, enskarin jälkeen en ollut ihan varma omista ajatuksistani, että oliko tämä hyvä, erinomainen, loistava vai mikä. Joten kerta kiellon päälle ja uudelleen! Ja kun sarjalipussakin oli yksi vielä käyttämättä.

Ja nyt toisen kerran jälkeen on pakko olla vaikuttunut. On se loistava. Nyt istuin hyvin edessä, ja kokemus oli jonkun verran erilainen. Kun ei aikakaan mennyt siihen monttu auki katsomiseen.

Alkukohtaus on edelleen tosi vaikuttava. Nämä vääntelevät ihmiset ovat kuin kala- tai lintuparvi. Liikkuvat yhdessä, kunnes yksi joukosta poikkeaa, pysähtyy, jää jälkeen.

Isä kertoo pojalleen Eskolle tarinaa Pipliasta, tarinaa Topiaasta ja tämän pojasta, joka lähtee kosiomatkalle. Esko pelkää enemmän puusuutaria kuin saatanaa. Isä on yhtä hömelö kuin poikansakin; onhan tämän mielestä Eskolla tavallinen, terve järki. No jaa.

Jotenkin Aku Hirviniemi vakuuttaa minut nyt paljon paremmin kuin enskarissa. Tämän laulama Tilulii-biisi siinä alussa, maasta nousseen bändin säestyksellä, kuulostaa tosi hienolta. Loistava koko kohtaus!

Hääkohtaus on taaskin aika mykistävä. Nyt huomaan hyvin miten Kreetta ei edes muista Eskon nimeä kunnolla, saati että heidän välillään olisi ollut jotain muutakin joskus. Eskoa tulee kyllä surku. Poikaparka ihan tosissaan kai luuli menevänsä kosimaan, ja paukahti keskelle hääjuhlia. Esko on vaiti kuin ahven, vaikka kokee vääryyttä tehdyn. Eskon ilmeet ovat myös varsin muikeaa seurattavaa kun Jaakko ja Kreetta tanssivat (viimeksi saatoin hehkuttaa tätä tanssia ylenpalttisesti, ja olihan se taaskin yksi esityksen kohokohtia). Ja kun Esko vetää häissä vaan maitoa :-) Eskon puhe häissä on kanssa hauska... "Is it Finnish ok?" "Melkein kihlatun morsiamen ryöväsit" - no niinpä niin!

Ja toka näytös alkaa heti ihanasti, Iivarin krapulahoureilla. Visuaalisesti huikea, ja korvatkin helisevät. Eskon ja Andreaksen kohtaaminen, jotain flirttailevaa tässäkin on. Kun Andreaskin on kovin hento ja feminiininen. "Tunnusta tupsua". Eskon ja Andreaksen kohtaaminen loppuu ikuisesti kestävään kuristukseen, josta tulee mieleen toisenlainen akti.

"Ihmissuvun tyhmyysd on suuri ja ympäri maailman mainittu asia" - taidatkos sen Topias paremmin sanoa!

Sen verran hieno oli että tulen vielä keväällä kerran!


Kuvien copyright Stefan Bremer

Das Ria - Diivan kuolema / Teatteri Jurkka 25.11.2015

Käsittämätön suoritus on vetää hirmuinen tukku rooleja - yksin! Mutta hyvin homman klaaraa taiturillinen Ria Kataja Teatteri Jurkan tämän syksyn monologissaan Das Ria - Diivan kuolema. Semminkin kun samaan aikaan Kansallisteatterissa pyörii melkoisen vaativa Keuhkot, missä Ria on vetovastuussa yhdessä Mikko Nousiaisen kanssa. Näin nämä esitykset melkein peräjälkeen, ja ei voi kun nostaa hattua.

Ria Kataja Allina

Minna Koskela on kirjoittanut ja ohjannut tämän haasteellisen esityksen. Pääroolissa on parikymppinen Alli, tuotantoharjoittelija leffaproduktiossa sekä vanheneva tähtinäyttelijä Ritva. Lisäksi sekalaista leffaporukkaa vilahtelee kuvioissa, tuotantoassari Jannesta (Allin exä) ja näyttelijä Kari-Sakari "Kasa" Koskeen (Allin ihastus). Katsojat saavat olla toimittajia jotka ovat tutustumassa Androgyne Filmsin leffaan PR-päivänä, ja joista Alli huolehtii (ne voileivät!!).

Ihmisten väliset suhteet ja tapahtumat keriytyvät auki pikkuhiljaa. Alli pitää videoblogia YouTubessa... Lopussa meille selviää myös mitä tapahtui Allin ja Jannen välillä aiemmin.

Ria Kataja Ritvana

Kyllä se on tosi pienellä, miten yksi ja sama tyyppi muuntautuu toiseksi hahmoksi, ja taas toiseksi, ja toiseksi. Ihan lennosta. Ei siihen paljoja rekvisiittoja tarvita; silmälasit tai irtoviikset riittävät. Mä tykkäsin tosi paljon Ritvasta, vaikka se olikin niin ärsyttävä ja itseriittoinen. Mutta kun se oli ihan yksi yhteen yhdestä mulle hyvin tutusta diivasta :-) Se artikuloiminen erityisesti! Ritvalla on myös hyviä elämänohjeita Allille: "kokeile kuule kaikkia muita taiteilijoita, mutta älä näyttelijöitä". Ritva on todellakin kokeillut (mutta myös niitä). Ritva suosittelee myös Tummelia :-) Ritva on myös vainoharhainen, ehkä hieman hullu. Ehkä sitä tulee menestyksen ja muun myötä hieman tuollaiseksi?

Alli on jotenkin aika ärsyttävä pissis-tyyppinen, jonka nuorisoslangi ja ihkutus ärsyttää välillä. Mutta pirun taitavasti Kataja tämänkin roolin naulitsee.

Ei voi kun todeta että tämä on itse koettava. Muuten ei voi käsittää miten hienosti tarina kantaa ja pysyy kasassa, vain yhden näyttelijän harteilla! Huh! Bonuksena Ria laulaa myös!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Valokuvien copyright Marko Mäkinen

Näytelmän katoavaisuus?

Tämä asia tuli mieleeni kun ajelin tänään Helsinkiin (teatteriin, tietenkin) ja kuuntelin matkalla Areenasta tänään radion Puheen Aamussa tullutta Eero Ahon haastattelua. Eero puhuu siinä teatteriesityksen "katoamisesta", sen jälkeen kun sen esitykset on ohi. Toimittaja siis kysyy voiko näyttelijä jättää jonkun jäljen teatteriin, jossa vaikuttaa pitkään. Aho vastaa: "Tohon, tohon on ihan hirveen vaikee vastata. Teatterihan on vielä, sehän on, sehän on niinku ns. katoava taidemuoto, koska sitä ei, no nykyään ehkä taltioidaan ehkä jollekin, kaukaa otetulla kamerakuvalla huonosti, mutta tota, nehän ei jätä mitään jälkeä, ne on niin niinku siinä ajassa oleva esitys aina että. Ehkä se voi jättää jollekin katsojalle jonkun jäljen, joka on käynyt kattomassa jonkun esityksen. Mutta, emmä emmä oikein muuta osaa sanoa."

Ehkä hieman kysymyksen ohi vastattu. Kyllä mä uskon, jos näyttelijä on pitkään jossain talossa kiinnityksellä niin jotain "perintöä" taloon jättänee.

Ja toisekseen, kyllä siitä esityksestä jää paljon muutakin talteen kuin heikkolaatuisia valokuvia/videoita. Eihän se näytelmä mihinkään sinällään katoa tai poistu tietoisuudestamme. Näytelmät jäävät muuallekin elämään kuin katsojien muisteihin ja mieliin. Varsinkin tänä päivänä, kun monia esityksiä tallennetaan. Omastakin hyllystä löytyy useita tallenteita (sekä dvd että Blu Ray) näkemistäni näytelmistä, tai niistä mitkä olen missannut. Juu, ei nyt suomalaisista, mutta brittiteattereista (Globe, RSC).

Telkkaristakin näkee satunnaisesti tallenteita myös, ainakin Kansallisteatterin näytelmiä muistan nyt äkkiseltään (esim. 5.12. tulee viime talven "kohunäytelmä" Kansallisteatterin Maaseudun Tulevaisuus Teemalta). Ja yksi brittikaverini on mulle tallentanut muutaman esityksen mitä on näytetty sikäläisessä telkkarissa, ainakin The Vote Donmarista viime keväältä sekä The Duchess of Malfi, mitä esitettiin Sam Wanamaker Playhousen avajaisnäytelmänä.

NT Live (ja muutama muukin taho) on esittänyt leffateattereissa näytelmiä usean vuoden ajan. Monet näistä olen nähnyt livenä Lontoossa, ja täytyy sanoa että tallenteet ovat huippuluokkaa. Melkein kuin olisi paikalla itsekin, useimmiten jopa paremmilla paikoilla kuin teatterissa. Monikamera-ajot, lähikuvat jne mahdollistavat aika intensiivisen kokemuksen. Jos kohta siinä ollaan paljolti ohjaajan armoilla; mitä tämä valitsee meille katsojille näyttää. Jos kamera kuvaa lähikuvaa päähenkilön kasvoista, jää väkisinkin näkemättä mitä sivuhenkilö puuhaa. Tänä talvena Suomenkin leffateattereissa on mahdollisuus nähdä lisää laatuteatteria Lontoosta, kun Branagh Companyn esityksistä saadaan katsottavaksi kolme näytelmää. Näistä ensimmäisenä The Winter's Tale oli ainakin teatterissa hieno.

En tiedä mikä on käytäntö Suomen teattereissa, mutta Briteissä ainakin esitykset tallennetaan, lähinnä varmaan omaan (ja tutkijoiden) käyttöön. Onneksi Lontoossakin on (ainakin) kaksi julkista, tai semijulkista, paikkaa missä niitä vanhoja tallennettuja esityksiä voi käydä katsomassa. Ja ihan ilmaiseksi. National Theatren arkistossa on tallessa KAIKKI vanhat esitykset (en kyllä tiedä mistä vuodesta asti). Olen istunut siellä katsomassa kymmeniä juttuja mitä olen joko missannut, tai muuten vaan halunnut katsoa uudelleen. Sieltä löytyy myös vanhat käsiohjelmat, käsikirjoitukset, lavastussuunnitelmat jne materiaalia. Varsinainen aarreaitta!

National Video Archive of Performance on toinen arkisto Lontoossa missä on tullut vietettyä tunti jos toinenkin. Siellä on monen eri teatterin tallenteita, ja muutakin materiaalia (esim. näytelmistä lehtileikkeitä yms). V&A museossa näytetään usein myös arkiston aarteita, mäkin olen käynyt katsomassa ainakin Shakespearen Merry Wives of Windsorin siellä.

Molempiin näihin arkistoihin pitää varata aika etukäteen. Palvelu on erinomaista ja valokopioita saa käsiohjelmista, ja NVAPin arkistossa kuvatakin painettua aineistoa.

Löysin tässä männäviikolla vintiltä tukun vanhoja käsiohjelmia (en mitenkään vahingossa, vaan menin niitä vartavasten penkomaan) 80-90-lukujen taitteesta. Minä säästän kaikki teatteriin liittyvän, siis liput, käsiohjelmat jne. Niissäkin se esitys jää elämään/muistiin. Siksi onkin harmillista jos digitaaliset käsiohjelmat yleistyvät, kuten tänään Kansallisteatterin Keuhkoissa oli. Ymmärrän kyllä miksi siinä oli päädytty pelkkään digikäsiohjelmaan, mutta tämmöinen hamsteri haluaa mustaa valkoisella ja käsin hipelöitävän käsiohjelma (niinkuin muuten sen teatterilipunkin). Muutamia digikäsiohjelmia olen National Theatren ja Donmar Warehousen esityksistä ostanutkin, esimerkiksi niiden sisältämien haastatteluvideoiden takia. Joillain on kaikenlaista extramateriaaliakin esityksistään. Ja on tuo Keuhkojenkin käsiohjelma hyvä, sisältäen paljon linkkejä jne, mikä ei painetussa versiossa niin toimisikaan.

National Theatre tarjoaa brittikouluille ilmaiseksi mahdollisuutta striimaukseen muutamien klassikkojen osalta (Hamlet, Otello, Frankenstein). Niin ja muutamasta lontoolaisteatterista olen katsonut striiminä esityksiä myös, ainakin Royal Courtista ja Hampstead Theatresta. Ja Guardian-lehti on tarjonnut myös näitä striimauksia.

Eikä suinkaan pidä unohtaa mahtavaa Digital Theatre -sivustoa. Pilkkahinnalla saa joko ostettua tai vuokrattua maailmanluokan esityksiä katsottavaksi omalla tietokoneellaan tai tabletillaan. Tai katsonnua sivuiltaan. Löytyy myös balettia sun muuta. Myös Globe Theatre on avannut oman Globe Playerinsä, joka toimii samalla periaatteella.

Tämä vintiltä kaivamani ohjelmapino on ihana nostalginen trippi menneisyyteen. Kaikista esityksistä en muista paljoakaan, tai muistanut välttämättä edes moisia nähneenikään. Siinä tämä bloginpitäminen auttaa nykyään, koska esitys jää paljon paremmin mieleen kun siitä ensin raapustaa muistikirjaan jotain merkintöjä ja sitten vielä naputtelee blogia. Ja siinä kirjoittamisprosessissa usein luen kritiikkejä, muiden bloggauksia jne.

Summa summarum: teatteria on mahdollisuus nähdä nykyään niin paljon muuallakin kuin vain fyysisesti teatterissa. Siellähän se parasta on, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta päästä paikalle katsomaan, Silloin jonkunsortin tallenne tai online-katselumahdollisuus on parempi kuin ei mitään.

Ei kaikki näytelmät suinkaan siis katoa keskuudestamme edes sen jälkeen kun niiden esitykset teatterissa loppuvat. Kyllä ne esitykset jättävät isommankin jäljen kuin vain katsojaan. Ainakin uskon niin.


Kuvissa niitä vintiltä kaivettuja käsiohjelmia.

Keuhkot / Kansallisteatteri 23.11.2015

Ei sitä hienoon teatteriesitykseen paljoa tarvita. Ei siis lavasteita, puvustusta, valoilla kikkailuja tai edes väliaikaa kahveineen ja kuohuviineineen. Riittää kun on hyvä teksti (tässä tapauksessa Duncan MacMillanilta, Juha Jokelan suomennoksena), taitava ohjaus (Juha Jokela) ja kaksi loistavaa näyttelijää Ria Kataja ja Mikko Nousiainen.

Keuhkot on pienimuotoinen ja vaikuttava kertomus kahden ihmisen kohtaamisesta, rakastumisesta, parisuhteen arjesta, idealismista, ilmastonmuutoksesta, perheestä ja lopuksi vanhenemisestakin.

On aika hienoa katsoa läheltä (Omapohja on niin pieni ja intiimi tila, että kaikki katsojat ovat likellä) miten nämä näyttelijät sukeltavat esittämiensä tyyppien hahmoihin. Kaikki ne eleet ja ilmeet ja repliikit. Katsoja, ainakin minä, tempautuu tarinaan täysillä mukaan. Vuorotellen pystyn samaistumaan kumpaankin hahmoon. Kohtauksista toiseen siirrytään niin vaivihkaa ja varkain että sen huomaaminen saattaa mennä hitaammalta ohi. Ei tämä silti mikään nopeatempoinen juttu ole, vaikka välillä naishenkilö puhuukin aika tykityksellä tunnekuohun vallassa. Pikemminkin viipyilevä, katsojassa herääville ajatuksille annetaan tilaa.

Olen nähnyt sekä Nousiaista että Katajaa teatterin lavalla aiemminkin, mutta nyt molemmat tekevät kyllä elämänsä roolit. Vereslihalla ja täysillä.

Yksi mieleenjäänyt ajatus oli se miten kaikenlaiset moukat lisääntyvät, mutta fiksut ja tiedostavat ihmiset useinkaan eivät. Tyhmistyykö ihmiskunta tällä menolla siis? Olen samaa mieltä että on olemassa paljonkin ihmisiä keiden ei pitäisi saada lapsia lainkaan. Ja sekin hyvän ihmisyyden pohdiskelu, kuka loppuviimein on hyvä ihminen? Sekä että kierrättää, ajaa polkupyörällä, lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen?

Lapsenhankinnasta tulee kertomuksen pariskunnalle valtava suorite, paikoitellen tosi raskaskin. Varsinkin nainen veivaa ja vatvoo... Miehen "pornokatse" häiritsee häntä, kun nainen haluaisi lapsenteon olevan jotenkin pyhää. Suhteet omiin (ja toisen!) vanhempiin nousevat myös esille. Sukupuolien vai sittenkin persoonakohtaiset erot... vatvonta tuntuu olevan enemmän naisen heiniä, mutta kyllä se mieskin osaa. Nämä päähenkilöt menevät tunneskaalaa läpi päästä päähän ja moneen kertaan.

Jännää että me ei tiedetä näistä ihmisistä juuri mitään aluksi, ja tässä nähdään vain pieni väläys, tai useita välähdyksiä, heidän elämästään. Nainen tekee väitöskirjaa, mies on ei-niin-menestynyt muusikko.

Tämä repla: "mä en välitä vaikka se ois joku Klonkun ja Alienin ristisiitos" :-) Rankkojen kokemusten arvet säilyvät tosi pitkään ihmisessä. Ja miten toisesta ei pääse pienellä pyristelylläkään eroon... Kohtalo? "Me ei nyt pohdita tätä, me tehdään tää!" Ja miten se parisuhteen kommunikointi jatkuu myöhemminkin. Todella paljon myöhemmin. Ja vaikka yksipuolisestikin.

Vaikka käsiohjelmia keräänkin, niin tämän näytelmän tematiikan kohdalla ymmärrän hyvin miksi se on saatavilla vain sähköisesti. Hyvin toteutettu kyllä. Sähköinen käsiohjelma mahdollistaa video- yms linkit näppärästi.

Pienimuotoista ja ah niin taitavaa. Ei tämä pelkkää rankkaa pohdintaa ja isojen kysymysten veivaamista ole. Mukana on paljon huumoriakin. Jos siis haluat esitykseltä muutakin kun viihdehömppää, niin Keuhkot saattaisi olla juuri oiva valinta.


Näin erityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

London Evening Standard Theatre Awards 2015

Eilen illalla jaettiin taas jokavuotuiset ES Theatre Awards. tällä kertaa juhlien näyttämönä toimi kaunis Old Vic Theatre. Jotenkin tuntuu että palkinnot menevät aina kunkin kategorian suurimmalle julkkikselle, enkä (taaskan) ole kaikista voittajista samaa mieltä. Siis että olisivat olleet kategoriansa parhaita. Mutta toki en kaikkea ja kaikkia ole nähnytkään.

Parhaan miespääosan esittäjän voittajasta sen sijaan olen! Ehdolla oli Simon Russell Beale (Temple), Kenneth Cranham (The Father), Ralph Fiennes (Man and Superman) sekä James McAvoy (The Ruling Class). Ja viimeksimainittu voitti. Okei, en nähnyt Cranhamia, mutta muut kyllä (tosin Fiennesin vain valkokankaalla NT Livessä). Ja muut olivat toki hyviä, mutta McAvoy oli henkeäsalpaavan hieno!

James McAvoy ja vaimonsa Anne-Marie Duff 

Parhaan naisnäyttelijän pysti meni Nicole Kidmanille (Photograph 51), vaikka minusta hän oli pelkästään ihan OK roolissaan. Mun valinta olisi ollut Lia Williams (Oresteia). Paras ohjaaja oli Robert Icke (Oresteia) ja siitä olen samaa mieltä. Imelda Staunton ansaitsi myös voittonsa parhaana musikaalitähtenä.

Kaikki ehdokkaat täällä ja voittajat täällä.

Jekyll & Hyde / Jyväskylän kaupunginteatteri 21.11.2015

Kamalan näppärää kun voi yhdistää Jyväskylän viikonloppureissuun sekä kaksi koiranäyttelyä, yhden kokouksen sekä musikaaliesityksen! Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hyde -musikaalista oli oikein mukavaa viihdettä, niin silmille kuin hieman korvillekin. Näin tämän Turussa muutama vuosi sitten, ja visuaalisesti näyttävä sekin oli.

Toki viktoriaaninen kauhu/goottitarina vetoaa minuun aina, ja tietenkin myös näyttämöllä. Tässä pukusuunnittelu (Merja Levo) ja lavastus (Marjatta Kuivasto, vier.) pääsevät oikein irrottelemaan, koska se sellainen ryöpsähtävä visuaalisuus on iso osa Jekyll & Hydeä. Puvuissa on paljon kutkuttavaa steampunk-henkisyyttä ja varsinkin Red Rat -kohtauksessa ihania syntisen näköisiä vetimiä (miehillä). Erityisesti sutenööri Lukin (Maija Andersson) ihana vihreä puku oli mykistävä. Kääntyvät tiiliseinälavasteet toimivat näpsäkkäästi.

Lisäksi taitava valosuunnittelu (Japo Granlund) ja projisoinnit (Tuukka Toijanniemi) tukivat tarinaa hienosti. Jekyllin muuntautuminen Hydeksi, ja toisin päin tapahtuu pääsääntöisesti juuri valojen avulla. Draculamainen viitta auttaa myös asiaa. Jekyllin labra on hieno myös. Ohjauksesta vastaa Anssi Valtonen ja 11-henkisen livebändin kapellimestarina toimii Lasse Hirvi.

Tohtori Jekyllin isä on kuolemassa, kuihtunut vain varjoksi entisestään. "Hulluus on vankoiloista julmin". Isän mielen pirstoutuminen motivoi Jekylliä, joka haluaa rahoitusta sairaalan hallitukselta tutkimuksiinsa. Hän uskoo voivansa erottaa ihmisestä kaksi puolta, hyvän ja pahan, ja siten saada poistettua pahuuden maailmasta. Hallitus ei ole myötämielinen, mutta tottakai jääräpäinen Jekyll jatkaa kokeitaan - itsellään. Tuhoisin ja tunnetuin seurauksin, joista merkittävin on mystisen herra Hyden ilmestyminen. Jekyllin alter ego alkaa listimään sairaalan hallituksen jäseniä, visiteeraa porton luona (ja siinä missä Jekyll on kihlattuaan kohtaan herrasmies, Hyde ei tosiaankaan ole samaa maata) ja muutenkin esittelee sitä ihmisen pimeämpää puolta. Ja eihän tämmöiset kokeilut koskaan hyvin pääty. Hyde ottaa pikkuhiljaa yliotteen Jekyllistä, ja alkaa olla pikkaisen haastavaa pitää tätä puolta enää piilossa.

Jekyll/Hyde-rooli on kaksoismiehitetty, ja viime lauantain esityksessä nähtiin Henri Halkola. Joko tämä on valtavan iso mies, tai sitten kaikki muut esiintyjät lavalla ovat tosi pikkiriikkisiä. Raamikas, ja varsin hyvä-ääninen mies. Eikä harmittanut enää se etten nähnytkään Joni Leponiemeä tässä roolissa. Laulaja Maria Lund vierailee Hyden portto-rakkaana Lucynä, ja toki laulaa parhaiten koko porukasta. Huono laulaja ei ollut kyllä Saara Jokiahokaan, joka oli taas Jekyllin kihlattu Emma. Tykkäsin myös kahdesta varjo-Hydestä, jotka ilmaantuivat leyhyttelemään viittojaan aina kun Hyde ilmaantui kuvioihin. Lopun biisi Kaksintaistelu, missä Halkola laulaa vuoron Jekyllinä, vuoroin Hydenä oli erittäin näyttävä kohtaus. Muuten musiikki ei edelleenkään kolahda erityisemmin. Se on oikein sujuvasti kuunneltavaa, mutta ei mitään kovin mieleenpainuvaa.

Kauniista käsiohjelmasta pisteet myös työryhmälle!

Ei mikään elämää suurempi musikaali, mutta oikein hyvää viihdettä. Ei ehkä kuitenkaan ihan koko perheelle. Mun vieressä istui n. 10-vuotias poika, jonka täti tms oli tuonut paikalle. Tällä oli ainakin toooosi tylsää (pojalla siis, seuralainen tuntui tykkäävän). Vaikkei tässä ollutkaan niin suoran väkivaltaisia kohtauksia (tapot jne oli esitetty enemmän viitteellisesti) niin ei kuitenkaan ihan perheen pienimmille sopivaa.


Kuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suomalainen "Pressiklubi" / TTT-Klubi 19.11.2015

Mielenkiintoinen konsepti, tämmöinen "journalistinen dokumenttiteatteri". Otetaan tukku alan opiskelijoita (sekä teatteritaiteen että journalismin), teatteriammattilaisia ja toimittajia, ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita ja yleisökin mukaan. Tuloksena pitäisi nähdä ja kokea jotain ennenkokematonta. Harmittavasti ainakin ensi-illassa tämä Suomalainen "pressi"klubi hieman lässähti. Ensimmäisen puoliajan jälkeen yksi jos toinenkin yleisössä kuului harkitsevan poislähtöä. Ja jos oikein rehellinen olen, niin itselläkin moinen kävi mielessä. Mutta onneksi se jäi vain ajatukseksi, koska breikin jälkeen homma parani huomattavasti.

Esityksiä on kaikenkaikkiaan 10, ja aihepiirejä neljä. Enskarissa oli niinkin abstrakti ja laaja aihe kuin "mitä totuuksia yhteiskunnassamme haudotaan". Ehkä aiheista haastavin ja laajin. Tässä hypeltiin ja säädettiin ja sählättiin hieman, ja kokonaiskuva koko illasta oli sekava ja hätäinen. Mikä osa oli ensi-iltajännitystä, mikä osa esiintyjien kokemattomuutta. Mene ja tiedä.

Ei ole uutinen että suomalainen printtimedia on kriisissä. Uutinen ei kohtaa ihmistä ja toisinpäin. Tähän yhdeksi ratkaisuksi on palauttaa perinteinen town crier pestiinsä, eli huutelemaan turuille ja toreille uutisia. Niitä oli kerätty yleisöltä ennen kuin itse ehdin (viime tipassa) paikalle. Town crier lähti kahden hengen teknisen tiimin kanssa kohti Keskustoria, ja odotin että saamme reportaaseja pitkin iltaa miten siellä sujuu. Eikä mitä, ainoastaan kerran pääsimme kuulemaan/katsomaan televisioruuduilta kun hän kertoi uutisia Hämeenpuistossa. Harmikseni se jäi sitten siihen. En tiedä/ymmärrä miksei yhtä esityksen parhaista puolista enää myöhemmin käytetty hyväksi, kun kerran se kuvausryhmä oli matkassa ja ainakin vielä Hämeenpuistoon yhteys toimi?

Yllättävän suuri rooli oli annettu Nätyssä vaihto-opiskelijana olevalle Menzo Kirczille. Joo, ihan kiva, ja ehkä ajatuksena oli se että ulkopuolinen näkee jotenkin paremmin Suomen tilanteen? Englanniksi olevat osuudet eivät vaan ihan toimineet.

Juho Rantonen esitti meille illan aluksi ja lopuksi omat runonsa, haastattelujensa pohjalta. Ensin päihdeongelmaisen miehen arjesta ja sitten poliitiiko Aila Dundar-Järvisen ajatuksia. Surullista kuultavaa, siis ne sanoitukset. Miten paljon poliitikon puheessa on niinku, elikkä yms täytesanoja, ja miten vähän asiaa!

Käytössä oli green screen ja taustalla siis Hämeenkatu, ja edessä esiintyjät. Pohdittiin onko totuus lehdistössä, ja jos ei niin mistä se sitten tulee. Katsojille (niin TTT-Klubilla kuin lähetyksen striimiä katsovillekin) luvattiin illan aikana kertoa mikä on totuus. Niin, ja mistä mm. poliitikot ja toimittajat saavat tietonsa. No, kaikenkarvaisilta asiantuntijoilta eli yliopiston tutkijoilta ja yhä enenevässä määrin ajatuspajojen/hautomoiden raporteista. Ennenkuin pääsimme sukeltamaan niiden käsittämättömään maailmaan, kuulimme englanninkielisen historiakatsauksen hyvinvointiyhteiskunnasta ja sen historiasta (parasta tässä oli konsekutiivitulkkaus suomeksi).

Yksi asia mitä pieni pöytäseurueemme pohti illan aikana (tämän tulkkausjutun jälkeen) että saammeko me suomalaiset (varsinkin ne keillä ei kielitaito riitä selvittää asioita ulkomaisten medioiden vinkkelistä) jonkunmoista suodatettua totuutta, jos olemme kääntäjien ja tulkkien varassa? Miten siis kielitaito vaikuttaa ihmisen maailmankuvaan tai sen kapeuteen. Kaikkihan me olemme uutistoimistojen ja median varassa. Me luemme niitä uutisia mitä lehdet tai radio tai tv, ja varmaan kaikkein eniten: internet meille antaa. Miten

Katkon jälkeen uppoduimme näihin ajatuspajoihin, yhtenä esimerkkitapauksena Libera. Minulle ainakaan ei jäänyt tämän perusteella kovin vakuuttavaa kuvaa koko firmasta ja sen "asiantuntijalausunnoista". Jos yksi taho (tässä tapauksessa Björn Wahlroos) rahoittaa toimintaa (joo joo, olihan niillä 80 rahoittajaa, pienyrittäjiä pääasiassa, mutta eiköhän valtaosa rahoista tulee Nallen pussista) niin eikö mielipiteetkin ole tavallaan sitä mitä hän haluaa? Tulee mieleen lääketutkimusten rahoittaminen lääkeyritysten rahoilla... Mutta tottahan on että enenevässä määrin yliopistojen ja korkeakoulujenkin tutkimusta rahoitetaan yritysten rahoilla (eikä tämä raha ainakaan pienene nyt kun hallitus on leikkaamassa entistä enemmän rahaa korkeakouluilta). Miten tämä vaikuttaa tutkimustuloksiin jokainen voi vain arvailla. Akateemisissa piireissä ei ainakaan tämän Liberan tutkimuksia tunnuta arvostavan. Ainakin näin meille katsojille kerrotaan. Yliopistoväki ja Liberan tyypit tappelevat lattialla ihan konkreettisesti... Hmm... katsoja on hämmentynyt. Ainakin tämä.

Minä taidan olla sen verran sivistymätön moukka ja yhteiskunnallisesti passiivinen, etten kyllä vieläkään oikein tiedä mitä nämä yrityspajat tekevät. Illan esityksessä koitettiin sitä kyllä kovasti valottaa...

Tekeekö hyvinvointiyhteiskunta meistä laiskoja? Varmaan joo, jossain mielessä. Mutta tämän porukan vastaus on suomalainen sisu. Jos haluat koulutusta, etuuksia jne, niin niiden eteen pitää tehdä töitä. Joopa joo.

Lopuksi seurasi ehkä esityksen kiinnostavin ja eniten ajatuksia herättänyt puheenvuoro/asia. Sitä demottiin meille omenoiden avulla. Ja kysymyksen montako % maailman lapsista on rokotettu tuhkarokkoa vastaan. Luulo ei ole tiedon väärtti näemmä... Tavallisen ihmisen maailmankuva on aika vääristynyt, ja riippuu täysin siitä mitä media meille haluaa kertoa. Media antaa meille yhden omenan, jota asiantuntijat yms kommentoivat. Entä ne kaikki muut omenat korissa? Me emme edes tiedä niiden olemassaolosta, ellemme itse ota asioista selvää. Mutta kenellä siihen on resursseja, ottaa kaikesta ITSE selvää, asian alkulähteiltä? Siksi meillä on toimittajat jne, jotka kaivavat tietoa, tutkivat, analysoivat ja kertovat meille tuloksiaan. Minä verran toimittajilla on aikaa, kykyä, osaamista ja halua ottaa selvää asioista, ja miten he onnistuvat välittämään tämän tiedon meille, kas siinäpä kysymys!

