Viikon teatteripaukku!

No jos se että BC esittää (tai ainakin haluaa esittää) Hamletia oli yksi kiinnostavimpia (teatteri)uutisia kuluneella viikolla, niin tämä on vielä parempi: Michael Grandage, tuo Donmar Theatren ex-taiteellinen johtaja, läksi sieltä tässä hiljan ja perusti oman puodin Michael Grandage Company. Viime viikolla julkistettiin ensimmäinen ohjelma 2012-13. Ja mitä näytelmiä on luvassa!! Kukin pyörii kuutisen viikkoa.

1.12.2012 Peter Nicholsin näytelmä Privates on Parade, pääosassa Simon Russell Beale.

John Loganin uusi näytelmä Peter And Alice, ensi-ilta 9.3.2013 ja päärooleissa Judi Dench ja Ben Whishaw!! Tänne mä luultavasti ja toivon mukaan pääsenkin, kun suunnitellaan Minnan kanssa retkeä Cruftsiin ja samalla vois pikkasen piipahtaa Lontoossa teatterissa...

8.6.2013 vuorossa Martin McDonaghin The Cripple of Inishmaan, missä Harry Potter himself eli Daniel Radcliffe astuu lavalle. Olisi kiinnostava nähdä.

7.9.2013 sitten näistä mua vähiten kiinnostava Shakespearen A Midsummer Night's Dream, Sheridan Smith ja David Walliams.

Mutta sitten sokerina pohjalla:
23.11.2013.
Shakespeare.
Henry V.
Jude Law.

Ja joo, heti kun tulee rahaa niin liput lähtee varaukseen... Siis mun suosikki-Shakespeare ja JUDE LAW!!! Livenä!!

Ja samalla siis voisi sihdata mennä niin että Hobitin kakkososan ensi-iltagaala on Lontoossa.

Henry V / Globe Theatre 14.6.2012

Näkymä mun paikalta, ennen näytelmän alkua

Lontoon torstai oli teatteripäivä, joten miten se erosi muista päivistä. Ei varsinaisesti mitenkään, paitsi iltaan asti jatkuneella krapulalla. Kun selviydyin Thamesin rannalle Globe teatterille kahdeksi, niin se oli jo puoli voittoa. Näytelmän alkuosa meni hieman voipuneena, mutta kyllä se siitä sitten.

Taitavat muusikot lavalla ihan aluksi.

Elikkä ohjelmistossa oli Shakespearen Henry V, mun kaikkien aikojen suosikkinäytelmä herralta.

Ja olihan se hyvä, vallan erinomainen. Mulla oli ylimmällä parvella paikka, eturivissä eli nojailin kaiteeseen. Ja vaikka Globe on ahdas ja penkit on kovat ja näytelmät vielä pitkiä kun nälkävuosi, niin en valita. Laatu korvaa epämukavuudet. Ja mun riville jäi yksi tulematta joten oli siinä ihan tilaa. Ja se oli päätypaikka vielä eli toisella puolella oli myös väliseinä. Tai sellainen kaidesysteemi.

Takana istuva mummo otti kuvan...

Miehityshän oli vimpan päälle. Toissa kesän Henry IV näytelmistä tuttu Jamie Parker palaa lavalle samaan rooliinsa eli Prinssi Harryksi... ja hyvin palaakin. Aivan huikean hyvä esitys. En tiedä miten näin hyvästä tekstistä saisi huonon. Kriitikot ovat tykänneet kanssa... Olivia Ross on muikean hauska Catherinenä, Brendan O'Hea huima kapteeni Fluellen, ja Sam Cox Pistolin roolissa... Ohjauksesta vastasi Dominic Dromgoole, Globen taiteellinen johtaja.

Erikoismaininta hirvittävän hyville muusikoille, mitkä alussa, lopussa ja keskellä väläyttelivät taitojaan. Ja lopussahan perinteisesti jig, mikä sai yleisön taputtamaan riemuissaan tahtia. Muutenkin yleisö oli hyvin mukana. Thamesin päällä pörrännyt helikopteri koitti hetkittäin hukuttaa äänet alleen...

Kaikki näyttelijät olivat kyllä erinomaisia. Lavastus globemäiseen tapaan hyvin pelkistetty. Puvustukset vimpan päälle. Sotakohtaukset ovat tietysti isossa roolissa, koska Agincourtin taistelu on niin isossa roolissa koko näytelmässä. Ne olikin toteutettu tyylikkäästi. Jousiampujat, miekkailut... näyttävää ja visuaalisesti miellyttävää.

Demetrios Matheou (the Arts Desk) oli samassa esityksessä: Parker played Prince Hal in Dromgoole’s 2010 productions of Henry IV Parts 1. I really do like how’s he’s returned with the character, in a performance that is played with disarming lightness. The performance I saw offered an immediate, improvised hint of what was to come, when the Globe suffered one of those disruptions that its forebear could not. As a helicopter refused to budge overhead, having given Brid Brennan’s Chorus a torrid time, Parker strode on, looked to the skies, then darted a glance – halfway to a wink – to the audience: ice broken, on with the play, the people’s prince into his stride as newly crowned king.

And the humour is maximised well beyond the expected larks of Pistol and co, from the sight of the Archbishop of Canterbury relieving himself centre-stage, to the Dauphin’s sonnet for his horse, the French Princess Katherine’s assault on the English language (Ross again) and Henry’s delightfully awkward courtship of her. Not surprisingly in a production marked by clarity and comedy, Brendan O’Hea’s preposterous but very well-spoken Welshman, Captain Fluellen, steals every scene he’s in.

Lyn Gardner (The Guardian): Henry V's eve of Agincourt address is one of the most famous in the English language, and director Dominic Dromgoole and Jamie Parker's Henry V put the Globe's dynamics to such cunning use; I swear that if this Henry had strode off the stage and out of the theatre at the end, everyone would have followed him.

Not surprisingly, the wooing scene, with Olivia Ross's delicious French Princess Katherine, is a delight of mangled language and emotions.

Fiona Mountford (The Evening Standard): The result is another enjoyably sharp production from this resurgent venue — and we have artistic director Dominic Dromgoole to thank on both counts.

He [Harry] addresses his rousing pep talk before the siege of Harfleur to us all, with the result that we join him in crying “God for Harry, England and St George!” (It’s a rare actor who doesn’t mind the punters stealing his best lines). The climactic wooing scene has a lovely lightness of touch and there’s fine support from that Welsh windbag Fluellen (Brendan O’Hea). A double helping of Mark Rylance is still to come at the Globe this season but the stakes have been set high.

Zoe Craig (Londonist): Perhaps the perfect play for summer 2012, this Henry V is traditional, patriotic and nuanced.

And, oh, how we’re rallied: is there any greater motivational speech than Shakespeare’s Henry makes before battle? The power of those words, delivered front and straight into the intimate Globe, is spellbinding. When our lovely leader cries “God for Harry, England, and Saint George!” some audience members around us, straining forward on the very edges of their seats, even joined in. Then looked nervously at their neighbours – we were s’posed to shout back, weren’t we?

Jamie Parker's Henry is a masterful creation, balancing a warrior king and a conscience-stricken leader. Parker speaks the Shakespearean verse like it’s his mother tongue – sweeping the spectrum from matter-of-fact politicking to rallying war cry, from gentle joking to powerful fury. His Henry displays all the complexities of Shakespeare’s character: part motivational speaker, part soldier, part humble, part regal; wholly real.

With Parker at the lead, this play presents a great package. The sheer variety of tone – comic wordplay, rousing speeches, playful courtship and bloody battles – create a great evening’s entertainment.

 

Loppukiitosten aika

Tämä on näytelmä joka saa mulla aina silmät kyyneliin, monessakin eri kohtaa. Oli se sitten elokuvaversio, tai näyttämöllä. Ja tuntuu että nyt mua hemmotellaan kunnolla: ensin ja alunperin oli tietenkin Laurence Olivierin versio, mutta mulla eka näkemäni oli tietenkin Kenneth Branaghin versio, silloin 1989. Nyt tämä. Parin viikon päästä BBC:n The Hollow Crown tv-versio, jossa Tom Hiddleston vetää roolin. Ja ensi vuonna sitten Jude Law nähdään teatterissa samassa roolissa. 4 erinomaisen hyvää näyttelijää...

Jamie Parker kiittää

Turisti Globessa

Once more unto the breach, dear friends, once more;
Or close the wall up with our English dead!
In peace there's nothing so becomes a man
As modest stillness and humility:
 
But when the blast of war blows in our ears,
Then imitate the action of the tiger;
Stiffen the sinews, summon up the blood,
Disguise fair nature with hard-favoured rage;
Then lend the eye a terrible aspect.
 

This day is called the feast of Crispian:

He that outlives this day and comes safe home,
Will stand a tip-toe when this day is named,
And rouse him at the name of Crispian.

He that shall live this day, and see old age,
Will yearly on the vigil feast his neighbours,
And say, 'To-morrow is Saint Crispian:'
Then will he strip his sleeve and show his scars,
And say, 'These wounds I had on Crispin's day.'

Old men forget: yet all shall be forgot,
But he'll remember with advantages
What feats he did that day. Then shall our names,
Familiar in his mouth as household words,
Harry the King, Bedford and Exeter,
Warwick and Talbot, Salisbury and Gloucester,
 

Be in their flowing cups freshly remembered.
This story shall the good man teach his son;
And Crispin Crispian shall ne'er go by,
From this day to the ending of the world,
 

But we in it shall be rememberèd;
We few, we happy few, we band of brothers;
For he to-day that sheds his blood with me
Shall be my brother; be he ne'er so vile
This day shall gentle his condition:
 

And gentlemen in England, now a-bed
Shall think themselves accursed they were not here,
And hold their manhoods cheap whiles any speaks
That fought with us upon Saint Crispin's day.

A good leg will fall; a straight back will stoop;
a black beard will turn white;
a curled pate will grow bald;
a fair face will wither;
a full eye will wax hollow:
but a good heart, Kate,
is the sun and the moon;
or, rather, the sun, and not the moon;
for it shines bright and never changes,
but keeps his course truly. 

If thou would have such a one, take me;
and take me, take a soldier;
take a soldier, take a king.
And what sayest thou then to my love?
speak, my fair, and fairly, I pray thee. 

Esityksen jälkeen käytin aika ison summan rahaa teatterin kaupassa: t-paita, 2 x DVD (Henry IV), postikortteja, juliste, jääkaappimagneetteja, kirjanmerkki, rintanappi... Henry V folioversion kopio. Varsinkin erilaisia t-paitoja oli paljon ihania... No, lokakuussa taas menossa Globeen, katsomaan Loppiaisaattoa. Ja tekisi kyllä mieli nähdä tämä elokuussa uudestaan...

PR-kuvien copyright Globe, muut otin ihan itse, tai joku muu.

NT Live Frankenstein / 14.6.2012

Henry V:n jälkeen raahustin Thamesin rantaa pitkin... Kävin National Theatren kaupassa, kävin BFI:n kaupassa, kuuntelin hetken musiikkia NT:n pihalla, ja sellaista yleistä notkumista. Pikkuhiljaa siirryin sitten jalkapatikassa toiselle puolelle rantaa, kävin Covent Gardeninssa ostamassa Mialle teetä Whittard of London-kaupasta (siellä on kuulemma maan parhaat teet) ja sitten kävin hakemassa Frankenstein-liput Covent Gardenin Odeonin lippukassalta. Matkalla poikkesin Forbidden Planetissa... ostamatta mitään!

 Emmä tiä onks tää NT rakenuskaan kovin kaunis...

Mullahan oli sitten toinen lippu ylimääräinen, ja kysyin siinä kassalla että voiko ne lunastaa sen. Esitys oli loppuunmyyty ja siihen sattui just tulemaan sellanen n. 85 v pappa joka olisi halunnut päästä. Niinpä möin mun lipun sille ja kumpikin oli tosi tyytyväisiä ratkaisuun :-)

Treffasin Marien taas Starbucksissa Dominion Theatren likellä. Palautin sen Tate Modern-jäsenkortin ja kahviteltiin ja turistiin. Mukava ihminen, ja jos tuntuu että mä käyn paljon teatterissa tai kulttuuririennoissa, niin voin kertoa ettei tämä ole mitään Marien käyntimääriin nähden. 3-5 näytöstä/esitystä/kulttuuririentoa viikossa. Tietty Lontoossa valikoima on aika runsasta...

Melko viime tipassa menin takaisin leffateatterille, ja kerkesin vielä tapaamaan Astaakin ennen näytöstä. Tai Asta bongasi mut sieltä salista ja juteltiin siinä hetki. Kiva oli tavata livenä.

Sitten se Frankenstein. Siinä aluksi tuli mainoksia ja trailereita ja kaikkea. NT Live-koordinaattori Emma Freud piti pienen videotervehdyksen. Ja sitten tuli lyhyt dokumentti Frankensteinin harjoituksista ja teosta. Se oli kyllä tosi kiinnostava!

Itse taltiointi sitten. Ei mulla riitä sanoja kuvaamaan miten ihmeellinen, täydellinen, loistava, henkeäsalpaavan kaunis ja toisaalta aka karmivakin näytelmä se oli. Kumpikin näyttelijä oli todella hyvä, siis sekä Cumberbatch creaturena että Jonny Lee Miller Frankensteinina. Mutta faktahan vaan on, että JLM on aika hepponen näyttelijä BC:n rinnalla. Kummassakin versiossa, siis siinä minkä katsoin edellisenä päivänä arkistossa että tässä, niin se pesee JLM:n 100-2. Oikeesti, se on vaan yksi parhaita näyttelijöitä mitä maa päällään kantaa tällä hetkellä koko maailmassa. BC on ylivertaisen hyvä creature ja ylivertaisen hyvä Frankenstein.

Jos olisi pakko valita kumman version noista katsoisi niin se on ihan mahdoton tehtävä. Mutta ehkä sitten kuiteskin se missä BC on creature, koska se vaan on jotenkin huikea suoritus.

Mä en käsitä miten näin hienoa teatteria voidaan tehdä. Vieläkin tulee kyynel melkein silmään pelkästä ajatuksesta.

After the Dance / NT Archive 13.6.2012

Yksi kesäkuun matkan päätarkoituksista oli käydä National Theatren arkistossa katsomassa After The Dance ja Frankensteinin toinen versio. Ja olin varannut ajan keskiviikkoaamulle. Eli aikainen herätys, junalla Wokingista Waterloohon. Arkisto aukeni klo 10 ja menin sinne sitten heti silloin. Ihan kivenheitto asemalta. Arkistossa on asiakkaiden käyttöön 4 päätettä ja siellä saa sitten katsoa tallenteita näytelmistä ihan ilmaiseksi. Kunhan varaa ajan. Hyvä palvelu ja sain pientä korvausta vastaan myös käsiohjelman kopiot.

Aloitin After The Dancella. Taas yksi Rattiganin näytelmä. Oli NT:n kesän 2010 hitti, Thea Sharrockin ohjaama, ja naispääosa Nancy Carroll sai tästä Olivier-palkinnon viime vuonna. Ja nyt kaikista näytelmistä mitä olen Rattiganilta tähän mennessä nähnyt niin ehdottomasti paras. Taltioinnin laatu ei ollut kovin päätä huimaava, mutta ei se kauheasti haitannut. Monta erinomaisen loistavaa roolisuoritusta. Nancy Carroll oli ihan huippu Joan Scott-Fowlerina - ja täysin Olivierinsa ansainnut. Näytelmä sai myös 3 muuta Olivier-palkintoa.

Ja tietysti Benedict Cumberbatch David Scott-Fowlerina oli ihan loistava, siis niin mielettömän hyvä ettei paremmasta väliä. Teatterilava on kyllä se paras paikka tälle miehelle.

Faye Castelow on myös erinomainen Helen Bannerina, joka on kihloissa Davidin serkun kanssa ja joka rakastuu itseään reilusti vanhempaan Davidiin. Yksi parhaista sivurooleista oli John Reid, eli Adrian Scarborough, joka sai myös sivuosa-Olivierin roolistaan...Pariskunnan luona lorviva puolijuoppo, jolla on kuitenkin tärkeä rooli Joanin uskottuna. Ja joka sohvalta heittelee hyviä kommentteja, mutta on lopulta myös jonkunlainen järjen äänikin.

Faye Castelow ja Benedict Cumberbatch

Näytelmän keskiössä oli nelikymppinen bailaava pariskunta, jotka haluavat jatkaa nuoruutta ja bilettämistä. Kunnes mies ihastuu itseään reilusti nuorempaan naiseen, joka haluaakin perustaa kodin, muuttaa maalle, hankkia lapsia jne. Ja ennenkaikkea parantaa miehen alkoholismilta.

Wikipedian tiivistelmä:

David and Joan Scott-Fowler were 'Bright Young Things' of the 1920s, whose ambition is to treat everything as trivia and to live lives of pure sensation. They always maintained that they married for amusement and not for love. However, Helen Banner, a serious young woman, has fallen in love with David and is determined to change his lifestyle, free him from Joan, stop him from drinking and re-awaken the serious historian in him. 

Unfortunately, Joan does indeed love David very deeply and is trapped by her posture of carelessness. At a party they are holding, Joan is bruised by the clash between private agony and public joy and she kills herself. The characters are shattered by the revelation and even though David and Helen plan to get away from this life, the play ends with a clear sign that David will continue as he did.

Näytelmä sai hirveän upeat arvostelut aikoinaan, ja ihan syystä.

 Yksi erityisen hieno juttu oli kuulla Benedict soittamassa pianoa!

The Guardianin kriitikko Michael Billington kirjoitti mm. näin:
 
But what makes the play so gripping is Rattigan's ­ability to see the sadness of these doomed fantasists as well as their superfluity.

The marvel of Sharrock's production, however, lies in its microscopic detail: there's a moment when the magnificent Nancy Carroll, as David's wife, shattered by the news that he plans to leave her, simply sits rock-still in a chair ­conveying a wealth of unspoken torment. But ­everything about this production is dead right, from the orgiastic partying of the ageing socialites, even including a glimpse of oral sex on a balcony, to the use of a haunting 1920s foxtrot, Avalon, with its echoes of Puccini.

The individual performances are excellent. Benedict Cumberbatch ­conveys not just the surface ­smoothness of the self-destructive David but also the intelligence of a man who ­realises he is a wastrel. Faye Castelow is all swan-necked determination as the naively redemptive Helen, John ­Heffernan captures the knotted anguish of her discarded boyfriend, while Adrian ­Scarborough is unimprovable as a ­parasitic house guest who acts as a Pinerotic raisonneur.

 Nancy Carroll & Benedict

Charles Spencer, Daily Telegraphin kriitikko, kirjoitti näin:

The performances are first rate. Nancy Carroll is almost unbearably moving as the apparently jolly and resilient Joan Scott-Fowler who has never quite dared to reveal to her husband just how much she loves him. Her eerily quiet sobs and shrieks when she learns he is trading her in for a younger model provide the play’s emotional heart. 

Adrian Scarborough gives a funny and touching performance as the apparently parasitic friend, delivering one-liners with delicious aplomb while slowly revealing a deep sense of morality. Benedict Cumberbatch is compelling as the alcoholic husband who sees a chance of a better life but realises he cannot bring it to fruition.

New Statesmanin kriitikko sanoi näin: On paper, it might be hard to see why she falls for him, but on stage Benedict Cumberbatch, from the moment he enters, radiates a charisma that could blind a girl to his emotional immaturity and selfishness.

Tämä oli kyllä teatteria parhaimmillaan. Tykkäsin ihan hirveän hurjan paljon :-) Arkistossa meni viitisen tuntia, koska katsoin After The Dancen jälkeen myös Frankensteinin toisen version. Mutta teen siitä erillisen postauksen, koska torstaina näin sen toisen version, niin käsitellään ne sitten samalla.

Frankensteinia a'la Sherlockology

Nimittäin mun suosikkisivuston ylläpitäjät, Sherlockologyn tiimi, kävi katsomassa myös Frankensteinin uusinta(filmi)esitykset muutama viikko sitten. Loistava, pohtiva ja informatiivinen arvostelu löytyy blogistaan, tietenkin.

Jutussa käydään läpi myös niitä eroavaisuuksia mitä oikeassa teatteriversiossa ja tässä NT Live-versiossa on - muutakin kun Creaturen alastomuus.

The actor would then perform everything you see afterwards, from his encounters with industry workers and people out on the land, until his arrival at the farm homestead, in that state of undress – save for the brown cloak. 

The effect was visceral, electrifying and almost bewildering, the audience confronted and quietened by what they were seeing before them. For purposes of the live broadcast, and presumably to prevent any complaints from around the world, the two actors performed the recorded version wearing what can only be described as a large nappy. While perfectly understandable, the effect from watching the recorded version after such a time is one of a sanitised production, and it lacks a huge degree of power.

As we’ve already said, we find it impossible to recommend one over the other, as in the end it will come down to a personal preference. With both, you get two spins on the same material, a true glimpse at the possibility of interpretation by an actor of the same character. It remains unmissable, and will no doubt be talked about in theatrical circles for a very long time to come – after all, we still are a year after its original debut. If you ever get the chance to see either recording of this remarkable play, we urge you go as an absolute priority.


PS. Kyllä se munkin juttu Frankensteinista vielä tulee...

Cumberbatch ja Hamlet

Huh, männäviikon kiinnostavimpia teatteriuutisia oli se, että Benedict C. haluaa tehdä Hamletin Lontoossa parin seuraavan vuoden aikana. Se olisi jotain se!

Uutinen asiasta Telegraphin sivuilla

South Downs & The Browining Version / Harold Pinter Theatre 12.6.2012

Tiistai-iltana oli vuorossa Harold Pinter Theatre ja siellä 2 lyhyttä näytelmää. Mulla oli hyvä paikka, parvekkeella ekassa rivissä. Oli joku halvempi lippu, kun oli kaide ja näköalarajoitteinen, mutta loistava paikka ja ei se kaide haitannut siinä mitään. Koko teatteri oli aika pieni ja intiimi, ja ei läheskään täynnä.

Illan teemana oli käyttää samoja näyttelijöitä molemmissa. Päärooleissa Anna Chancellor ja Nicholas Farrell. Ohjauksesta vastasi Jeremy Herrin.

Ensimmäinen näytelmä South Downs oli David Haren käsialaa, vartavasten kirjoitettu pariksi Rattiganin The Browning Versionille. Se sijoittui vuoteen 1962 ja poikakouluun. Tarina kertoo epävarmuudesta, pojasta joka on erikoinen ja ei oikein sopeudu kouluun ja kavereihin. Siitä epävarmuudesta mitä erilainen nuori joutuu kokemaan. Vähän surullinenkin tarina ja koulukiusatun kohtalot on aina vähän ahdistavia.

David Hare sanoo, että näytelmä kuvaa uskonnollista koululaitosta, ja sitä miten uskonto muokkaa juurikin koululaisia. John Blakemore (jota nuori Alex Lawther näyttelee) saa apua/sympatiaa vanhemman opiskelukaverin äidiltä. Tämä äiti (Anna Chancellor) on myös Blakemoren idoli (näyttelijätär). Tärkeimpiä hetkiä näytelmässä on kun Blakemore toteaa luokkatoverilleen Jenkinsille "I don't like me either. But it's the character I've been given and I can't do anything about it". Emme voi valita ketä olemme tai muuttaa itseämme, se on jokaisen kohtalo. Blakemore ei pysty sopeutumaan ja muuttamaan itseään poikakoulun normeihin sopivaksi. Mutta tarinalla ei kuitenkaan ole vallan onneton loppu.

Hare kirjoitti näytelmän nimenomaan Rattiganinille tribuutiksi ja siksikin se käsittelee samoja teemoja kuin The Browning Version.

Väliajan jälkeen päästiin Terence Rattiganin kimppuun. The Browning Version sijoittuu 1940-luvulle ja poikakouluun, tai oikeastaan eläkkeelle jäävän opettajan Andrew Crocker-Harris (Nicholas Farrell) ja vaimonsa Millien (Anna Chancellor) kotiin. Samoja teemoja tässä kun muissakin Rattiganin näytelmissä: rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, miten ei voi paeta itseään.

Tykkäsin molemmista kovasti, mutta tällä kertaa South Downs vei hienoisesti voiton.

Illan lopuksi kävelin öisen Trafalgar Squaren poikki, metrolla Waterloohon ja siitä junalla Wokingiin.

NT:n Frankenstein Suomeen

Finnkinolla on nähty valo, tai adressi tuotti tulosta tai jotain muuta... Nimittäin näyttävät sitten kuitenkin National Theatren Frankensteinin!! Muualla maailmassa esitykset menee nyt näihin aikoihin, mutta jostain syystä Finnkinolla vasta elokuussa. Mutta parempi myöhään kun ei laisinkaan.

Helsinki, Tampere ja Turku on esityspaikkakunnat. Ja liput tulee myyntiin ensi tiistaina. Ja siis versio missä BC on hirviö ja Jonny Lee Miller Frankenstein on 20.8. ja se toinen missä roolit vaihtuvat niin sitten 27.8.

Sanomattakin lienee selvää että kumpaankin esitykseen olen menossa :-))

NT:n Frankenstein juttuja

Eli näytelmän ohjaaja Danny Boylen haastattelu The Times-lehdestä, erittäin kiinnostava...

Casting Victor and the Creature was always going to be a gamble. But Benedict [Cumberbatch] and Jonny [Lee Miller] just feel right, in the same way that Hugh Grant just wouldn’t feel right. You literally can’t cast it with four combinations in mind, so you have to go for quality. You have to back their ability as lead actors. They have to have the ambition and talent to command the stage, particularly as it’s the Olivier Theatre. It’s a challenging stage, a huge, huge space and it can swallow up actors very easily.

Ja samana päivänä (21.2.2011) kun Frankenstein sai ensi-iltansa Lontoossa, Metro-lehdessä oli aiheen tiimoilta haastattelu..


Cumberbatch, an actor of rare emotional intelligence on stage, and cerebral and charming in the flesh, is quick to bat away any audience preconceptions about how he and Miller might approach both roles.

‘I hate this distinction of me being some f***ing academic who has just managed to escape the allure of some postgraduate course, and Miller as this mad f***ing wild child with dyed hair from Trainspotting,’ he spits. 


‘We have different working methods but ever so slightly – we block on the same lines. We’ve got the same sense of humour and think much the same about what’s good and bad.’