Tätä on odotettu. Monta monta vuotta, itse asiassa. Nimittäin sitä hetkeä kun Johannes Holopainen palaa taas teatterin lavoille. Ja nyt vihdoin, ihanan intiimissä Teatteri Jurkassa, tuossa huoneteatterien helmessä! Luokattoman kauan paluussa kyllä kesti, koska taas korona sotki asioita. Toki ymmärrän että taitavaa näyttelijää viedään elokuvien ja tv-sarjojen ihmeelliseen maailmaan, mutta me teatteri-ihmisetkin kaipaamme osamme.
Lisäilahdutusta myös taas jatkuvasta yhteistyöstä Essi Rossin kanssa. Parivaljakko teki muutaman vuoden takaisen Sotilaspoika-esityksen kanssa upeaa työtä, kuinkakohan monta kertaa kävin sen eri paikoissa katsomassa?
Ranskalaisen Emmanuel Carrèren pienimuotoinen Viikset on abstrakti, outo, hauska ja erikoinen. Rossi on dramatisoinut sen eheäksi kokonaisuudeksi, vaikka se onkin aika fragmentaarinen. Tarina tempaa mukaansa, ja vaikka en enimmäkseen ymmärräkään mitään, niin se ei haittaa. Mitä tapahtuu päähenkilölle ja koko hänen elämälleen, kun hän ajaakin yhtenä kauniina päivänä viiksensä pois. Kukaan ei kommentoi, eikä edes huomaa. Mahtoiko viiksiä edes ollakaan? Tästä pääsemme eriskummalliselle matkalle, niin miehen mielen sisään kuin ympäröivään (epä)todellisuutenkin.
Monta kertaa mieleen tuli Kafka, ja erityisesti Muodonmuutos, se miten päähenkilö muuntuu joksikin toiseksi. Se kun oma käsitys itsestä ja ympäristön käsitys eivät enää kohtaa. Vai kohtasivatko ne koskaan? Hajoaako mieli vai ympäröivä maailma? Miten kaikki on normaalia ja tavallista, ja sitten ei kuitenkaan ole.
Miten absurdi pieni helmi Viikset olikaan! Heittäydyin sen nyrjähtäneeseen maailmaan, olin hengessä mukana. Oliko niitä viiksiä koskaan, ja kuka tässä oikeastaan on hullu. Vai onko kukaan. Fyysisesti jättikokoiset viikset ilmaantuvat päähenkilön päähän esityksen loppupuolella - juuri kun luulimme nähneemme kaiken.
Holopainen on hienossa vedossa, ottaa kontaktia yleisöön (tosin tässä tilassa se olisikin haaste olla ottamatta), eläytyy mukana sataprosenttisella omistautumisella. Minä uskon hänen esittämään uraihmiseen, joka meditoi mielellään ja on hyvässä avioliitossa. Kunnes erehtyy ajamaan viiksensä pois. Tämä on myös hyvin fyysinen esitys (no ei ihan Sotilaspoika kuitenkaan fyysisyydessään) ja on myös ilo nähdä Holopaisen hyödyntävän notkeaa olemustaan. Sliipattu mies muuntuu suorastaan alkukantaiseksi villi-ihmiseksi, kun viiksien katoamisen musertava todellisuus iskee.
Kun päähenkilö ajautuu syvemmälle eksistentiaaliseen kriisiinsä, alkavat asiat kadota myös hänen muististaan. Onko oikea ratkaisu ottaa etäisyyttä kaikkeen arkiseen ja kadota kokonaan. Onko viiksillä omaa todellisuuttaan, Hong Kongin lautalla ees taas matkatessaan mies keskustelee aluksen torven kanssa. Todellisuus hiipuu ja haihtuu pois.
Pauli Riikosen taitava äänisuunnittelu kannattelee esitystä. Meren pauhu ja kohina, kuin verenkierto isommassa mittakaavassa. Koko äänimaisema tuntuu katsojan kehossa ja yhdistää meitä meditoivaan mieheen silmiemme edessä. Puheita ja musiikkia ja luonnonääniä. Saku Kaukiaisen valot tuovat intiimin tunnelman ja niitä käytetään hienosti kohtausten lomituksessa ja vaihtelevien miljöiden luomiseen. Himmennin on kovassa käytössä. Tinja Salmen skenografia hyödyntää erilaisia valkoisia kuorrutteita, jotka lopulta murenevat, samaa tahtia todellisuuden kanssa. Pieniä pyöreitä rantakiviä, jotka tuntuvat jalan alla, savuke, muki - tomuksi vaan. Liisa Pesosen suunnittelemat mustat, väljät, harsomaiset vaatteet luovat päähenkilöstä sopivan androgyynin.
Viikset kesti tunnin ja 15 minuuttia, ilman väliaikaa. Olisihan tätä outoa matkaa voinut kauemminkin jatkaa, mutta hyvä näinkin. Toivotaan ettei Jompen paluuta teatterilavoille tarvitse odottaa näin kiduttavan pitkää aikaa enää toiste!
Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti