Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.
Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!
Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.
Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.
Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.
Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...
The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon?
Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin.
Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta.
Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!
Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti