Tämä Richard Beanin kynäilemä komedia pohjautuu alunperin Carlo Goldonin komediaan Kahden herran palvelija tai Kaksin kauniimpi (Il servitore di due padroni), joka ilmestyi jo 1746. Beanilta olen nähnyt aiemmin kaksi näytelmää, Toast ja Great Britain ja molemmat olivat varsin toimivia. Suomessakin tätä on esitetty, viimeksi ainakin TTT:llä ja Helsingin kaupunginteatterissa, mutta en ole onnistunut näkemään. Osittain koska farssit ei ole mun juttuni.
No, pyörrän puheeni. Hyvin tehty farssi selkeesti on mun juttuni! Nicholas Hytner ohjasi tämän National Theatrelle 2011, ja kyllä on napakkaa ja taitavaa. Vaikka tässä on paljon improvisaatiotakin, niin hyvin pysyy paketti käsissä. Oman lisämausteensa tuo loistava nelihenkinen skiffle-bändi, jotka vetää Grant Oldingin säveltämiä originaalibiisejä. Ennen esitystä, kohtausten välillä jne. Kun sanoja kuuntelee, niin saa vielä lisämaustetta näytelmään. Välillä näyttelijätkin tulevat vetämään jonkun soolon, mitä kummallisimmilla instumenttivalinnoilla.
Tarinahan pohjautuu identiteettikiemuroille. Hieman kömpelö reppana Francis Henshall on se päähenkilö, joka joutuu sattumien summana kahden isännän palvelijaksi. Ja koska kaikki ovat jonkinsortin rikollisia, niin isännille ei saa paljastua, että kummallakin on sama assistentti. Sotkua ja säätöähän siitä tulee. Tämä on oikein kunnon perinteinen commedia dell'arte -spektaakkeli eli paljon ylinäyttelemistä, koheltamista, säätämistä - ja naurua, sitä riittää. Katsomossa siis. Jotenkin käsittämätöntä on että näyttelijöillä pitää pokka. Tässä on monia improkohtauksia, missä otetaan yleisöäkin mukaan. Nekin toimivat. Ja kun brittiyleisö on niin mukana, ja kannustavaa ja ihanaa.
James Corden on ihan luokattoman hyvä tässä pääroolissa. Siis jotenkin hellyyttävä nallekarhumainen olemus yhdistettynä pistämättömään ajoitukseen ja loistaviin improvisointikykyihin. Huh, olen vaikuttunut. Myös Jemima Rooper on aivan huikean hyvä, esittäessään gangsterimiestä. Oliver Chris uskomattoman liikkuvine kulmakarvoineen ei voisi olla enää yläluokkaisempi brittimies toisena isäntänä. En voi olla ajattelematta Monty Pythonin klassikkosketsiä, muistattehan sen upper-class twit of the year kilpailun?
Lisäksi Tom Edden on seniilinä tarjoilijana slapstick-komedian mestari. Sitten tässä on bimbon roolissa mainio Claire Lams, ja tämän kihlattuna aivan loistava Daniel Rigby. Viimeksimainittu esittää amatöörinäyttelijää, joka todellakin NÄYTTELEE. Kokoajan ja herkeämättä. Ja tämän musiikkisoolo (rinnanläpsytys) on jotain... ihan muuta. "Bugger me, it's Errol Flynn!"
Tarina on siirretty 1963 vuoden Brightoniin, ja hyvin se toimii siinä miljöössä. Lavastus ja puvustus on aivan nappivalintoja, ja se musiikki toimii todella hyvin. Helkatti että välillä oikeasti luulin tikahtuvani nauruun. Kun Henshall raahaa matka-arkkua. Ja Dustin Pubsign. Ja kun Henshall-raasulla on kokoajan kamala nälkä! Kyllä tarttee miettiä mitä kaikissa tuopeissa oli kun pystyi vetämään niistä tehdyn cocktailin ihan pokkana. Ja se klassinen ruuantarjoilukohtaus. On kyllä hassua miten tästä on saatu kovin brittihenkinen, parhaita Shakespeare-juttuja mukaillen, mutta vaan turbovaihteella. No, Goldonin esikuva oli Moliere...
Väliajalla juontaja Emma Freud haastattelee Nick Hytneriä ja pääsemme myös kurkkaamaan NT:n kulissien taakse. Missä James Corden nyyhkii näyttelijäkollegoilleen, kuinka hän vaan haluaisi syödä ja yleisö vaan nauraa :-)
Tämä oli iso hitti niin alunperin NT:llä esitettynä, kuin sitten West Endille siirtyneenäkin. Ja sitten brittikiertueella ja Broadwayllä, ja kiertueella vähän muuallakin. Ja kamalan määrän palkintojakin tämä kahmi, molemmin puolin merta. Aivan älytön harmi että Tampereella oli meitä vain 15 katsojaa, vaikka olisi suonut salin olevan ihan täysi. Jos tämä tulee vielä joskus uusintakierrokselle, niin en voi kun suositella lämpimästi. Ihan huikea!
Valokuvien copyright Johan Persson, paitsi alin on Tristram Kenton..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti