Takkutukkakeiju / Teatteri FAQ 22.6.2016

Nyt tuli nähtyä jotain todella, todella kivaa! No, tiesin odottaakin että hyvä on, koska osittain saman porukan tekele oli viime kesän hitti Jonkun on oltava Pan. Enkä pettynyt yhtään! Takkutukkakeiju ei jätä kylmäksi ketään. Vaikka tämä on enemmän lapsille suunnattu, niin kyllä aikuinenkin tykkää. Ainakin näin lapsenmielinen.

Uusi teatteriryhmä eli Teatteri FAQ perustettiin nimenomaan tekemään näytelmiä 2000-luvun lapsille, aiheista joihin tähän mennessä ei ole juuri tartuttu. Takkutukkakeiju tarttuu erilaisuuden teemaan; miltä tuntuu kun ei tunnu kuuluvansa joukkoon. Hyvin ajankohtaista siis. Esitystä on tukenut niin Pyynikin kesäteatterisäätiö kuin SETA ry. Hienoa. Tämänkaltaiselle esitykselle on varmasti tilausta. Aika täyttä on esityksissä ollut (niitä on Tampereella Ylioppilasteatterin tiloissa, ja viikolla 26 Helsingissä, Vapaan Taiteen Tilassa).

Keijutyttö Krokantti on kömpelö, ei halua syödä muiden keijujen lailla hattaraa vaan popkornia, ei osaa laulaa kauniisti eikä edes näytä yhtään keijulta. Vanhemmat ovat kauniita, elegantteja ja tyystin erilaisia. Krokantti haluaisi ilahduttaa vanhempiaan muuttumalla paremmaksi keijuksi, ja luettuaan Mitä Keijua!?!? -lehdestä (!!!) tanssimestaripariskunnasta, hän lähtee ulkomaailmaan hakemaan herroilta opastusta. Ihanat papparaiset Ronald ja Harald vetävät hienoja tanssimuuveja ja haastavat hieman vanhanaikaisesti (sitäpaitsi herasmiehen asusteet olkihattuja myöten ovat piste iin päällä), mutta ei heistä varsinaisesti apua ole, koska Krokantti nyt ei vaan ole tanssillisesti lahjakas. Ja on hienoa, että kun herrat ovat pariskunta, ja ovat olleet sitä jo pitkään (jo Kuningas Ronkeli I:n aikaan, millonka asiat olivat hankalampia) niin tästä ei tehdään mitään numeroa. Että katsokaa, kaksi miestä on pariskunta! Se vaan on niin.

Seuraavaksi Krokantti kohtaa prinsessan, joka ei halua huokailla linnan ikkunassa prinssejä odottamassa, vaan on mieluummin supersankari. Kukaan ei vaan halua leikkiä Sallin kanssa, koska hänkin on erilainen. Mutta Krokantti haluaa. Salli sorauttaa ärrää ihanasti, ja häntä "rasittaa tollanen romaanin resitointi". Salli joutuu käymään terapiassa, koska ei halua olla prinsessa, ja ranteet ovat täynnä rohkeusrannekkeita. Mutta Salli saa toteuttaa itseään ja ilmaista itseään miten haluaa - sekin on ookoo! Suvaitsevaisuus ja omaan itseensä uskominen onkin se juttu tässä näytelmässä.

Seuraavaksi Krokantti matkaa siis tapaamaan terapeutti Vanhaa Viisasta. Joka todellakin on vanha ja viisas - ja puhuu kovin vaikeaselkoisesti aluksi "kognitiivista dissonanssia binäärisysteemi" -tyyliin. Mutta puu opastaa, ettei tartte rastittaa kyllä tai ei laatikoita, vaan tärkeintä on itse tietää mitä on. Lopuksi "meikä lähtee nyt puuvajalle moikkaan kavereita, ne on ihan palasina". Muutenkin tämä ihana puuvanhus on täynnä puujalkavitsejä, mutta kuten hän itse toteaa: "puu ei puijaa koskaan".

Krokantti ymmärtää olevansa ihan toivoton keiju, muttei kuitenkaan toivoton Krokantti! Mutta sitten tapahtuu kamalia: Krokantti törmää kolmeen peikkoon, joita kaikki pelkäävät, ja joista Mitä Keijua!?!? -lehtikin on varoittanut. Nehän syövät kaikki mitä käsiinsä saavat! Soppa, Suolasilli ja Jyrki ovat kuitenkin hauskoja ja rentoja veikkoja, vaikka ovatkin peikkoja. Sitäpaitsi keijut ei tykkää poppareista, koska ne on ihan korneja (hah hah). Peikot sen sijaan tykkää. Krokantti tuntee itsensä kotoisaksi peikkojen kanssa. Mutta mitä sitten tapahtuu kun Krokantti palaa kotiinsa, ja kertoo vanhemmille olevansakin peikko?? Miten he suhtautuvat häntään ja isoihin hörökorviin ja siihen ettei Krokantilla enää ole siipiä?

  

Onhan tämä aikuisesta hieman ehkä alleviivaava tarina, mutta lapsillehan tämä on tarkoitettukin. Kaikki on kuitenkin kerrottu huumorilla ja vauhdikkaasti, että toimii kyllä aikuiskatsojallakin jos vaan heittäytyy mukaan. Tässä oli paljon sanaleikkejä, huumoria, liikunnallisuutta. Oikeastaan ihana satu, missä on kuitenkin se vakavakin puoli.

Visuaalinen puoli oli tosi tosi hieno. Oikeita puita, saippuakuplia, taikamaisia valoja, hattaroita. Lavastuksesta iso kiitos Sahin Cengiz. Ihanan taikamaista ja käsinukkeja ja kaikkea. Entäpä puvut sitten? Vihree Kala on suunnitellut puvut ja ne ovat ihan maagisen upeat! Siis todella hienot. Oli ne sitten keijujen asut, tai supersankariprinsessan tai Vanha Viisas. Huh! Jonna Heikkinen on ihan taikuri mitä pukusuunnitteluun tulee. Vihreen Kalan blogissa on muuten kuvia pukujen valmistusprosessista, kannattaa vilasta.

Koko neljän hengen esiintyjäporukka vetää erilaiset roolit suvereenisti. Arttu Soilumo on tehnyt koreografiat, ja hoitaa niin Vanhan Viisaan, Krokantin isän kuin Ronald/Haraldin ja peikon (en tiedä kumpi oli kumpi) roolit upeasti. Sopivan androgyyni isäkeiju. Henry Pöyhiä on sitten Ronald/Harald-duon toinen osapuoli sekä Jyrki-peikko - ihanan sympaattinen myös. Krokanttina loistaa ja säteilee Veera Herranen. Mikä suloinen takkutukka, jonka silmissä on ihana pilke. Sonja Halla-aho on ihanan eteerinen keijuäiti (Haa, hetkittäin tuli mieleen hänen Helinä-Keijunsa Jonkun on oltava Pan -näytelmästä), ja Salli Supersankari ja peikko. Aivan älyttömän hyviä koko sakki. Rakastuin kaikkiin, yhdessä ja erikseen.

Musiikista vastasi monitoimilahjakkuus Pekka V Louhimo, ja se olikin raikkaan monipuolista. Laulut olivat hupsuja ja vauhdikkaita ja sanaleikkiviä.

   

Tämä ei kestä kun nelisenkymmentä minuuttia, mutta sen jälkeen sai jäädä askartelemaan rohkeusrannekkeita Jyrki-peikon ja Krokantin kanssa, ja tanssimaan keijuisän kanssa tai kokeilemaan kuperkeikkoja Sallin kanssa. Ihan parasta, ja kaikkeahan piti toki kokeilla (paitsi niitä kuperkeikkoja, koska olen maailman kömpelöin ja jäykin ihminen).

Ihan sattumalta kollegani Talle oli samassa esityksessä, ja meillä oli oikein lystiä. Kannattaa muuten lukea Tallenkin kirjoitus tästä esityksestä, ihan yhtä hurmioitunut kun minäkin. Me perustettiin jo Tonnikeijut -niminen tanssiryhmäkin, joka esiintyy sitten ensi kesänä Tampere-talossa, Rouvalin Santun johtaessa Tampere Filharmoniaa. Semmonen vaasalaispariskunta (ja erityisesti hyvin pitkä mies) oli mukana juonessa.

  

Takkutukkakeiju on semmoinen esitys mistä tulee hersyvän hyvä mieli pitkäksi aikaa. Kaikki oli välitöntä, ja niin lapsi- kuin aikuiskatsojat tuntuivat tykkäävän ja meillä kaikilla oli niin mukavaa. Toivon hartaasti että ihmiset löytävät tämän ja menevät sankoin joukoin katsomaan, ja esityksiä nähdään jatkossakin paljon. Tämmöstä teatteria pitäisi olla enemmän tässä ankeassa maailmassa, niin se olisi paljon kivempi paikka. Menkää ihmeessä katsomaan.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Teatteri FAQ