Sibelius, Vampyyrinmetsästäjä / Kumpulan metsäteatteri 28.7.2015

Onneksi Sanna vinkkasi tästä Twitterissä, muuten olisi kesän hauskin kesäteatteriesitys jäänyt huomaamatta kokonaan! Saimme kasaan vielä kunnon seurueen ja kaikki meistä tykkäsivät esityksestä kovasti. Muutama esitys on vielä jäljellä, ja jos lippuja vielä saa, niin suosittelen erittäin lämpimästi.

Kellariteatterin ja Teatteri Ilveksen yhteistoimintaproduktio juhlistaa omalla tavallaan kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen 150-juhlavuotta. Juho Liiran käsikirjoittama ja ohjaama (ja myös puoliksi puvustama ja tuottamakin; se toinen puolikas on Jaakko Perilä) Sibelius, vampyyrinmetsästäjä kertoo Jannen kaksoiselämästä. Toisaalta tämä on menestyvä muusikko ja toisaalta taas... Helsingin kasvavaa vampyyripopulaatiota tehokkaasti harventava tarkka-ampuja. Meidän porukka pohti ennen esitystä kuinka monta vampyyria Sibbe saa teurastettua, ja tukkimiehenkirjanpitoni mukaan 25 epäkuollutta meni. Tosin yksi näistä oli ihmissusi, ja osaa Janne ei ampunut, vain viimeisteli vaarnalla.

Näytelmä sijoittuu 1890-luvulle ja kohtaamme lukuisia suomalaisia kulttuurivaikuttajia noilta ajoilta. Paikalla poikkeaa myös aikakauteen kuulumattomia tyyppejä, vai mitä sanotte näistä nimistä: Roger Moore, Lalli ja piispa Henrik, Juha Hurme ja Jeesus? Hyvin sinne joukon jatkoksi nämäkin menevät. Tarinahan on aika päätön, mutta ah, niin viihdyttävä. Sibelius (Jussi Taipalharju näyttää muuten kovasti nuoren Jannen ja Juhan Af Grannin risteytykseltä) metsästää niitä epäkuolleita viuluopettajansa Mitrofan Vasileffin (Miro Apostolakis) ja viulunsoiton oppilaansa Adolf Paulin (Reetta Moilanen) kanssa. Mutta sitten välillä pitäisi keskittyä siihen säveltämiseenkin. Jos kohta Mitrofan sanookin ettei Jannesta tule kaksista viulistia, mutta ehkä säveltäjänä tämä saattaisi pärjätä :-)

Välillä Janne ihan oikeasti koittaa keskittyä musiikkiin, ja jättää vampyyrinmetsästykset pitkäksi aikaa. Mitrofanin viimeinen kirje ei tavoita tätä, mutta lopulta Adolf saa houkuteltua Jannen takaisin ruotuun. Onneksi: "Adolf, emmä muistanu et tää on näin hauskaa!" Katsojilla on myös.

Koko 15-henkinen näyttelijäpoppoo on hurjassa vedossa. Roolit vaihtuvat lennossa, eikä siihen tarvita sen kummempia asusteiden muutoksiakaan. Muutenkaan lavasteita tms ei ole, vaan Kätilöopiston kalliot toimivat riittävinä taustoina kaikelle kirmailuille. Ja kirmailua tässä totisesti piisaa. Välillä ollaan Liperin kesäteatterissa seuraamassa Juha Hurmeen ohjausta, johon tämä on kirjoittanut itsensä mukaan näytelmään (näytelmään, jossa Janne tappaa runonlaulajia, ja näiden kuolonkorinoita kirjataan sitten ylös)... Esityksessä on mainiota repliikkejä. "Adolf, Lönnrot sätkii vielä", kun listivät kansallisrunoilijamme. Tai Kaarlo Bergbomin kommentti: "Mä olen suomalaisen teatterin grand old man" - Mutta vastineeksi tulee vaan: "Syö hopeaa".

Kansallisteatterin koko Elinan Surman esitysporukka saa maistaa samaa lääkettä. Elinan Surma muuten oli aivan mainio! Näin Laukon Kartanon naapurissa asuvana tämä viihdytti erityisesti. Lopuksi lahdattavana on enää Kaarlo Bergbom (Jussi Lankoski), Ida Basilier (Sara Paasikoski) ja kaikkien vampyyrien alku ja juuri Elli Tompuri (Sara Pirhonen)! Mutta Jannen käsi on vakaa ja vaarnat valmiina.

Välillä seuraamme Eugen Schaumanin siskon Sigridin päiväkirjan lukua huuliharpun säestyksellä. Myöhemmin pääsemme todistamaan Bobrikovin ampumista Roger Mooren (Jussi Lankoski) ja seksologi Jarkko Martikaisen (Jaakko Perilä) selostamana. Moore onkin ollut Jannen salainen agentti!

Välillä Janne juhlii kavereiden kanssa Kämpissä, mutta seuraavana aamuna vampyyrientappaminen ei sujunutkaan... "Sä et taida olla ihan metsästyskunnossa". No ei tainnut niin. Menevät sitten Kämppiin... Jannen tahtipuikko on muuten varsin monikäyttöinen.

Mainiolla tavalla nämä oikeat historialliset henkilöt heräävät elämään. Ja kuolemaan.

Vuonna 1941 on laskuvarjoharjoitukset. Antti Rokka (Reetta Moilanen) ja Christopher Lee (Hilkka Saarela) ovat valmiina hyökkäämään Porkkalaan. Lee hokee Sarumanin reploja ja huutelee välillä "Mordor"! Jannella on suunnitelma: samaan aikaan kun Rokka ja Lee hyökkäävät, niin Lalli (Jaakko Perilä) lähtee Köyliönjärven jäälle kirveensä kanssa Piispa Henrikin metsästykseen ja Antti Hurme (Jussi Lankoski) ohjaa trilogian tästä kaikesta.

Väillä aina lauletaan ja soitetaan, lopuksi Anssi Kelan Nummela. Hmm... Roxetten Sleeping In my Car kaikaa yhteislauluna hienossa joukkolahtauskohtauksessa, missä ammutaan ja vaarnataan ihan solkenaan mm. Tekla Hultinia, Järnefeltia, Snellmania, Topeliusta, Leinoa, Canthia...

Riemastuttava esitys kaikenkaikkiaan!! Koko sakille aplodit ja kiitokset. Tämän paremmin ei Sibben juhlavuotta voisi enää viettää. Kyllä tässä kansallistunne nousi rintaan :-)


Esityskuvien copyriht Vilma Ventola
muut omia

Robin Hood / Romulan taiteellinen teatteri 24.7.2015

Muutaman vuoden takainen RTT:n Macbeth oli sellainen taidepläjäys, että tämähän oli pakko mennä katsomaan. Tietämättä produktiosta etukäteen mitään. En tiedä oltaisiko välttämättä menty, jos olisimme oivaltaneet tämän olevan lähinnä lapsinäyttelijöiden voimin toteutettu esitys. No, hyvä kuitenkin että menimme. Romulan Taiteellinen Teatteri huilasi viime kesän, mutta nyt vuorossa klassikko eli Robin Hood.

Sarkia-näyttämö on heti muurin takana

Nottinghamin seriffi oli ihan aikuinen mies, kookas mies, jonka koko vielä korostui kun melkein kaikki muut olivat pikkiriikkisiä nuoria tyttöjä. Tai ei nyt välttämättä pieniä, mutta nuoria. Innokkuus korvasi taidot monessakin tapauksessa.

Se perusjuonikuvio Robin Hoodista on ennallaan, eli kuningas on pois maasta ja sillä välin Nottinghamin ilkeä seriffi alkaa kiusaamaan ihmisiä kaikenlaisilla veroilla jne. Kunnes ilmaantuu Robin of Locksley, ja alkaa ryöväämään rikkailta ja jakamaan varoja köyhille, asuen Sherwoodin metsässä iloisine veikkoineen... Mutta tässä versiossa on kaikkia hauskoja pikku lisäyksiä, kuten Seriffin mainio vaimo Alma.

   

Seriffi laittaa lisäverolle mm. pituuden, painon ja punatukkaisuuden... Tottakai kansa kapinoi! Robin Hoodin esittäjä Liina Kylväjä on 15-vuotias neitonen, ihan jees, mutta ei mitenkään vastaa mielikuvissani Hoodia (myönnän että Errol Flynn kummittelee siellä mielessä aika vahvana). Tämä aiheuttaa hetkittäin hauskoja hetkiä (esim. kun Robin sanoo saaneensa jousensa 15-vuotiaana... ja annetaan ymmärtää että se oli vuosia sitten). Niin, Robin pyrkii kuninkaan metsänvartijaksi, mutta erehtyy ampumaan hirven (komea talja!), ja joutuukin lainsuojattomaksi.

Jousiampumista, hauskanpitoa, rikkaiden ryöstelyä, painia. Sellaista on arki Sherwoodissa. Toisaalla taas neito Marian kaipaa kihlattuaan Robinia joka on kadonnut. Ei siinä muu auta kun lähteä etsimään, mieheksi pukeutuneena. Kihlattu kasvattaa joukkojaan Tuck-munkilla (joka on munkkien superraskaan sarjan kolminkertainen mestari) ja Pikku-Johnilla.

Kuvioon kuuluu myös hysteerinen piispa (joka laskeutuu estradille yleisön joukosta, Hoosianna Daavidin poika virttä laulaen!). Niin ja jousipyssyinä on juurikin sellaisia kotikutoisia mitä lapsena tehtiin, missä oli paalinaruviritelmä. Ei muunlaiset olisi kai tähän ympäristöön sopineetkaan.

Seriffi järkkää suuren jousiammuntakilpailun, ja palkinnoksi luvataan kultainen nuoli! Robin osallistuu myös, salanimellä Hubert, voittaen tietenkin ylivoimaisesti. Paininujakassa seriffin miehet ottavat yhteen Sherwoodin joukkojen kanssa, ja kesken kaiken paikalle pölähtää Marion äiteineen. Aatelismiehen vaatteet pois ja eikun naimisiin. Juhla-aterian aika; tilataanko pizzaa vai kiinalaista.

 Käsiohjelma oli mallia simppeli

Juuri kun Robinia ollaan hirttämässä niin pelastus saapuukiin Pikku-Johnin muodossa. Lopuksi seriffin vaimo haluaa mieluiten lopettaa vihanpidot ja paistaa sen sijaan kaikille lättyjä. No, kaikki muutkin siirtyvät saksien leiriin niin mikäs siinä sitten. Ei se seriffi yksinään jaksa kiukutella.

Miljöö oli taas upea, ja kerrankin keli suosi meitä ei ei satanut. Hieman olimme kyllä molemmat Eevan kanssa pettyneitä, kun odotimme hieman samankaltaista hevimiesten kesäleiriä kun Macbethissä, ja sitten saimme koulun kevätjuhlanäytelmän. No, ei lannistuta, vaan jäädään odottamaan mitä Romulan Taiteellinen Teatteri seuraavaksi keksii.

Iloiset teatterikävijät Eeva ja Katri

Paljon tässä oli hyviä ja hauskoja oivalluksia. Saksit olivat ryhdittömiä ryysyläisiä, maanläheisissä väreissä, kun taas normannit olivat korskeita, mustissa puvuissa ja tukat tiukasti letitettyinä. Muutamia tuttuja naamoja Macbethistä. Tosi hyviä kommentteja illan aikana kuultiin, kuten vaikkapa: "Tässä maassa on jo tarpeeksi epäpäteviä johtajia".


Esityskuvien copyright Arja Koski
muut kuvat omia

South Downs / (Harold Pinter theatre) V&A archive 17.7.2015

Kävin katsomassa tämän näytelmän ihan teatterissa livenä, ja tykkäsin kovasti, mutta muutamastakin eri syystä halusin nähdä uudelleen, ihan ajatuksella. Ja silloin yli 3 vuotta sitten kirjoittamani juttu oli alunperin toiseen blogiin, eli hyvin ylimalkainen. Mutta onneksi on arkisto ja mahdollisuus katsoa joitain juttuja uudelleen.

Niin. Jeremy Herrinin ohjauksia olen sittemmin nähnyt enemmänkin, ja tykästynyt niihin entistä enemmän; This House (NT), Wolf Hall &  Bring Up The Bodies (RSC & Aldwych Theatre), The Tempest (Globe). Ja David Haren näytelmistä pidän kovasti.

Vuoteen 1962 sijoittuva South Downs on koskettava ja paikoin aika surullinenkin näytelmä poikakoulun kuvioista, valtasuhteista ja erilaisuudesta. Blakemore (hirveän nuoren näköinen Jack Lawther) on erilainen poika, joka koittaa sopeutua porukkaan, mutta ei siinä oikein onnistu. Koulun housemaster (Nicholas Farrell) pyytää vanhempaa oppilasta Duffieldia (Jonathan Bailey) pitämään Blakemorea hieman silmällä, ja ehkä hieman auttaakin tätä sopeutumaan kouluun.

 

Aika alussa on kanssa mainio kohtaus missä pojat opiskelevat Alexander Popen runoutta. Jenkins (Bradley Hall) koittaa selittää opettajalle omaa analyysiaan, mutta se ei kelpaa. Blakemore on perehtynyt asiaan enemmän ja tarjoaa omaa näkemystään. Tämän seurauksena Jenkins ja Blakemore ystävystyvät; syövät eväitä yhdessä ja muuta. Mutta sekään ei tunnu muille pojille kelpaavan; Duffield ripittää Blakemorea että tämä olisi rakastunut Jenkinsiin, kun tämä puolusti luokkakaveriaan tunnilla. Blakemore ei millään ymmärrä miksei voi olla Jenkinsin kaveri, mutta tämä ystävyys on kuulemma poikkeus normista. Opetuksena on se että vaikka tykkäisikin toisesta, se pitää tapahtua salassa.

Blakemore on utelias ja haluaa oikeasti tietää asioita. Valitettavasti muut pojat näkevät tämän enemmän haluna brassailla tiedoillaan. Jenkins ei ymmärrä minkälaatuista ystävyyttä Blakemore haluaa, ja alkaa ottaa välimatkaa. Hän näkee poikien ystävyyden tukahduttavana.

Blakemore on 14-vuotias, ja ikäisekseen kypsä. Hän käy vapaa-ajalla paljon teatterissa (poika minun mieleeni siis!) ja on tykästynyt kovin Duffieldin äitiin, joka on näyttelijätär (Anna Chancellor). Lomalla Blakemore pääsee teelle Belinda Duffieldin kanssa ja he käyvät pitkän keskustelun elämästä, perheestä, naisista. Belinda on raikas, ymmärtäväinen ja sympaattinen nuorelle pojalle. Vierailun jälkeen poika kuitenkin vetäytyy kuoreensa, eikä puhu enää muiden poikien kanssa. Nämä toki syyttävät poikareppanaa sosiaalisesta kiipimisestä tämä kun on köyhästä perheestä ja stipendillä koulussa. Mutta onneksi Duffield valvoo isovelimäisesti. Harmillisesti tältä vain on koulu loppumassa. Mutta ehkä tämän elämänohjeilla Blakemore onnistuu itsekin luovimaan koulun läpi. Katsoja jää kuitenkin lievän optimismin valtaan; ehkä asiat lutviutuvat parhain päin.

Alex Lawther on kamalan lahjakas näyttelijä, ja sympaattinen Blakemore. Nuorella miehellä on paljon repliikkejä mistä selviää kunnialla. Muutkin tekevät hyvää työtä.

Telegraphin Charles Spencer kirjoitti viiden tähden arvostelussaan: 

We think of Hare principally as an often indignant Left-wing playwright. But there is a rare tenderness about South Downs, and a sense that the troubled leading character, an unhappy, highly intelligent 14-year-old boy, is a self-portrait of Hare in his youth, which lends this play a moving resonance and depth.

The piece is beautifully directed by Jeremy Herrin, who captures the rituals, the hymns, and the routine cruelties of boarding school life with superb precision. And there are especially fine performances from the teenage actor Alex Lawther as the painfully vulnerable Blakemore, Anna Chancellor as the wise, kind-hearted mother and hilarious turns from Andrew Woodall as a sarky English teacher.

En silti voi olla pohtimatta kuinkakohan monta näytelmää mahtaa olla tehty aiheesta brittiläinen public school? Minäkin olen nähnyt niitä lukuisia. Mutta aihe vaan kiehtoo edelleen näytelmäkirjailijoita. Kai se on hyvä aihe mistä ammentaa, ja hyviä tekstejä niistä on saatu aikaiseksi, en minä sillä.

Kohtausten vaihdoissa pojat laulavat perinteisiä poikakouluissa laulettavia virsiä, sepä toimii tosi hyvin.


Kuvien copyright - no en löytänyt yhteenkään kuvaajatietoja!

High Society / Old Vic 16.7.2015

Jos syy katsoa Temple oli Simon Russell Beale, niin tässä se syy on Jamie Parker.

(On mullakin aika surkeita syitä katsoa näytelmiä!).

Ja kuten aina, Jamie oli nytkin tosi, tosi hyvä. Mutta ei kuitenkaan päätähti tässä Cole Porterin musiikin ympärillä pyörivässä musiikkinäytelmässä High Society. Keskiössä on aika ärsyttävä pimatsu Tracy, joka on menossa naimisiin yhtä ärsyttävän miehen George Kittredgen kanssa. Mutta sitten Tracyn ex-mies ilmaantuu paikalle sotkemaan kuvioita. Kuvioon kuuluu se että koko perhe tykkäsi kovasti C K Dexter Havenista, tästä Tracyn eksästä. Paikalle polttareihin pölähtää myös seurapiiritoimittaja Mike Connor ja valokuvaaja Liz. Siinä sitten juhlitaan, aika railakkaastikin, ja setvitään suhdekiemuroita.  Kaikenlaisten mutkien ja kommervenkkien jälkeen tarinalla on onnellinen loppu.

Tracyn roolissa loisti mainio Kate Fleetwood, mitä olen aiemmin nähnyt NT:n King Learissa Learin tyttären Gonerilin roolissa. Oikein loistavasti esitti diivaa, itsekeskeistä ja hemmoteltua Tracyä. Itselle uusi tuttavuus oli hirvittävän hyvä (ja pitkä!) Rupert Young, joka oli rento ja reipas (ja kohtalonsa (= ilman Tracyä) kanssa sujut) Tracyn ex-mies. Ihanan raikas esiintyjä oli myös Ellie Bamber, Tracyn rasavillinä pikkusiskona. Tracyn kärsivänä äitinä (kärsivänä siksi kun mies on häipynyt jonkun pimatsun matkaan) Barbara Flynn, jota olen nähnyt niin NT:n King Learissa kuin Donmarin Versaillesissa. Ikisuosikkini Jamie Parker oli renttumainen ja hulivili toimittajaketku Mike, joka retkahtaa Tracyyn, mutta on lopulta kuitenkin ihan kunnon mies. Jamie oli taas loistava laulaja ja tanssija, ja piti kaikinpuolin pilkettä silmäkulmassa.

Erityismaininta orkesterin kapellimestari/pianisti Theo Jamiesonille, joka aloitti koko illan vetelemällä flyygelistä kaikki mahdolliset yleisön huutelemat toivebiisit Happy Birthdaystä Great Balls Of Fireen. Mikä pianovirtuoosi! Juttelee katsomon kanssa, laulattaa ihmisiä, mikä showmies!

Perheen muut naiset haluaisivat Dexterin pelastavan Tracyn kuivalta ja tylsältä tulevalta ukolta, mutta Tracy ei lämpene. Dexter ja Tracy ovat kuin Shakespearen Paljon Melua Tyhjästä -näytelmän Benedick ja Beatrice, jatkuvaa naljailua ja kuittailua. Mutta tunteet eivät ole kuolleet heidän väliltään, miten liikuttavaa.

Toisessa näytöksessä sitten oli mainio kun Mike ja Dexter vetävät duettona Well, Did You Evah! Mainio ja hyvin paljon svengaavampi kun leffaversiossa (jota en ole kyllä nähnyt, mutta katselin vähän YouTube pätkiä). Nähdään huikeita pianokuvioita ja sokkona soittamista ja kahdella flyygelillä kaksintaistelua! Ja pianon päällä steppaamista. Mitkä bileet!! Aamuneljältä ollaan aamu-uinnilla ja kaikki juoksevat pitkin poikin lavaa etsimässä toisiaan. Tracyn krapula on aamulla katsomoonkin asti käsinkosketeltava. Esitys loppuu häihin, niinkuin kaikki tiesivätkin...

Tykkäsin kovasti miten tässä hoidettiin rekvisiitan vaihdokset ja muut. Ensinnäkin kiinteämmät rakenteet kuten flyygeli (niitä oli yhdessä vaiheessa lavalla kaksikin kappaletta) ja pöydät sun muut, nousivat lattiasta suoraan ylös. Siis niiden kannet olivat integroitu lattiaan. Mutta sitten Lordien perheen henkilökunta (iso joukko palvelijoita, kamarineitoja, hovimestareita sun muita) aina kiikutti ja toi ja vei tavaroita, laulaen ja tanssien tai mitä milloinkin. Tämähän siis sijoittuu 1930-luvun loppuun Amerikan Long Islandin rikkaiden ja "tärkeiden" ihmisten maailmaan, jossa palveluskuntaa piisasi. Tässä oli kyllä tosi näyttäviä pukuja ja tanssikohtauksia muutenkin.

Maria Friedman ohjasi tämän kaikinpuolin viihdyttävän ja svengaavan esityksen. Harmillisesti katsomossa oli tilaa kovastikin, mutta ei se kyllä menoa haitannut. Yleisö tuntui tykkäävän kovasti, ja minäkin tykkäsin kauheasti, vaikken olekaan niin kauheasti jazzin ystävä.

Aina yhtä iloinen Jamie Parker

Stage doorilla ei ollut kauheaa ruuhkaa, ja Jamie & Rupert jaksoivat jutella aika kauankin ihmisten kanssa. Jamie ilahtui mustikkasuklaista joita vein. Ja Rupert jaksoi väännellä itseään samalle tasolle että mahtuu kuvaan. Harmi kun Kate Fleetwoodilla oli vieraita ja se kävi siinä ovella vaan poikkeamassa pikaisesti kylpytakissaan.

Hertsyykkeli kun Rupert Young oli pitkä.

Esityskuvat Johan Persson, muut omia

Temple / Donmar Warehouse 16.7.2015

Simon Russell Beale.

Siinä on ihan riittävä syy mennä katsomaan näytelmää.

Ja jos toista syytä tarvitaan, niin Donmar Warehouse on sitten se. En edelleenkään ole siellä mitään muuta nähnyt kun pelkkiä helmiä. Tämä ei ehkä ihan siihen terävimpään kärkeen yltänyt, mutta ihan kiva pikku (1,5 h, ei väliaikaa) näytelmä kuiteskin.

Temple perustuu tositapahtumiin, jotka ovat mulle jääneet hieman hämäriksi. Vuonna 2011 Occupy London liike järjesti mielenosoituksia ja muita, ja porukka leiriytyi neljäksi kuukaudeksi St Paul'sin katedraalin eteen. Kirkko jouduttiin sulkemaan telttakylän takia lokakuussa 2011, ja se olikin viikon verran kiinni. Aika moni kirkonmies erosi toimistaan vastineeksi sille miten protesteja käsiteltiin. Tämä näytelmä sijoittuu siihen aikaan, ja käsittelee katedraalin napamiesten välisiä kemioita ja valtarakenteita. Kaikki tapahtumat sijoittuvat toimistohuoneeseen, jonka ikkunasta näkyy kirkon kupolit ja kuuluu mielenosoittajien äänet.

  

Simon Russell Beale on St Paul'sin Dean, joka lopulta myös eroaa. Hieno rooli, hienoin elein näytelty. SRB on sellainen Lontoon teatterin grand old man, joka työskentelyä on aina ilo katsoa lavalla. Jäykkä ja jämpti pappi kohtaa astmaisen tytön toimistossaan, ja tämä sihteerinsijainen (pirtsakka Rebecca Humphries) säätää ja sählää niin että katsojaltakin meinaa mennä hermo. Mutta kirkonmies on pitkäpinnainen. Sisään purjehtii toinen kirkonmies, siviilivaatteissaan. Edellisenä päivänä Twitter-viestillä eronnut The Canon Chancellor (Paul Higgins), joka ei hyväksy miten kirkko on suhtautunut mielenosoittajiin. Edellisenä päivänä on kokouksessa päätetty avata kirkko uudelleen. Iltapäivällä on lehdistötilaisuus. Lontoon piispakin (Malcolm Sinclair) purjehtii paikalle, kun ei Dean pidä puhelinta päällä. Pienessä The Virgerin roolissa on myös Anna Calder-Marshall (jonka poika Tom Burke oli katsomassa esitystä, ja törmäsin häneen parikin kertaa).

Ihan kaikista tapahtumista en pysynyt kärryillä, koska en ole perehtynyt mitä Occupy-liike halusi ja mitä nämä kirkon sisäiset ristiriidat tarkoittivat. Piispa haluaisi Deanin eroavan, ja lopulta tämä päättääkin lähteä. Päättävät kuitenkin pitää vielä jumalanpalveluksen yhdessä Canon Chancellorin kanssa, vaikka kumpikin on jo eronnut.

Kiinnostava näytelmä, ja ihan mukava tätä oli katsoa. Lavastus (Tim Hatley, joka teki myös mahtavan Almeidan Ghosts-lavastuksen) oli passeli ja juhlava. Howard Davies ohjasi tämän  Steve Watersin uuden näytelmätekstin pohjalta. NT:llä olen nähnyt tältä parikin työtä: The Silver Tassien ja The Last of the Haussmansin.

  

Jaa-a. Ihan kelpo teatteria, vaikkei Donmarin paras esitys ollutkaan. The Telegraphin Dominic Cavendish oli kyllä sitä mieltä että loistava, ja yksi SRB:n parhaita rooleja ikinä! Kritiikissä kerrotaan myös roolihahmojen esikuvista jne. Kannattaa lukea siis.

Stage doorilla, eli Donmarin edustalla kadulla, kerkesin vaihtamaan sanasen melkein kaikkien näyttelijöiden kanssa. Kahta kuoropoikaa esittäneet pojat (joista toinen oli ihastuttava punapää) olivat hyvin tohkeissaan, koska tämä James Murray ei ollut koskaan kirjoittanut nimmaria. Jaksoi siitä äidilleen sanoa monta kertaa ja kyseli mitä hän tähän kirjoittaa... Ihana. Ja SRB oli ilahtunut likööristään ja sanoi sen olevan hyvin suomalaista :-) No totta turisi.


Esitysvalokuvien copyright Johan Persson,
muut kuvat omia. 

Gypsy / Savoy Theatre 15.7.2015

Keskiviikon kolmen esityksen päivän päätti musikaali Gypsy. Ensimmäinen vierailuni Savoy Theatreen myös, ja olikin aika hieno jugend-rakennus ja sisustus. Kysyin lupaa ja sain ottaa kuviakin salin sisältä. Kaunista! Punaista, kultaa ja kauniita muotoja.

 

Kaunis oli myös esitys, ja tavattoman viihdyttävä. Tämä(kään) tarina tai musikaali ei ollut tuttu lainkaan etukäteen, mutta olihan siellä sitten tuttuja kappaleita kun ilta eteni. Mulla oli oikein hyvä paikka permannon etuosassa, rivin päässä, eikä ollut tolkuttoman kalliskaan.

Musiikki oli Jule Stynen käsialaa ja lyriikoista vastasi Stephen Sondheim. Joka näin ollen jatkaa "Katri tutustuu Sondheimin tuotantoon" teemavuottani.

Musikaali kertoo kuuluisan burleskitaiteilijan (tai oiskohan strippari parempi termi tässä) Gypsy Rose Leen tarinan, keskittyen oikeastaan tämän äitiin Roseen. Äitiin jota ajaa valtava hinku saada kahdesta tyttärestään tähtiä. No, ihan tämmöinen tähteys ei ollut varmaan äidin mielessä kun tämä hiki hatussa raahasi näitä lapsina vaudeville-esityksissä. Tyttöparat June ja Louise joutuvat esittämään pikkutyttöjä vielä teini-iässäkin. June on se varsinainen lapsitähti, jonka varaan kunnianhimoinen äiti satsaa. Louise esittää lehmän takaosia, koska ei ole lainkaan lahjakas tai taiteellinen.

Sitten June ottaa ja häipyy, ja äiti satsaa Louiseen. Monien vastoinkäymisten jälkeen tästä tuleekin supertähti. Mutta ei Rose ole tyytyväinen silloinkaan... Louise nuorena ei kadehdi siskoaan ja äidin panostusta tähän, koska itse uskoo olevansa totaalisen lahjaton. Rose on kyllä oikeasti aika kamala akka. Kun tytär on menestynyt, niin Rose on katkera ja kriittinen, haukkuu tätä. Haloo!! Rose ei voi uskoa että tytär on menestynyt ja onnellinen, ja ihan omilla avuillaan. Rose ei osaa päästää irti. Louise sanoo: I thought you did it for me. Rose on siinä uskossa että hän loi Gypsy Rose Leen. Katkera ja yksinäinen vanha nainen, ja mitä tälle jäi käteen?

Sellainen ryysyistä rikkauksiin tarina siis. Köyhää on (Rose nyysii ruokailuvälineitä ravintolasta...), mutta Rose tinkii omista menoistaan (syö mm. koiranruokaa) kunhan tytöt saavat kokea sen menestyksen mitä ilman hän itse on jäänyt.

Imelda Staunton oli kyllä ihan hirveän hyvä Rose. Määrätietoinen, rasittavuuteen asti kunnianhimoinen ja asioihin puuttuva. Varmasti ollut jokaisen teatterinomistajan ja muun vastaavan kauhu. En voisi kuvitella että kukaan voisi tätä roolia tehdä paremmin! Aivan mahtava! Ja tämä pieni suuri nainen laulaakin oikein hyvin. Turhaan ei kaikki kriitikot ole tätä kehuneet maasta taivaaseen. Lara Pulver ei jää näyttelijäntaidoissaan yhtään Stauntonin jälkeen. Koko ensimmäisen näytöksen ajan tämä on epävarma nuori poikatyttö, joka uskoo olevansa ruma ja lahjaton. Äiti onnistuu hyvin pönkittämään tätä uskomusta. Toisessa näytöksessä Louise puhkeaa kukkaan. Lopussa kun Louise vetää Let me Entertain You:n (ei se Robbie Williamsin versio!!) niin seksikkäämpää ihmistä ei voi olla missään maan päällä. Upea, upea ilmestys, ja kyllä ms Pulverkin osaa laulaa. Huh! Ja kun Louise, tai Gypsy Rose Lee, strippaa niin koko yleisö varmaan kuolaa.

 

Peter Davison on Herbie, teatteriagentin roolista eläköitynyt showbusinessmies, joka ottaa Rosen tyttärineen siipiensä suojaan. Tai oikeastaan, Rose suostuttelee tämän palaamaan bisnekseen luotsaamaan heitä. Herbie haluaisi mennä Rosen kanssa naimisiin ja huolehtia tästä, mutta nainen on niin vauhti päällä rakentamassa tyttäriensä uraa, että tajuaa Herbien arvon vasta liian myöhään. Davison on ihan jees kanssa roolissaan, ei mikään laulaja luojan armosta, mutta ihan passeli tässä. Gemma Sutton on myös hyvä Junen roolissaan. Tyttöjä pieninä esittävät Isla Huggins-Barr (June) ja Holly Hazelton (Louise) ovat myös tosi hyviä. Junen ääni riipii korvia niin että tekisi mieli työntää sormet sinne ja kiljua... Kolmen kokeneen stripparin rooleissa hienot naiset: Mazeppa - Louise Gold, Electra - Julie Legrand ja Tessie - Anita Louise Combe. Kun nämä vetävät biisin You Gotta Get A Gimmick, niin sukat pyörivät jaloissa!

Puvustuksesta extramaininta Anthony Wardille, kuka vastaa myös lavastuksesta. Tai käsiohjelmassa tittelinsä on designer, että kai kokonaisilmeestä sitten. Koska sitten taas kampaukset, peruukit ja meikit ovat Campbell Young Associates-firman käsialaa. Jonathan Kent (jolta olen aiemmin nähnyt muutamankin näytelmän) ohjasi.

The Telegraphin kriitikko Dominic Cavendish tykkäsi 5 tähden edestä:

Kent’s revival also offers the unrepeatable chance to witness Imelda Staunton give one of the performances of her career as the manically driven Rose, the showbiz-fixated American “momma” who deprives her two daughters of an ordinary youth in her quest for them to reach the big time.

Tosi ärsyttävää muuten kun ihmiset jatkavat pulinaansa ja rapistelua kun musiikki alkaa. Vaikka esirippu ei ole avautunut, niin esitys on toki alkanut jo pahvit!

Stage doorilla (kunhan se ensin löytyi, kun tietenkin kiersin rakennuksen kokonaan ympäri, ja se oli n. 5 metriä toiseen suuntaan ovesta mistä tulin ulos) oli kymmenkunta ihmistä. Imelda Staunton ei tuttuun tapaansa halunnut valokuvia, ja sutaisi käsiohjelmien kanteen nopeasti nimensä.

 

Ihastuttava Lara Pulver sen sijaan käytti enemmän aikaa ihmisten kanssa juttelemiseen, ja ilahtui myös viemistäni suklaista. Tosins anoi että tämän kun syö niin ei mahdu enää mekkoihinsa... Kieltämättä ne olivat aika vartalonmyötäisiä, mutta ei tätä pelkoa kuiteskaan vielä liene. Peter Davison pujahti toista kautta vissiin pois.

Tässä heppu jonka puhelimen akku oli tyhjä ja otin sille kuvan Laran kanssa.

Virallisten kuvien copyright Alastair Muir
Lara Pulver kuvien copyright Johan Persson
Muut omia

The Trial / Young Vic 15.7.2015

Jaahans. Franz Kafkan Oikeusjuttu on lukematta ja näkemättä, ja ehkä siksikin tämä vaikutti kentiesvieläkin absurdimmalta kuin jos se olisi ollut tuttu. Yhtäkaikki, hämmentävää, outoa ja kummaa. Silti oikeinkin katsomisen arvoista. Ei ehkä vähiten nerokkaan lavastuksen ansiosta. Ja tarttee sanoa että kaikki missä Rory Kinnear näyttelee on loistavaa. Siinä on kyllä yksi tämän ajan parhaita teatterinäyttelijöitä.

Jos ei Oikeusjuttu ole tuttu ennestään, niin ei se ole sitä tämän Young Vicin The Trial:in näkemisen jälkeenkään. Nick Gill on muokannut näytelmän lavalle ja Richard Jones ohjaa. 2 tuntia ilman väliaikaa ja herra Kinnear on lavalla melkein koko ajan. Aikamoinen suoritus. Mutta tämä mies on niin käsittämättömän taitava näyttelijä että sitä jaksaisi katsoa vaikka puhelinluetteloa lukemassa.

Josef K on iso pamppu pankissa, joka elää omaa rauhallista elämäänsä ja deittailee naapuriaan. Eräänä päivänä jotkut kummat viranomaiset tulevat noutamaan tätä kotoaan. Miestä syytetään... niin, mistä. Se ei selviä katsojalle eikä kyllä päähenkilöllekään koko sen vuoden aikana minkä näytelmä kattaa ajallisesti. Päähenkilön kohtalo lopuksi on aika... no, sopiva.

Rouva Gracen koiramaisesti sisustessa asunnossa katsotaan muuten televisiosta jostain koiranäyttelystä kuvattua materiaali afgaaninvinttikoirakehästä. Pakko oli kysyä asiaa teatterilta, koska se näytti ihan 80-luvun suomalaiselta näyttelyltä :-)

Lavastus (a'la Miriam Buether) on kyllä supernerokas. Mulla sattuu olemaan tosi hyvä paikka toisessa rivissä. Katsomo on kahdella puolella "lavaa", ja parvilla vielä kahdella muullakin seinustalla. Olemme kuin jury, vanerisissa laatikoissamme. Joka toki sopii tähän oikeussalidraamaan erinomaisesti. Huoneen molemmissa päädyissä on aukot, joiden edessä verhot. Lavan päällä on valtava oranssi avaimenreiän muotoinen rakennelma, joka nousee ylös kun esitys alkaa. Ja avot: lava onkin liukuhihna, joka välillä liikkuu ja välillä ei. Huonekalut yms rekvisiitta on siihen kiinnitetty. Sitä en tiedä miten ne saavat roudattua ne takaisin sinne toiselle puolelle, koska nehän eivät siirry liukuhihnan alapuolta pitkin. Aivan hirmuisen hieno systeemi. Alun oranssi valaistus ja muutenkin kirkkaat värit ja 70-lukuhenkinen lavastus tukee tätä muuta.

En tiedä missä vaiheessa esitystä tipahdin kärryiltä, jos mahdoin niillä koskaan ollakkaan. Paljon ihan kiinnostavia ja hienoja kohtauksia (esimerkiksi polttomerkitseminen ja ihmisten jonotussysteemit lomakkeidensa kanssa) mutta kokonaisuus jää aika hajanaiseksi. Kai tämä on kaikessa absurdiudessaan tyypillistä Kafkaa? Muutama Kafkansa lukenut kaveri kyllä kehui tätä kovasti, että tässä oli kirjan henki tavoitettu oikein hyvin. Kriitikot eivät ole olleet ihan yhtä vakuuttuneita.

 

Mä jäin esityksen jälkeen vartoomaan herra Kinnearia, kun olin tuonut sille suklaata. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun Kafkasta (kyllä, osaan sujuvasti puhua asioista mistä en tiedä mitään). Hämmentävintä koko jutustelussamme oli se että Kinnear muisti välittömästi että edellisellä kerralla vein hänelle suomalaista marjalikööriä. Tästä on kuitenkin aikaa reilut 2 vuotta, ja itse olin autuaasti moisen unohtanutkin. Piti ihan tarkistaa asia, ja todiste kertoo että kyseessä oli lakkalikööri. Oli ollut kuulemma erittäin hyvää! En voi olla kuin äimistelemättä näyttelijän muistia...

Bonuksena Young Vicin käsiohjelma maksaa £4 ja sisältää näytelmätekstin. Ehkä tekstiä tarvitaankin... tai joku rautalankamalli. Mutta ei aina kaikkea tartte ymmärtää että siitä voi nauttia! Tässä tapauksessa voi vaan keskittyä ihailemaan miten Rory Kinnear näyttelee :-)


Esitykuvien copyright: Alastair Muir
paitsi viimeisen copyright My Theatre Mates.
muut tietenkin omiani.

Great Britain / NT Archive 15.7.2015

Harmikseni tämän näytelmän missasin, vaikka se meni ensin National Theatressa, ja sitten siirtyi pääasiassa samalla miehityksellä (Oliver Chris ja Billie Piper vaihtuivat) vielä West Endillekin. Tai olisin mä sen voinut katsoa West Endillä, mutta halusin nähdä tällä miehityksellä. Mutta onneksi on arkisto, ja mahdollisuus katsoa ilmaiseksi vanhoja näytelmiä siellä.

Great Britain on siitä vinkeä tuotanto, että porukka onnistui pitämään harjoitukset ja muut salassa loppuun asti. Ensi-iltapäivä kerrottiin vain 5 päivää ennen ajankohtaa, ja mitään ennakkonäytöksiä ei ollut.

Satiirinen näytelmä ruotii brittiläisen skandaalilehdistön vaikutusta, toimintaa ja ennenkaikkea kolmiodraamaa lehdistön, poliisin ja poliitikkojen välillä. Kirjoittaja Richard Bean on kyllä onnistunut poimimaan kaikki herkulliset skandaalit mitä tämän asian tiimoilla on viime vuosina tapahtunut. Kaikki pohjautui muutaman vuoden takaiseen News of the World -lehden puhelinurkintajuttuun, minkä seurauksena paljon ihmisiä on eronnut ja erotettu viroistaan jne.

Billie Piper esittää The Free Press -nimisen lehden toimituspäällikköä Paige Britainia. Tyyppi on tyrkky, flirrttaileva ja silti Piper onnistuu säilyttämään raikkauden. Oikein erinomaisesti vedetty rooli. Kaikki keinot juttujen hankintaan ovat sallittuja. Keinoja kaihtamatta juttuja kaivetaan esille vaikka mistä (avustajille maksetaan myös julkkisten roskisten tonkimisesta...). Lehti maksaa myös rintojen suurennusleikkauksia missinketkuille, Meno on aika räävitöntä, itse asiassa koko näytelmän ajan. Lehden omistaja O'Leary (taas kerran erinomainen Dermot Crowley) loi lehden 15 vuotta aiemmin, ja haluaa vaan myyviä otsikoita ja meheviä juttuja - hinnalla millä hyvällä. Lehdessä ei ole ulkomaan juttuja, koska se keskittyy vain kotimaan myyviin skandaaleihin. Yksi toimituksen nainen koittaa aina tarjota jotain ihan oikeita ja asiallisia juttuja, turhaan. Jos nyt joku tekee itsemurhan lehtijutun tuhottua tämän elämän niin voi voi. Tai niinkuin näytelmässä sanotaan: "That is what we do. We go out and destroy other people's lives". Niinpä.

Lontoon poliisipäällikkönä on mainio ääliömäinen hyypiö (lehdistön lempinimeämä Gay Terminator), joka sotkeutuu itse kaikkiin skandaaleihin pahasti ja päästelee suustaan karmaisevia sammakoita jatkuvasti. Aaron Neil tekee tämän roolin tosi hyvin. Pomonsa erheitä sitten paikkailee assistant commissioner (Oliver Chris, alakuvassa), joka ajautuu myös suhteeseen Paige Britainin kanssa. No eihän siitäkään hyvää seuraa kun toimituksen edustajalla on oma poliisi sisäpiirissä. Vaikkakin tämä koittaa kamppailla omatuntonsa kanssa...

Tästä saisi toki vielä enemmän irti jos olisi enemmän perehtynyt urkintaskandaaliin, ja tietäisi näitä ihmisiä (tai lähinnä heidän vastineitaan todellisuudessa) nimeltä. Mutta hauskaa oli näinkin, koska koko skandaalilehdistö ja sen maailma kaikkine arkkityyppeineen ja julkisuuden kipeine julkkiksineen on esitetty niin herkullisesti.

Tuleva pääministeri, lehden päätoimittaja ja omistaja ovat ampumassa maaseudulla (jonkun kartanolla tietenkin) ja siellä tehdään kaikenlaisia lehmänkauppoja. Omistaja aikoo rahoittaa PM:n vaalikampanjaa, jos tämä sitten edesauttaa BBC:n alasajoa. Omistaja kun haluaa ostaa ITV:n ja tehdä siitä ykkös-tv-kanavan. Pientä kiristystä poliitikon naissuhteilla kuuluu asiaan. Myöhemmin Free Press voittaa Newspaper of the Year -palkinnon - jonka jakaa tietenkin tämä poliitikko... ja tietenkin jatkoilla neiti Britain ja poliitikko päätyvät muhinoimaan...

Herkullisia sivuhenkilöitä on monia. Yksi toimituksen tyyppi pukeutuu tiedonurkintaa varten erilaisiin valeasuihin. Ian Hallard (yläkuvassa Billie Piperin kanssa) vetää monta pientä roolia, ja on kaikissa tasaisen hyvä.

Videoprojisoinneissa vilautellaan otsikoita ja uutisjuttuja ja välillä kuullaan näitä puhelinvastaajista urkittuja viestejäkin. Hauskaa kun "kilpailevien" lehtien nimiä on väännelty muotoon Guardener ja The Dependent :-) Ja niissä on monesti myös ääreishauskoja "skandaaliotsikoita" joille sai nauraa maha kippurassa. Kuten vaikkapa: Immigrant dole cheat's cat ate salmon.

Näytelmän puhe (ja muukin) tahti on melkoista tykitystä.

Muuten, nyt kun joskus viime viikolla nousi brittilehdistöön kauhea kohu kuningatar Elisabetin lapsuusaikaisesta natsitervehdyksestä, niin tässä (ensi-ilta oli siis viime kesänä) jo käytetään samaa kuvaa ja selostetaan kuinka Elisabet soitti rumpuja Hitler Jugendissa :-)

No, lopuksihan kaikki saavat ansionsa mukaan, kun lehti lopetetaan ja toimituksen sisälläkin aletaan pohtimaan onkohan osa heidän toimintaansa ollut hieman moraalitonta. Lehtiotsikoilla kerrotaan mitä sitten tapahtui. Paige Britain saa toki uuden työn rapakon takaa jonkun hömppäjulkkisohjelman juontajana; näemme ihan videopätkän... Chris Oliverin poliisihemmo, joka ylenee poliisipäälliköksi, kokee ankean lopun oman käden kautta.

Varsin raikas ja vauhdikas esitys, mutta kuten sanottua, osa menee yli hilseen koska on niin paljon viittauksia todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Nicholas Hytner ohjasi tämän, ja mielestäni homma pysyy kasassa hienosti, vaikka se vauhti ja aihe on mitä on.


Valokuvien copyright Alastair Muir (ylin) ja Johan Persson (alemmat).