Samuel Beckettin klassikkonäytelmä Huomenna hän tulee on kyllä yksi maailmankaikkeuden haastavimpia näytelmiä - ainakin minulle. Ymmärrän miksi se on suosittu, miksi se on monen niin katsojan kuin teatterintekijänkin mielestä yksi maailman hienoimpia ja parhaimpia näytelmätekstejä. Ja tässäkään, Pentti Kotkaniemen ohjaamassa versiossa, ei ole mitään vikaa. Hienohan se on kuin mikä. Minä en vaan ymmärrä. En lainkaan.
Huomenna hän tulee on taas kiinnostava yhteistuotanto, joka sai ensi-iltansa loppuvuonna Turun kaupunginteatterissa ja nyt maaliskuussa sitten Tampereen teatterissa. Espoon kaupunginteatterin esitykset siirtyivät koronan vuoksi ensi syksylle. Tekijäporukka on meritoitunutta ja taitavaa. Miksi minä sitten aina änkeydyn tätäkin katsomaan, vaikka tiedän etten pidä tekstistä? Kai sitä jaksaa toivoa, että nyt se loksahtaisi, nyt minä ymmärrän ja näen valon.
Vaan ei, ei näkynyt valoa eikä kuulunut loksahdusta. Aika kuluu (kovin hitaasti), olen tylsistynyt ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ärtynytkin. Katselen kelloa, huokailen ja siirtyilen. Onneksi istun niin takana ja seinän vieressä, ettei se toivon mukaan häiritse muita katsojia. Jotka nauttivat; nauravat ja tykkäävät. Koen itseni vialliseksi. Kukaan ei tule, ei tietenkään, eikä ainakaan Godot. Enkä minäkään pääse pois. Sisu kun ei anna periksi lähteä väliajallakaan kotiin.
Olen koittanut miettiä paljon mikä tässä näytelmässä niin paljon tökkii. Ei minua auta huippunäyttelijät: yhtä tylsää on ollut katsoa Kansallisteatterissa Esko Salmisen ja Eero Ahon tähdittämää, kuin Lontoossa Ian McKellenin ja Patrick Stewartinkin. Nyt lavalla Martti Suosalo ja Mika Nuojua, sekä Ville Majamaa ja Tomi Alatalo. Varsinkin kaksi viimeksimainittua ovat ihan suosikkejani, ja koko nelikko loistavia näyttelijöitä. Tunnistan mykkäelokuvaperinteestä ammentavan liikekielen, ja fyysinen ulottuvuus onkin hienoa. Mutta kun se teksti vaan junnaa ja junnaa, tuleeko se Godot vai ei? Eikö se jo tule.
Jani Uljas on tehnyt pelkistetyn ja tyylikkään lavastuksen, jonka keskellä on puu ja kivi. Muuta ei sitten tarvitakaan, platkun värinen taustakangas. ja halkeileva lattialaatoitus (sekä kuu!). Myös nuhruisen yksinkertaiset kulkurilook-vaatteet on hänen käsialaansa. Jari Sipilän valosuunnittelu on myös aika pelkistettyä. Tommi Koskisen äänisuunnittelu muuttuu loppua kohti monimuotoisemmaksi, äänet tulevat ja menevät, himmeinä ja kirskuvina.
Kotkaniemellä on pitkä historia Suosalon ja Nuojuan kanssa (Kiviä taskussa on pyörinyt pitkin Suomen teatterilavoja jo vuodesta 2002), ja hän osaa ottaa heistä irti hienovaraisia pieniä juttuja. Hatuilla kikkailut ja pakkoliikkeenomaiset kuviot käsillä, loistava yhteenpelaaminen, pohdinta siitä voisivatko he paremmin yksin vai yhdessä (yhdessä!). Tomi Alatalon Lucky on myös mainiosti monelle mutkalle taipuva ja kaatuileva surullisen hahmon ritari. Mikä esimerkillisen upea tanssi- ja lausuntakohtaus; sai ihan ansaitut väliaplodit! Oli esityksen kohokohta kyllä, kuten koko Luckyn fyysillinen habitus.
Ovatko Estragon ja Vladimir suuria filosofeja vai ainoastaan reppanoita kulkumiehiä, sen saa jokainen katsoja päättää tykönään. Onhan tässä paljon eksistentiaalisia kysymyksiä: "maailman kyyneleet ovat vakio, sama pätee nauruun" (Pozza). Vaan on 2,5 tuntia liikaa, varsinkin esityksessä jossa vain odotetaan. Onhan siellä kaikkea pientä jippoa ja säätöä, joka varmaan riittäisi pitämään normaalit katsojat innostuneina. Oma ajantaju menee jo ihan sekaisin kaikessa tässä verkkaudessa.
Maailmanluokan teatteriesitys - heille keille se kolahtaa! Ehkäpä voisin jo todeta, ettei mun tartte tätä enää nähdä koskaan? Aika näyttää... ja ehkäpä se Godot tosiaan joskus tuleekin?
Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti