Oli mulla jonkunlaisia ennakko-odotuksia tätä kohtaan, tyyliin goottihenkistä nukketeatterimusikaalia tai jotain. Joten hankin lipun aikaa sitten. The Grinning Man siirtyi Lontooseen Bristol Old Vicistä, ja eihän sieltä ole Lontooseen siirtynyt kuin pelkkää mannaa (Peter Pan ja Jane Eyre NT:lle viimeksi ja nyt keväällä siirtyy Bristolissa 2 vuotta sitten mennyt Long Day's Journey Into Night West Endille). Joten syystäkin odotukset olivat aika korkealla. Bristolissa osataan selkeästi tehdä jotain todella oikein.
Olin päivänäytöksessä ja yleisö koostui pääsääntöisesti koululaisista. Ehkä n. 13-15-vuotiaista. En tiedä oliko tälle varsinaisesti ikäsuositusta, ja kyllähän vähän tämmöiset kauhujutut juuri tuon ikäisiin uppoaa. Mutta muutaman kerran mietin että jaahas, tästä saavatkin oppitunneille kiinnostavaa keskustelua. Olispa kiva olla kuuntelemassa kärpäsenä katossa.
Grinning Man on toisaalta aika perinteinen satu. Ja toisaalta ei todellakaan. Ollaan Lontoossa, jossa asuu vanha kuningas Clarence, sekä hänen kolme lastaan Dirry-Moir, Angelica ja Josiana. Perheen hoviklovni Barkilphedro toimii luihuisena kertojana alussa. Sitten toisaalla on orvoksi jäänyt pikkupoika, jolta on viilletty miekalla suupielet halki, niin että tuloksena on pysyvä irvokas virnistys kasvoilla. Tämä myöhemmin Grinpayneksi (mikä sanaleikki: grin ja pain; virne ja tuska) kutsuttu poika pelastaa sokean tyttövauvan tämän kuolleelta äidiltä. Ystävällinen vanha kiertävä medisiinari ja nukketeatteritaitelija Ursus ottaa lapset hoteisiinsa lemmikkisutensa Mojon kanssa.
Hänpä valjastaa kasvavat elättilapset esiintymään! Friikkisirkus oli suosittua ajanvietettä tuohonkin aikaan ja tuossa maailmassa. Kuninkaan poika eksyy katsomaan esitystä ja ihastuu ikihyviksi. Hovissa kun ei juuri naureta, ja tässäpä joku nauraa pysyvästi. Onpahan upeaa katsottavaa: ikuisesti naurava poika ja sokea tyttö!
Monenlaisia käänteitä tarinassa on. Vanha kunkku kuolee ja Angelicasta tulee uusi hallitsija. Josianalla ja veljellään Dirry-Moirilla on seksisuhde, ja sittemmin heistä kumpikin tykästyy Grinpayneen valtavasti. Josiana potkaisee veljensä sängystään ja raahaa sinne rujoilmeisen nuoren miehen. Tämä taas vetää kipuunsa Ursuksen keittelemää lientä, joka vie tuskan lisäksi muistot, ja totuuden. Monen mutkan kautta pojan oikea identiteetti paljastuu (ja Dean myös), ja seuraa miekkailua, rankaisuja monenlaisia ja kaikkea synkkää ja kutkuttavan karmivaa. Periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin mutta. Onhan tämä aika kieroutunut tarina monellakin tapaa.
Kaikkea tätä säestää hieman Sondheim-mäinen musiikki. Marc Teitlerin ja Tim Phillipsin säveltämä musiikki on makaaberia, vauhdikasta, kulmikasta ja melodista. Herrat vastaavat myös laululyriikoista yhdessä ohjaaja Tom Morrisin että käsikirjoittaja Carl Grosen kanssa. Teksti ja lyriikat ovat nokkelia ja synkeänriemukkaita. Tom Morris ohjasi aikoinaan National Theatren suurmenestyksen War Horse, joka sekin yhdisti oivallisesti nukketeatteria ja musikaalia ja projisointeja.
Grinning Man yhdistää loistavasti nukketeatteria ja sirkusta. On paperinukke-esitystä, tavallisia nukkea, mutta myös susi Mojo on kokonaan nuketettu, puoli-ihminen, puoli-susi. Tai sitä esittää kontillaan kulkeva mies, tässä esityksessä understudy Jonathan Cobb, joka käsillään liikuttaa elikon etuosaa. Upean eläväinen olento. Näemme myös nukketeatteria nukketeatterissa, kun nukkemuotoiset Grinpayne ja Dea esittävät nukettajiensa avulla pienillä nukeilla näytelmää. Ylipäätään esiintyjät toimivat siis kukin oman nukkehahmonsa nukettajana myös.
Koko näyttelijäkaarti on aivan oivallisia laulajia ja esiintyjiä muutenkin. Louis Maskell irvimiehenä on ilmeikäs, vaikka suurimman osan ajasta huivi peittää kasvojen alaosan. Huivi johon on groteskilla tavalla maalattu irvisuu. Vai onko se sittenkin reikä minkä alta oikea suu pilkottaa? Lopussa huivikin napataan pois ja aikamoinen kauhumaskeerauksen mestarinäyte sen alta paljastuu. Mutta hyvin se laulu sujuu tuommoisellakin suuvärkillä. Pidin kovasti myös seksihullu-Josianasta (Amanda Wilkin), jonka soul-henkinen lauluääni oli häikäisevän hieno. Tämä raastaa Grinpayneä kahtaalle, pois hyveellisen Dean sylistä.
Pidin musiikista, pidin tarinasta, pidin oikeastaan kaikesta kovasti. Tämä on groteskin synkkä, leikkisä ja leikittelevä, pursuilevan runsas, räiskyvä ja kaihoisakin. Makaaberi ja mehukas. Väkivaltaa on, verta ja suolenpätkiäkin. Esitys vyöryy kolmen tunnin aikana katsomoonkin. Viisihenkinen bändi (Hans and the Bleeding Cheeks!) soittaa pääsääntöisesti lavan alla, mutta useaan otteeseen myös katsomossa.
Teatterin rappukäytävätkin olivat teeman mukaisesti koristeltuja.
Koko Trafalgar Studiosin isompi näyttämö, ja itse asiassa koko teatterikin, on koristeltu näytelmän teemaisesti. Huikean näköistä. Muutenkin lavastus ja puvustus ja kaikki hivelee silmiä. Ja vanha mantrani: jos näytelmässä on miekkailukohtaus, on sen oltava loistava!
Esityksiä on huhtikuun puoliväliin asti, näillä näkymin, joten jos liikut Lontoossa, kaipaat jotain hieman erilaista musikaalia tai esitystä iänikuisten Oopperan kummitusten ja Lion Kingien sijaan, niin tässäpä oivallinen menovinkki.
Bonus: Richard O'Brien on yksi tuottajista.
Esityskuvien copyright ? (tietoa ei löytynyt mistään), muut kuvat omiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti