Liila Jokelin on nuori ja innovatiivinen teatterin tekijä, jonka uusin näytelmä Action Hero on valloittanut katsojat Työviksen Kellariteatterissa. Ja ihan syystä. Näytelmässä kuvataan kotikutoista feminististä action/scifielokuvaa minimibudjetilla ja harrastelijavoimin, mutta se käsittelee paljon isompia aiheita kuin elokuvan tekeminen. Sukupuolinormit, representaatio, valta ja sen käyttö, isän ja tyttären suhde, varsin tätä päivää siis. Kaikki komedian linssin läpi tarkasteltuna. Menoa ja meininkiä piisaa, väliin hengästymiseen asti. Nauraa saa, monellekin asialle, mutta samalla katsoja saa vähän miettiäkin. Hyvän esityksen tunnuksia siis.
Riikka (Inke Koskinen) on aktiivinen toimija, primus motor, joka lähestyy elokuvan tekoa "hydrofeministisestä kulmasta". Itse hän ohjaa, säätää, kontrolloi kaikkea (tai ainakin yrittää) ja näyttelee pääosaa, sankaritar Stellan roolia. Homma tuntuu välillä murenevan käsiin, mutta vauhdikas Riikka säätää hieman lisää. Tampereen filosofisille lyhytelokuvafestivaaleille valmistuvan toimintapläjäyksen miespääosassa huhkii Petteri (Pyry Kähkönen), jonka kanssa Riikalla on jonkunlaista säätöä, on/off-suhdetta tai jotain määrittelemätöntä. Petterin esittämä Stu on sankari (olevinaan ainakin), mutta itse mies vähän nössykkä. Vai onko?
Leffan kolmas "henkilö" tekoäly/robotti Scarlett (Karoliina Vanne) on myös aktiivinen toimija, mutta valitettavasti tämän esittäjä tarttuu kesken kaiken toiseen työtarjoukseen, koska kyllähän Juicen naiset on tärkeä leffaprojekti, vaikkei puheroolia saisikaan. Tilalle löytyy Riikan isän (Jyrki Mänttäri) SM-henkinen naisystävä Lellu (Karoliina Vanne), joka kärsii pahimmanlaatuisesta ujoudesta. Kuvaajana toimiva Tommi (Anssi Lankinen, oikeasti apulaisnäyttämömestari) valitsee mieluummin liharuuat kuin Riikan loihtimat vegaaniset ja eettiset tarjoilut.
Näillä eväillä sitten koitetaan saada uudenlaista elokuvaa aikaiseksi, kenties luodaan kokonaan uutta genreä, mutta taiteilijoiden korkealentoisten pyrkimysten tiellä on monenlaista ongelmaa. Välillä Pimeyden Lordi puhkuu, välillä vehkeet hajoavat ja välillä taiteilijoiden temperamentit vaan ottavat yhteen. Ja rahatkin hupenevat...
Kellarinäyttämö on siitä ihana että kaikki on intiimiä, lähellä ja käden ulottuvilla. Niklas Vainion ääni- ja valosuunnittelu tarjoaa silmä/korvakarkkia siinä missä Riikka Mäntymaan puvustuskin. Se kontrasti toimintaelokuvan sankarien ja tavallisten nuorten pukeutumisessa on mielenkiintoinen. Ja toki Lellun mustanpuhuvat kumiasut sykähdyttävät.
Stu riivattuna, Stella sormiaan napsuttelevana ja välillä aika rasittavanakin, Lellu epävarmana ja Rolf tsemppaavana. Kalevalan ja egyptologian juonenkäänteet, nyt ei todellaan tehdä "mitään Aku Louhimies -settiä"! Kaikki mahdolliset ja mahdottomat scifi- ja toimintaleffojen kliseet on kyllä mukaan ympätty, ja lisäksi kosolti huumoria.
Välillä esiintyjät puhkeavat lauluun ja välillä taas vedetään tiukkoja taistelumuuveja. Tai tanssitaan. Arvo Jean-Michael Saarinen vastaa sekä taistelu- että tanssikoreografioista, vauhdikkaita molemmat.
Isän ja tyttären konfliktit ja erilaiset ajatukset elokuvan tekemisestä tarjoavat myös pohdintaa. Viisikymppinen isä haluaa korostaa miehuutta, koska pitäähän toimintaelokuvassa olla mukana munaa. Eli räjähtäviä autoja ja toisiaan turpaan mättäviä äijiä. Mutta tytär näkee ratkaisun feministisen elokuvan tulevaisuudessa, pehmeämmät arvot ja miten naiseuden voima hallitsee. Isän sanoin: "Missä vähän miehen munakarva vilahtaa se pitää heti kitkeä pois" eli miehuus nähdään pahana mörkönä. Vanhan liiton mies ja moderni tytär, oppivatko he itsestään ja toisistaan jotain ja kykenevätkö he muuttumaan?
Näyttelijät ovat kyllä todella hienosti hommassa mukana. Energia tursuaa katsomoonkin. Mainioita työtä, niin nuorilta kuin vähän vanhemmiltakin sankareilta. Erityisesti Mänttäri Pimeyden Lordina ja Vanne Lelluna kirvoittavat monta naurua silkalla olemuksellaan.
Jos jotain tästä haluaisin muuttaa niin kestona 2 h 45 min oli hieman liian pitkä. Mainiota kyllä että esityksiä on saatu alkuvuodelle lisää, maine on kiirinyt ja katsojat löytäneet paikalle. Erityisesti suosittelisin tätä nuorille ja niille jotka ovat leffojen suurkuluttajia (usein sama asia). Varsinkin toimintaleffoista pitäville. Sillä niiden kliseitä ja juonenkäänteitä oli hauska bongata Jokelinin tekstistä.
Action Hero ei ole tosikkomainen tai saarnaava vaan suhtautuu lempeällä huumorilla asioihin, myös välillä aika kireään ja itsetietoiseen Riikkaan.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti