South Downs & The Browining Version / Harold Pinter Theatre 12.6.2012

Tiistai-iltana oli vuorossa Harold Pinter Theatre ja siellä 2 lyhyttä näytelmää. Mulla oli hyvä paikka, parvekkeella ekassa rivissä. Oli joku halvempi lippu, kun oli kaide ja näköalarajoitteinen, mutta loistava paikka ja ei se kaide haitannut siinä mitään. Koko teatteri oli aika pieni ja intiimi, ja ei läheskään täynnä.

Illan teemana oli käyttää samoja näyttelijöitä molemmissa. Päärooleissa Anna Chancellor ja Nicholas Farrell. Ohjauksesta vastasi Jeremy Herrin.

Ensimmäinen näytelmä South Downs oli David Haren käsialaa, vartavasten kirjoitettu pariksi Rattiganin The Browning Versionille. Se sijoittui vuoteen 1962 ja poikakouluun. Tarina kertoo epävarmuudesta, pojasta joka on erikoinen ja ei oikein sopeudu kouluun ja kavereihin. Siitä epävarmuudesta mitä erilainen nuori joutuu kokemaan. Vähän surullinenkin tarina ja koulukiusatun kohtalot on aina vähän ahdistavia.

David Hare sanoo, että näytelmä kuvaa uskonnollista koululaitosta, ja sitä miten uskonto muokkaa juurikin koululaisia. John Blakemore (jota nuori Alex Lawther näyttelee) saa apua/sympatiaa vanhemman opiskelukaverin äidiltä. Tämä äiti (Anna Chancellor) on myös Blakemoren idoli (näyttelijätär). Tärkeimpiä hetkiä näytelmässä on kun Blakemore toteaa luokkatoverilleen Jenkinsille "I don't like me either. But it's the character I've been given and I can't do anything about it". Emme voi valita ketä olemme tai muuttaa itseämme, se on jokaisen kohtalo. Blakemore ei pysty sopeutumaan ja muuttamaan itseään poikakoulun normeihin sopivaksi. Mutta tarinalla ei kuitenkaan ole vallan onneton loppu.

Hare kirjoitti näytelmän nimenomaan Rattiganinille tribuutiksi ja siksikin se käsittelee samoja teemoja kuin The Browning Version.

Väliajan jälkeen päästiin Terence Rattiganin kimppuun. The Browning Version sijoittuu 1940-luvulle ja poikakouluun, tai oikeastaan eläkkeelle jäävän opettajan Andrew Crocker-Harris (Nicholas Farrell) ja vaimonsa Millien (Anna Chancellor) kotiin. Samoja teemoja tässä kun muissakin Rattiganin näytelmissä: rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, miten ei voi paeta itseään.

Tykkäsin molemmista kovasti, mutta tällä kertaa South Downs vei hienoisesti voiton.

Illan lopuksi kävelin öisen Trafalgar Squaren poikki, metrolla Waterloohon ja siitä junalla Wokingiin.