Aina kun kuulee sanan Grus Grus Teatteri (tai kolme sanaahan siinä on) niin pitää rientää varaamaan lippuja. Minulle nimi on tae laadusta, mutta myös uniikista ja usein melko eriskummallisesta esityksestä. Niin tälläkin kertaa. Nainen katoaa viivästyi sekin tiedätte-kyllä-minkä takia, mutta vihdoin päästiin Turun kaupunginteatterin Sopukkaan sitä ihmettelemään.
Ja ihmettelyä totisesti piisasi! Tätä Sophia Lannefranquen kirjoittamaa (Sofia Molinin ja Ville Kurjen avustaessa) teosta mainostettiin sanaparilla "psykedeelinen trilleri", ja ehkä se olikin juuri sitä. Taatusti psykedeelinen, ja jossain määrin trillerikin, hieman film noir -henkinen sellainen. Ainakin siinä oli mysteeri (kadonnut nainen) ja etsivä (joka tutkii tämän katoamista). Mutta sen lisäksi paljon muutakin.
Naisen (Sofia Molin) hämmentynyt tiedemiespuoliso (Thomas Dellinger) tuntuu olevan kaikesta koko ajan pihalla. Katsoja voi hyvin samaistua, koska yhtä pihalla sitä ollaan. Hykerryttävintä esityksessä oli se kun tapahtumille saattoi keksiä monenlaisia selityksiä ja tulkita oman mielikuvituksensa rajoissa. Katsojakumppanin kanssa keksimme näitä iltamyöhiin, ja molemmilla oli muutama sellainenkin skenaario mielessä mitä toinen ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta en halua spoilata, vaan tämä pitää kokea itse.
On pariskunta, heillä on kaikenlaista yhteistä ajanvietettä, bonsaipuuta ja pandakostyymiä. Välillä tanssitaan, mutta nainen tykkää myös kävellä yksin sateessa ja kotonakin hänellä on oma piilopaikkansa. Mies tuntuu olevan ihan yhtä hämmentynyt vaimonsa elämästä kuin etsiväkin. Ja useinhan katoamistapauksissa epäillään puolisoa. Kliseisesti etsivältä näyttävä etsivä (Pauli Poranen) ja mies keskustelevat, tai kuulusteluhan se on. Kaksikon dynamiikkaa on hauska seurata, heidän välillään on jotain mistä ei saa otetta. Vaikka nainen ja hänen katoamisensa tässä on se mistä ei saa otetta. Pariskunnan suhde vaikuttaa kyllä melkoisen oudolta. Jos kohta en tiedä kumpi heistä on se oudompi. Mietin onko kaikki vain miehen mielikuvitusta tai peräti vinksahtaneen mielen tuotosta. Siis koko vaimo ja hänen katoamisensa.
Ville Kurki ohjaa näyttelijäkolmikkoa hienosti, ja kyllä kaikki tekevät taitavaa työtä. Sofia Molin on aina yhtä häikäisevä ja lakonisen jäyhät miehet koittavat pitää tunteensa kurissa (vaan pinnan alla kuohuu). Kalle Terästön äänimaisema ja musiikkivalinnat hurmaavat, sopivan vinksahtanutta. Sateen ja ukonilman äänet luovat sopivan tunnelman. Katon lakanaan heijastettava videomateriaali aallokosta ja naisesta sen syleilyssä tarjoilee myös aivoille työstettävää - liittyvätkö ne naisen taustaan, alkuperään vai kohtaloon. Vaiko eivät?
Timo Tammisen ja Ville Kurjen retrohenkinen puvustus ja lavastus vie myös ajatukset 1960-luvulle. Vakosamettiset pikkutakit, trenssit, naisen asut - ja se hurja panda/merenneitodiskokohtaus, huh! Jääkaappi lavalla näyttelee tärkeää roolia myös! Irene Lehtosen käsialaa on valosuunnittelu; hyvin tärkeässä osassa sekin. Kaikki mitä näemme ja koemme tukee hyvin toisiaan.
Mitä miehelle tapahtui lennolla Kanadaan? Mistä hän vaimonsa löysi? Mikä on bonsain merkitys tässä kaikessa... Nainen katoaa herättää paljon kysymyksiä, mutta ei tarjoile vastauksia. Sen sijaan se tarjoaa kiehtovan reilun puolitoistatuntisen esityksen, josta jäin kaipaamaan ainoastaan käsiohjelmaa.
Haluaisin nähdä tämän uudelleen, koska mielessä pyörii monia kysymyksiä ja mietteitä. Nyt kannattaa tarttua tilaisuuteen ja käydä äimistelemässä Nainen katoaa. Esitykset Turussa 30.10. asti, Mikä on sinun tulkintasi - katosiko nainen, ja jos katosi niin miksi, minne ja miten? Kiitos Grus Grus syksyn aivopähkinästä!
Kuvien copyright Ville Kurki, alin kuva Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti