Kansalliseepoksemme Kalevala viettää tänä vuonna 170-vuotisjuhliaan. Sen kunniaksi ÅST räväyttää peliin uuden, monimuotoisen ja naisenergiaa sykkivän esityksensä. Ei voi muuta kun ihmetellä, ihailla ja fiilistellä. Jakob Höglund on sekä dramatisoinut (Lönnrotin tekstistä ja Mats ja Lars Huldénin ruotsinnoksesta), ohjannut että tehnyt koreografiat. Kaikista kolmesta osa-alueesta täydet pisteet!
Tämä Kalevala on monen tekijän summa. Se on yhteistuotanto ÅST:n, Novia AMK:n ja Turun AMK:n kanssa. Lavalla nähdään musiikkiteatteria yhdistettynä nukketeatteriin huikealla tavalla. Katsominen ja kuunteleminen on suuri nautinto. Robert Kock on säveltänyt monimuotoisen musiikin, jonka 21-päinen esiintyjäjoukko ja loistava bändi loihtivat meille. Tätä haluaisin kuulla lisää, saisikohan musat johkin suoratoistopalveluun tai tallenteelle? Ja pitää mainita vielä laulujen lyriikat tehnyt Tobias Zilliacus - aika hyvin ne toimivat ruotsiksi (se mitä ymmärsin), mutta myös käännettyinä suomeen. Sivukatsomoiden tekstitys näkyy muuten paremmin, siinä näyttämön yläpuolella oleva ei toimi kovin hyvin, kun salissa on valoja.
Upea bändinelikko Sara Puljulan johdolla hoiteli soitot lavan takaosassa, mutta kuitenkin näkösällä. Onneksi heitä ei oltu kätketty mihinkään lattian alle tai verhojen taakse. Sopivasti perinnesoittimia ja varsinkin tottakai kanteletta - extrakiitos Senni Valtoselle näistä erikoisemmista soittimista, Sini Palokangas ja Mirva Tarvainen täydensivät kvartetin. Muuntaumiskykyinen porukka, ja svengaava! Välillä instumentteihin tarttuivat myös näyttelijät. Syntisen kuuloinen jazz kuvasi hyvin viettelevää Lemminkäistä ja huilu säesti tämän vokottelua. Ja kun tulisotaanlähdön aika, niin rummuthan siellä pärisivät. Joo, osittain turvallinen ratkaisu, mutta silti niin raikasta!
Tunnelmat vaihtuivat iloisista ja riehakkaista niin koskettaviin etten todellakaan ole ainoa joka pyyhki silmiään. Välillä tuntui kuin pakahtuisin ja hetkittäin ihan oikeasti pelkäsin että purskahdan hysteeriseen ulvontaan. Tämä esitys pujahtaa tunteisiini ensimmäisistä minuuteista alkaen, enkä muista että mikään olisi vaikuttanut näin järisyttävän syvältä koskaan. Tai ainakin kerran vuodessa-tasolla.
Vaikka Kalevala nyt ei täysin tuntematon teos olekaan, ja siitä on nähnyt erilaisia versioita lavallakin, niin ensimmäistä kertaa tarinat nivoutuvat yhteen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Minä ymmärrän! Minä samaistun. Tutut hahmot Joukaisesta Ainoon, Lemminkäisen äidistä Seppä Ilmariseen ja Louhesta Kullervoon ja Marjattaan heräävät eloon, muuttuvat lihaksi ja vereksi. Ymmärrän heidän motiivejaan, ymmärrän heidän kohtalonsa. Koin valaistumisen katsoessani ÅST:n Kalevalaa, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ja lisäksi tavoitin jotain myös siitä magiasta mitä JRR Tolkien on mahtanut kokea ottaessaan vaikutteita Kalevalasta omiin mytologioihinsa.
Esitys on jaettu viiteen näytökseen, sekä näyttämön edustalla tapahtuviin prologiin ja epilogiin. Katsojia osallistetaan sopivasti, esiintyjien rantautuessa katsomoon. Ei, kukaan ei joudu lavalle tms. Salissa vallitsee lämmin ja myötämielinen tunnelma; en voi kuvitella ketään joka ei olisi vaikuttunut ja liikuttunut. Olemme kaikki kokemassa tätä yhdessä.
Visuaalisesti Kalevala on todella hieno. Valkeaa ja puhdasta, viatonta, jota käytetään sitten kaikessa hyväksi. Lavastuksena on kallistettu taso, jota kiipeillään ja josta tarvittaessa pyöriikin yksi osa irtonaisena. Katsojan mielikuvitus on nyt valttia. Sampo on kullanvärinen kehikko, ja nukketeatterin keinoin luodaan niin linnut kuin muutkin. Heidi Wikar on luonut lavastuksen lisäksi myös häikäisevän hienot puvut. Upeat ja moneen muuntuvat valkoiset, ja mustat, asut mahdollistavat monenlaiset liikkeet. Antti Niitemaan valot tukevat graafisen yksinkertaista visualisointia. Kaikki on valoisaa ja vaaleaa, kunnes ei enää ole.
Kaunis graafinen ilme ja visuaalisuus toteutui myös käsiohjelmassa.
Yksi esityksen hienoimmista asioista olivat nerokkaat nuket. Heini Maarasen suunnittelemat oliot olivat uniikkeja ja vähän "mistä sattuu" (toki tarkkaan mietitty) materiaaleista koostettuja. Harjat ja nahkatakki luo Lemminkäisen, ja taiteltu pakkauspahvi Väinämöisen. Ämpäripäinen, pahvirulla-Joukahainen kirjaimellisesti hajoaa palasiksi Väinämöisen laulaessa sitä suohon. Ja tokihan tässä kilpalaulantana on rap/hiphop! Nenäliinasta tulee Aino, ja lisäksi näemme hellyyttävät metsäneläimet, erityisesti pupun. Kantelekin muistuttaa hauesta pyrstönsä kanssa uidessaan. Upeat peruukkipäiset "mopit" taipuivat upeasti Lemminkäisen vieteltäviksi. Käsittämättömän upeasti nuket heräävät eloon ja henkiin, taitavien nukettajien ansiosta. Päähenkilöitä oli kaksin verroin, eli ihmisen esittämä ja sitten tämä alterego-nukke. Todella toimiva ratkaisu. Nuketusta on kouluttanut Ari Ahlholm, ja hienosti on oppi mennyt perille.
Upeat esiintyjät olivat kyllä niin suvereeneja ja ihania, että itku tuli jo siitäkin. Sofia Törnqvistin jämerä Ilmarinen nahkaessussaan ja kumisaappaissaan, Sonia Hagan flirttaileva Lemminkäinen, Heini Haapaniemi leuhkivana Lemminkäisenä, Heli Lyytikäinen Väinämöisen tamineissa, ja yksi suosikeistani eli Kullervon traaginen hahmo Reetta Moilasen tulkitsemana. Ja sitten upean pelottava Louhi (Saara Lehtonen) viikatteineen, raikas Aino (Jahorina Kolppanen) ja puolukkaposkinen Marjatta (Julia Högnabba-Lewis). Ja ihan pakko mainita vielä surumielinen, mutta vahva Lemminkäisen äiti (Monica Nyman) joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonelan virrasta. Marjatan tarina oli minulle näistä vierain - häntä ei tainnut Gallen-Kallela ikuistaa maalauksiinsa?
Ihan jokainen esiintyjä oli nainen paikallaan. Ja kyllä, luit aivan oikein. Ainuttakaan miesoletettua ei lavalla nähty, ja sujuvasti nämä myyttiset ja alkuvoimaiset äijät lavalle silti loihdittiin. Lisää tämmöistä!
Esityksessä on paljon kohtauksia mitkä piirtyivät ikuisesti verkkokalvoilleni ja sydämeeni. Ilmarisen takoma ihmeellinen kulmikas kultanainen tanssimassa, aurinko ja kuu laulamassa, pieni mehiläinen auttamassa Lemminkäisen äitiä, Sammon taonta pahviputkilla, väliajan päättävät Ilmarisen ja Pohjan neidon hääjuhlat tanssivine pareineen, Kalervoisen ja Untamon sukuriidat saksien kanssa ja koko se saksikuvasto (ja siniset polvisukat) Kullervon tarinassa. Ja lehmät!! Ja kaiken täyttävät punaiset pallot. Tyrmäävää!
Tarpeetonta varmaan enää sanoakaan että menkää katsomaan tämä esitys.
Kalevala oli täynnä kaunista katsomista ja koettavaa, koko kolmetuntisen ajaksi. Väliajalla kannattaa tutustua teatterin aulatiloissa hienoon Kalevalan inspiroimaan taidenäyttelyyn. Ja ottaa selfie punaisten puolukoiden kera... niinkuin ylläolevassa kuvassa joku hullu bloggaaja. ÅST:n Kalevala on esitys mikä saa katsojan yksinkertaisesti haltioituneeksi, ja herättää halun nähdä tämä heti uudestaan. Joukkovoima lavalla sai aikaan vahvan kokemuksen. Itkusta ei meinannut tulla loppua. Kiitos.
Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Tämä Kalevala on monen tekijän summa. Se on yhteistuotanto ÅST:n, Novia AMK:n ja Turun AMK:n kanssa. Lavalla nähdään musiikkiteatteria yhdistettynä nukketeatteriin huikealla tavalla. Katsominen ja kuunteleminen on suuri nautinto. Robert Kock on säveltänyt monimuotoisen musiikin, jonka 21-päinen esiintyjäjoukko ja loistava bändi loihtivat meille. Tätä haluaisin kuulla lisää, saisikohan musat johkin suoratoistopalveluun tai tallenteelle? Ja pitää mainita vielä laulujen lyriikat tehnyt Tobias Zilliacus - aika hyvin ne toimivat ruotsiksi (se mitä ymmärsin), mutta myös käännettyinä suomeen. Sivukatsomoiden tekstitys näkyy muuten paremmin, siinä näyttämön yläpuolella oleva ei toimi kovin hyvin, kun salissa on valoja.
Upea bändinelikko Sara Puljulan johdolla hoiteli soitot lavan takaosassa, mutta kuitenkin näkösällä. Onneksi heitä ei oltu kätketty mihinkään lattian alle tai verhojen taakse. Sopivasti perinnesoittimia ja varsinkin tottakai kanteletta - extrakiitos Senni Valtoselle näistä erikoisemmista soittimista, Sini Palokangas ja Mirva Tarvainen täydensivät kvartetin. Muuntaumiskykyinen porukka, ja svengaava! Välillä instumentteihin tarttuivat myös näyttelijät. Syntisen kuuloinen jazz kuvasi hyvin viettelevää Lemminkäistä ja huilu säesti tämän vokottelua. Ja kun tulisotaanlähdön aika, niin rummuthan siellä pärisivät. Joo, osittain turvallinen ratkaisu, mutta silti niin raikasta!
Tunnelmat vaihtuivat iloisista ja riehakkaista niin koskettaviin etten todellakaan ole ainoa joka pyyhki silmiään. Välillä tuntui kuin pakahtuisin ja hetkittäin ihan oikeasti pelkäsin että purskahdan hysteeriseen ulvontaan. Tämä esitys pujahtaa tunteisiini ensimmäisistä minuuteista alkaen, enkä muista että mikään olisi vaikuttanut näin järisyttävän syvältä koskaan. Tai ainakin kerran vuodessa-tasolla.
Vaikka Kalevala nyt ei täysin tuntematon teos olekaan, ja siitä on nähnyt erilaisia versioita lavallakin, niin ensimmäistä kertaa tarinat nivoutuvat yhteen soljuvaksi kokonaisuudeksi. Minä ymmärrän! Minä samaistun. Tutut hahmot Joukaisesta Ainoon, Lemminkäisen äidistä Seppä Ilmariseen ja Louhesta Kullervoon ja Marjattaan heräävät eloon, muuttuvat lihaksi ja vereksi. Ymmärrän heidän motiivejaan, ymmärrän heidän kohtalonsa. Koin valaistumisen katsoessani ÅST:n Kalevalaa, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ja lisäksi tavoitin jotain myös siitä magiasta mitä JRR Tolkien on mahtanut kokea ottaessaan vaikutteita Kalevalasta omiin mytologioihinsa.
Esitys on jaettu viiteen näytökseen, sekä näyttämön edustalla tapahtuviin prologiin ja epilogiin. Katsojia osallistetaan sopivasti, esiintyjien rantautuessa katsomoon. Ei, kukaan ei joudu lavalle tms. Salissa vallitsee lämmin ja myötämielinen tunnelma; en voi kuvitella ketään joka ei olisi vaikuttunut ja liikuttunut. Olemme kaikki kokemassa tätä yhdessä.
Visuaalisesti Kalevala on todella hieno. Valkeaa ja puhdasta, viatonta, jota käytetään sitten kaikessa hyväksi. Lavastuksena on kallistettu taso, jota kiipeillään ja josta tarvittaessa pyöriikin yksi osa irtonaisena. Katsojan mielikuvitus on nyt valttia. Sampo on kullanvärinen kehikko, ja nukketeatterin keinoin luodaan niin linnut kuin muutkin. Heidi Wikar on luonut lavastuksen lisäksi myös häikäisevän hienot puvut. Upeat ja moneen muuntuvat valkoiset, ja mustat, asut mahdollistavat monenlaiset liikkeet. Antti Niitemaan valot tukevat graafisen yksinkertaista visualisointia. Kaikki on valoisaa ja vaaleaa, kunnes ei enää ole.
Kaunis graafinen ilme ja visuaalisuus toteutui myös käsiohjelmassa.
Yksi esityksen hienoimmista asioista olivat nerokkaat nuket. Heini Maarasen suunnittelemat oliot olivat uniikkeja ja vähän "mistä sattuu" (toki tarkkaan mietitty) materiaaleista koostettuja. Harjat ja nahkatakki luo Lemminkäisen, ja taiteltu pakkauspahvi Väinämöisen. Ämpäripäinen, pahvirulla-Joukahainen kirjaimellisesti hajoaa palasiksi Väinämöisen laulaessa sitä suohon. Ja tokihan tässä kilpalaulantana on rap/hiphop! Nenäliinasta tulee Aino, ja lisäksi näemme hellyyttävät metsäneläimet, erityisesti pupun. Kantelekin muistuttaa hauesta pyrstönsä kanssa uidessaan. Upeat peruukkipäiset "mopit" taipuivat upeasti Lemminkäisen vieteltäviksi. Käsittämättömän upeasti nuket heräävät eloon ja henkiin, taitavien nukettajien ansiosta. Päähenkilöitä oli kaksin verroin, eli ihmisen esittämä ja sitten tämä alterego-nukke. Todella toimiva ratkaisu. Nuketusta on kouluttanut Ari Ahlholm, ja hienosti on oppi mennyt perille.
Upeat esiintyjät olivat kyllä niin suvereeneja ja ihania, että itku tuli jo siitäkin. Sofia Törnqvistin jämerä Ilmarinen nahkaessussaan ja kumisaappaissaan, Sonia Hagan flirttaileva Lemminkäinen, Heini Haapaniemi leuhkivana Lemminkäisenä, Heli Lyytikäinen Väinämöisen tamineissa, ja yksi suosikeistani eli Kullervon traaginen hahmo Reetta Moilasen tulkitsemana. Ja sitten upean pelottava Louhi (Saara Lehtonen) viikatteineen, raikas Aino (Jahorina Kolppanen) ja puolukkaposkinen Marjatta (Julia Högnabba-Lewis). Ja ihan pakko mainita vielä surumielinen, mutta vahva Lemminkäisen äiti (Monica Nyman) joka joutuu haravoimaan poikaansa Tuonelan virrasta. Marjatan tarina oli minulle näistä vierain - häntä ei tainnut Gallen-Kallela ikuistaa maalauksiinsa?
Ihan jokainen esiintyjä oli nainen paikallaan. Ja kyllä, luit aivan oikein. Ainuttakaan miesoletettua ei lavalla nähty, ja sujuvasti nämä myyttiset ja alkuvoimaiset äijät lavalle silti loihdittiin. Lisää tämmöistä!
Esityksessä on paljon kohtauksia mitkä piirtyivät ikuisesti verkkokalvoilleni ja sydämeeni. Ilmarisen takoma ihmeellinen kulmikas kultanainen tanssimassa, aurinko ja kuu laulamassa, pieni mehiläinen auttamassa Lemminkäisen äitiä, Sammon taonta pahviputkilla, väliajan päättävät Ilmarisen ja Pohjan neidon hääjuhlat tanssivine pareineen, Kalervoisen ja Untamon sukuriidat saksien kanssa ja koko se saksikuvasto (ja siniset polvisukat) Kullervon tarinassa. Ja lehmät!! Ja kaiken täyttävät punaiset pallot. Tyrmäävää!
Tarpeetonta varmaan enää sanoakaan että menkää katsomaan tämä esitys.
Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti