Tarinassa on 12-vuotias lapsitähtipoika 80-luvulla, jonka vanhemmat eroavat ja tämä löytää uuden henkisen kodin teatterista. Toisaalta tässä ajassa on keski-ikäinen teatteriohjaaja/käsikirjoittaja. Ja tokihan teksti ja aihe flirttailee omakohtaisuuden kanssa, sanoo Paavo. Minuus, taiteilijuus, fatalismi. Paljonko elämässä on sattumaa ja paljonko valintaa. Mitä jos taiteilija kadottaa kykynsä leikkinä, mitä hänelle sitten jää? Se jää nähtäväksi, mutta Mahdolliset maailmat on ainakin itselle yksi kevään odotetuimpia ensi-iltoja. Moniääninen, sinfoninen näytelmä! Mutta lopuksi Paavo kyllä varoitti että kaikki mistä hän puhui on tämän päivän tilanne ja kuukauden päästä näytelmä voi olla hyvinkin erilainen.
Legendaarinen kirjailija Hannu Mäkelä jutusti leppoisalla tyylillään mm. kirja-alan murroksesta, omasta urastaan Otavalla, Herra Huun alkuhistoriasta. Tätä tarinointia olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään, mutta pitää lukea lisää sitten uunituoreesta muistelmien neljännestä osasta Otavan aika.
Omista joulutraumoistaan uutuudessaan Mantelimaa kirjoittaa Miina Supinen. Oli hauska kuulla hänen kertovan viime vuosistaan "lapsiperhehelveteissä" :-) Hänen mukaansa joulu on iso teatteri mitä esitetään joka vuosi läheisille ja rakkaille. Miten totta! Ehkä Supisten perheen viime jouluinen siskonpetisysteemi olkkarissa olisi toteuttamisen arvoinen idea moneen suomalaiseen kotiin?
Illan viimeisenä vieraana oli ohjaaja Milja Sarkola, jonka uutuusohjausta Olipa kerran minä siirryimme katsomaan sitten Pienelle näyttämölle. Milja köy kuulemma esityksen alkupuolella useinkin valvomassa teosta, muuten se yhteinen taival tekijöiden kanssa loppuu kuin seinään. Näyttelijät kuulemma arvostavat tätä. Ja siten voi antaa vielä palautetta. Sen jälkeen hän käy yksi tai kaksi kertaa kuussa. Mutta miten Miljasta tuli ohjaaja? Toki hän on kasvanut teatterissa, ja ollut paljon mm. kuiskaajana ja ohjaajan assarina. Mutta hän oli arka ja ujo eikä voinut kuvitella vetovastuuta. Mutta sitten kun löysi ohjaamisen niin on nauttinut siitä kovasti. Yhteistyö näyttelijöiden kanssa on työssä parasta. Näyttelijän työn katsominen on inspiroivaa ja ihanaa (tässä komppaan kyllä Miljaa täysillä, vaikka minä katsonkin yleisön edustajana).
Olipa kerran minä -näytelmästä Heini Junkkaala on sanonut että siinä on jonkun verran omakohtaisuutta myös. Ei siis patologista, sairasta narsismia, vaan sellaista "normaalia". Sekä ystävä että kirjailija ovat jollain tasolla Heinin alter egoja. Milja puhui paljon myös omasta narsismikäsityksestään, ja miten näytelmätekstistä sai paljon oivalluksia. Itsensä jatkuva vähättely ja pienentäminen on jollain tavalla käänteistä narsismia. Onko teatterin maailmassa enemmän narsismia kuin meidän tavallisten kuolevaisten joukossa? Hyvä kysymys... Varmaan monet ihmiset hakeutuvat esiintymisaloille, siis sellaiset jotka haluavat jatkuvaa ihailua ja huomiota. Käytetäänkö narsismi sanaa liikaa tai väärin? Onko narsisti sama asia kuin kusipää? Nykyajan trendi tuntuu olevan että kaikki ikävä käytös leimataan narsismiksi, mutta eihän se niin ole. Rehellinen kusipää voi silti olla ihan sellainen, olematta narsisti.
Milja kertoi että oli vaikea löytää kirjallisuutta aiheesta, erityisesti narsistin näkökulmasta. Uhrien näkökulmasta on paljonkin materiaalia olemassa. Harvoin kukaan narsisti kokee manipuloivansa muita. Ehkä itsessään on vaikea tunnistaa niitä piirteitä, ja myöntää olevansa narsisti.
Ooh, sain Paavo Westerbergin raapustamaan nimensä Vanja-enon näytelmätekstiin!
Kaikenkaikkiaan taas kerran superkiinnostava bloggariklubi. Vaikka vieraiden määrä oli nyt reilusti vähemmän kuin ekalla kerralla viime keväänä, niin silti tuli kiire. Ehkä aikaa pitäisi olla enemmän. Sitä seurusteluaikaa muiden bloggarien kanssa kaipasin myös (no nyt oli ollut se vartti alussa minkä olin myöhässä itse).
Lämmin kiitos niin Kansallisteatterille kuin Tammi, WSOY & Johnny Kniga.
Kuvat ovat ihan omia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti