Pukkila / Volter Kilpi Kustavissa 14.7.2018

Lauantai-illaksi vielä Turusta Kustaviin katsomaan yksi Volter Kilpi-esitys. Kolmas ja viimeinen. Pukkila. Pitihän tämä nähdä, koska jotenkin tämä Alastalon salissa -kirjan henkilö teki vaikutuksen nukketeatteriversiossa. Mikäs mies se tämmöinen on. Jospa tämä keskiviikkona kantaesityksensä saanut mininäytelmä valottaisi minulle lisää tätä ilmeisen kiehtovaa hahmoa. Ja koska nimiroolissa oli ilmiömäinen Tomi Alatalo, niin senkin vuoksi halusin nähdä.

Tuttuun tapaan Juha Hurme dramatisoinut ja ohjannut tämänkin, ja esityspaikkana oli Tuulentuvan pihapiirin kalliokatsomo. Onneksi oli hattua ja huivia mukana, koska mitään aurinkosuojaa ei ollut aukealla paikalla. Kuuma tuli katsomossa, mutta ihan varmaan myös lavalla. Alatalo heilui, huitoi ja hyppi siihen malliin että hiki virtasi vuolaana. Ilmeisen juro ja hiljainen Pukkila on sitä vain ulospäin. Mutta sisällä kiehuu ja kuohuu ja energia virtaa. Mitään tästä ei vaan näy muille.

Venäläistä turvamiestä tummassa puvussaan ja jähmeässä olemuksessaan muistuttava Alastalo (Toni Harjajärvi) ja räyheässä parrassaan keekoileva Härkäniemi (Juha Hurme) taitavat pitää Pukkilaa hyvinkin jäyhänä tyyppinä, mutta tämän esityksen jälkeen katsoja on nähnyt sinne sisimpään. Huvittaa kun kaiken Pukkilan hihkumisen ja hyppimisen jälkeen Alastalo toteaa Mitäs sinä Pukkila kelaat? - päällepäin kun tämä on vaan jurottanut hiljaisena.

En ymmärrä miten kukaan voi muistaa ulkoa tommosta määrää tekstiä mitä Alatalon Tomi kykenee vetämään. Alatalo avaa hyvin tätä Pukkilan juroa mielenmaisemaa. Pogoava Pukkila on kuin jossain herätyskokouksessa. Jään katsomaan monttu auki tätä energiapurkausta ja iso osa tekstistä menee ohi. Tämä pitää selkeästi siis nähdä uudelleen. Ja koska Alatalo on niin fyysinen näyttelijä, niin Pukkilan rooli sopii miehelle kuin nenä päähän. Lyhyttä, intensiivistä ja tavattoman energistä menoa. Eiköhän tämä Pukkila nähdä lavoilla tulevina vuosina vielä moneen kertaan.

Monista muistakin kirjan sivuhahmoista opimme asioita, vaikkei heitä lavalla nähdäkään. Karjamaan Eenokkikin kuulemma ei raaski polttaa piippua koska varrestakin saa maun.

Ihana haitari- ja kitaraduo säestää sopivissa kohdissa ja Perttu Suomisen musiikki sopii tähän kuin nenä päähän. Pukkilan anarkistisen perseen/keskisormennäyttö sopisi paremmin punkjuhlille, mutta musiikki ankkuroi esityksen saaristolaismaisemiin.

Läheiseltä terassilta kantautuu puheensorinaa, mutta sekin sopii tähän ihan hyvin taustalle.

Millainen oli siis kolmen esityksen ensitutustumiseni Kustavin maineikkaisiin Volter Kilpi -päiville? Hyvinkin positiivista! Esiintymispaikat olivat ihania ja kaikki kohtaamani ihmiset rentoja ja leppoisia. Sellainen hyvin pienimuotoinen festari, jossa ilmeisesti samat ihmiset käyvät vuodesta toiseen. Kirjallisuusihmisiä, mökkiläisiä, kulttuuriväkeä. Tämmöinen sivistynyt ja rauhallinen festari, missä on toki paljon muutakin ohjelmaa kuin teatteriesityksiä. Inspiroiduinko lukemaan Alastalon salissa? Ehkä, kenties. Kunhan olisi aikaa...

Mutta kyllä. Eiköhän tänne pidä palata takaisin. Tulevina vuosina festivaalin taiteellisena johtajana toimii Anni Mikkelsson, ja kun kerran Raili W. lupaili yöpaikkaakin, niin saatanpa palata hyvinkin pian! Ensi vuonna kaksikymppisille vaikka...


Kuvien copyright omia, paitsi tuon ensimmäisen kunnon kuvan on ottanut Juha Karikoski.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.