Kaikenkaikkiaan aika sekava ilta. Hetkittäin ihan viihdyttävä, tai ennemminkin ajatuksia herättävä. Mutta silti tuli olo että mahdollisuuksia oli hieman hukattu.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eero Aholle Ida Aalberg -palkinto, jee!

On mahtavaa huomata, että yksi omista suosikkinäyttelijöistäni (ellei se suosikein jopa) eli Eero Aho saa huomiota ja palkintoja ihan virallisiltakin tahoilta. No ei kyllä ole ensimmäinen kerta kun Ahoa palkitaan, mutta Ida Aalberg -palkinto on toki omaa luokkaansa.

Minulle Eero Aho on ensisijaisesti teatterinäyttelijä (niinkuin toki suurin osa muistakin näyttelijöistä, koska teatteri vaan on se itselle tärkein työ mitä näyttelijä tekee). Toki Aho on tehnyt paljon hienoja elokuva- ja tv-roolejakin (tosin tunnustan että katson niin huonosti kotimaisia elokuvia ja tv-sarjoja, että näistä on moni näkemättä). Niistä tarttee erikseen mainita se 8-pallo...

Ida Aalberg -säätiö perustelee lehdistötiedotteessaan Ahon palkitsemisesta näin:

Eero Aho on pitkällä linjalla katsoen sukupolvensa johtavia näyttelijöitä. Hän sisäistää roolinsa omistautuneena näyttelijäntyölleen ja hän on työskennellessään saanut tehdä paljon päärooleja.
Eero Aho on tehnyt merkittäviä rooleja Kom-teatterissa, Kaupunginteatterissa ja Kansallisteatterissa. 

Erikoisesti mainitsemme esitykset: Pitkän päivän matka yöhön, Pukija , Vanja-enon Astrov ja monia muita, joissa näyttelijä on voimakkaasti eläytynyt rooliinsa.

Ensimmäisen kerran muistan Ahon Kansallisteatterin Kuningas Learista vuodelta 2005 Edmundin roolissa. Lavalla yhdessä Esko Salmisen kanssa - tilanne joka on sittemmin toistunut monta kertaa, ja aina yhtä herkullisin lopputuloksin. Totta puhuakseni, olen nähnyt Ahon KOM-teatterissa tätä ennen kahdesti (Rosa Liksomin Family Affairs -teoksessa 1993 ja Jukka Vienon Se ainoa oikea:ssa vuonna 1994), mutta näistä ei ole kyllä oikein mitään mielikuvaa. Löysin nimittäin vanhoja käsiohjelmia tukun tässä tällä viikolla, ja niitä selatessa huomasin moisen. Ollappa aikakone niin voisin palata katsomaan ne, ja monta muutakin näytelmää!

Seuraavan kerran Aho teki suuren vaikutuksen Kansallisteatterin Pukijassa 2006; taas yhdessä Esko Salmisen kanssa. Tuntuu että tämän parivaljakon kemiat kohtaavat lavalla sataprosenttisesti. Sama kuvio toistui taas Kansallisetatterin Pitkän päivän matka yöhön vuonna 2009, ja Godota odottaessa 2011. Kumpikin klassikkonäytelmiä.

Ahon Hamlet oli ihan yksi parhaita Hamleteja mitä olen nähnyt, ei siis välttämättä näytelmä kokonaisuutena, vaan nimenomaan se miten Aho veti nimiroolin (ja olihan tähän Helsingin kaupunginteatterin 2012 versioon saatu mukaan myös Esko Salminen). Viime vuotinen Kansallisteatterin Vanja-eno oli kanssa ihan muikea esitys, jossa kyllä Astrov vei show'n Vanjalta.

Sitten on pienimuotoisempia esityksiä kuten Kansallisteatterin He eivät asu enää täällä (2012) ja HKT:n Kohtauksia eräästä avioliitosta (2013), joissa molemmissa Aho loistaa. Ja vaikkei näytelmä ollut missään mielessä pienimuotoinen, niin HKT:n Metsäperkeleessä (2013) hän oli mainio juoppolalli Serlachius.

Harmittaa että niin monta Ahon näytelmää on jäänyt väliin, mutta nykyään ei toki jää ainuttakaan. Useimmat käyn katsomassa ainakin kahdesti. On hienoa että mies saa tehdä paljon myös teatteria, ja isoja, tärkeitä rooleja.

Mikä Eero Ahosta tekee sitten niin kovin hyvän näyttelijän? Lavakarisma on aika iso juttu, ja sitä joko on tai ei ole. Aholla on, ja paljon. Hirvittävän paljon. Lisäksi hän on teknisesti tosi taitava ja ilmaisukykyinen. Miehestä on monenlaisiin rooleihin eli psykopaattinarkkarin (Jussi-palkinto leffasta 8-pallo ei tullut mitenkään turhaan) ja perheenisän roolit sujuvat ihan yhtä hyvin. Ehkä parhaiten Aho vetää juuri kaikenlaisia häiriintyneitä tai epävakaita tyyppejä. Monipuolisuus on valttia.

Tänä syksynä ei Eero Ahoa valitettavasti ole teatterin lavoilla nähty, mutta keväällä sitten taas! Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa 17.3. Paavo Westerbergin Mahdolliset maailmat, missä Aho palaa lavoille. Ja mukana on taas, onneksi ja tietenkin, myös Esko Salminen.

Tätä ennen pääsemme nauttimaan herran taidoista televisiossa, kun 13.12. alkaa TV1:ssä Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kertova kolmiosainen Punainen kolmio.

Valtavasti onnea siis Eero Aholle, ja paljon hienoja rooleja jatkossakin!


Hamlet & Vanja-eno -kuvien copyright Stefan Bremer
Kohtauksia eräästä avioliitosta -kuvan copyright Yehia Eweis

Kronos - tekoälyn aika / Nääspeksi 18.11.2015

Oli jotenkin väsynyt olo ja seuralaiseni Laura ei päässytkään paikalle ja plääh. Onneksi silti menin katsomaan tämänvuotista Nääspeksin spektaakkelia, sillä vajaa kolme tuntia scifikliseitä, huonoja teekkarivitsejä ja kaikenlaista hauskuutta piristi kummasti iltaa!

Näissä spekseissä olen tavannut käydä, ja tämän vuoden aihe oli jotenkin erityisen likellä sydäntäni. Voisiko kukaan vastustaa scifiteemaista speksiä? No ei voi.

Istuin taas aika likellä valkoisiin trikoisiin sonnustautunutta bändiä, joka tänä vuonna totteli nimeä R2/D2 (heh heh). Oli siellä mukana yksi wookie, vaikka vieressäni istuneet vanhemmat rouvat sitä leijonaksi luulivatkin (ehkä olisi voinut olla Aslan, mutta kun tämä oli scifi-juttu, eikä fantasia).

  

Mainio fiilis heti alusta asti, kun "alkuteksteinä" skrollataan kangasrullaa, missä lukee tutunoloista tekstiä: "jonkin ajan kuluttua, yllättävän läheisessä galaksissa jne", bändin soittaessa taustalla Star Wars-tunnaria. Jee!

Tähtikansainliitto (TKL) hallitsee sodan jälkeen mystistä Resurssia ja pienille kansoille on jäänyt vain rippeet. Vapausrintama tekee ryöstöretkiä Resurssia saadakseen. Sen pelottomat taistelijat Mal Gyver (Antti Romppainen, upeissa tekorintakarvoissa) sekä bimbo-hippi Stella R. Spaceship (Annika Virtanen) ujuttavat itsensä TKL:n lippulaiva Solarikselle, jota johtaa tekoäly KRONOS (hyytävän loistava Pekko Sangi, jolla on kyllä esityksen paras puvustus!). Kuvioissa pyörii myös se pakollinen hullu tiedemies professori Ikaros Rautalempi (Eero Anttonen), joka on Kronoksen isä (tietenkin) ja kyborgi itsekin.

  

Mukana hölmöilee myös näpsäkästi takkia kääntävä Punapaita (Niko Ranta). Kapteeni Piippo Paksupää (Sanni Pakarinen) ja aisaparinsa Perämies Muikero (Mikko Grönlund) hengaavat mukana ja sotkevat asioita.

Jukeboksi (Sanna Grönlund) suoltaa kasarihittejä minkä kerkeää. Tällä ydinjoukolla mennään eikä meinata. Proffa haluaa koneille tietoisuuden, eikä oivalla mitä vaaroja moiseen voisi kätkeytyä. Kun kone ottaa vallan, bändi soittaa Terminator-teemaa :-)

 

Kaikki esiintyjät eivät ole ihan yhtä hyviä laulajia, mutta 3 biisiä jokainen saa kerrallaan vetää. Se näissä spekseissä aina vähän ärsyttää, kun ei millään tunnista periaatteessa tuttua biisiä. Vähän niinkun Eläkeläisten hengentuotokset. Puvustustiimille täysi kymppi.

Tähtihetkiä: Miten legendaarista Hakka-lelua (muistattehan, se puutappikehikkosysteemi  mitä hakataan pienellä vasaralla) hyödynnettiin komentosillan ohjauskomponenttina. Kronos kehittää itselleen huumorintajun (Naurava Kulkuri!!). Professorin visio että kun koneet hallitsevat niin sodat poistuvat (hah!). Proffan ja Stellan tangoduetto. Omstart-huuto "hämäläisellä vaatimattomuudella". Pink Floydin High Hopes-versio.

Huuto yleisöstä bändille: soittakaa Paranoid! Ja mitä tekee orkka, soittaa Paratiisin. Close enough :-) Madonreikä ja sen vierailut lavalla. Kronoksen buuttauskohtaus lastennäytelmänä. Stellan loppumaton usko kaikkien hyvyyteen ja kiltteyteen, yes! Jaeger-taistelupuku! Proffan vanhat videopäiväkirjat valottavat tämän lapsuutta... Eeppinen lopputaistelu! Kaikki planeetat lavalla yhtä aikaa.

Kasa on oleellinen osa speksihäröilyä. Tässä bändi mukana.

Pieniä puutteita: miestanssijoiden puute! Liekö Pakkahuoneen akustiikka, huono miksaus, laulajien artikulointi vai oma sijainti, mutta laulun sanoista on tosi vaikea saada selvää. Kronos oli oikeastaan ainoita jonka laulusta sai selvää.

 

Paljon oli sähellystä ja tahattomia huteja ja ehkä ideaa olisi voinut vielä jalostaa paremmin. Mutta kuten huomaatte, oli tässä paljon hyvää. Niin paljon että kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, kun siihen vielä on mahdollisuus (Tampereella vielä 3 esitystä jäljellä).

Kiitos taas tämän vuoden spektaakkelista Nääspeksin tiimi!

Valokuvat otin ihan itse!