maanantai 9. maaliskuuta 2020

Endgame / Old Vic Theatre 9.3.2020

No nyt se on lopullisesti todistettu - Samuel Beckettiin näytelmät eivät ole mua varten. Olkoonkin Waiting for Godot näytelmäkirjallisuuden klassikkoja, en oikein ole koskaan sitäkään ymmärtänyt, ja sama koskee No Man's Landia. Nyt oli vuorossa kaksi lyhyttä näytelmää Old Vicissä, 25-minuuttinen Rough For Theatre II ja liki puolitoistatuntinen Endgame. Ilta olkoon lopullinen naula Beckettin arkkuun: ei enää minulle kiitos. Olin tylsistynyt, ja ellen olisi häirinnyt muita katsojia, olisin varmaan kävellyt ulos.

Mikä ihme näissä Becketteissä sitten riivaa? Ehkä se on se abrurdius ja/tai abstraktius mikä häiritsee.  Ei nyt niin että näytelmässä tarvitsee välttämättä olla joku selkeä narratiivi, mutta kyllä se hieman auttaisi. Siis näen ongelman olevan ensisijassa tekstissä.


Rough For Theatre II oli lyhyt, mutta sekin tuntui ikuisuudelta. Kokoajan odotin milloin tämä niinkuin alkaisi, missä se juttu on, mutta sitä ei koskaan tullut. On vain pieni huone, missä suuri ikkuna taustalla. Ikkunalaudalla seisoo mies selkä katsomoon, kuin poseeraten, tai valmistautuen hyppäämään ulos. Koko ajan, siis liikkumatta, koko sen vajaan puoli tuntia mitä esitys kestää. Aika vaativaa, siis ihan jo lihasjännityksen ja puutumisen takia. Pisteet tästä Jackson Milnerille, joka siinä seisoi. Huoneessa on kaksi pöytää, pöytälamppuineen. Kaksi miestä tulee sisään, istuvat, selaavat papereita, rämpläävät lamppuja päälle ja pois. Sanailevat jotain outoa. Lakimiehiä kenties, mies heidän asiakkaansa? Käyvät läpi ikkunalaudalla seisovan miehen tapausta. Rekvisiittaan kuuluu myös kanarialintu häkissä. Siinä se. Välillä harpotaan pitkin lavaa, toinen (Alan Cumming) on hieman neuroottisen oloinen. Ei järjen häivääkään koko esityksessä.

En ihmettele lainkaan että tätä esitetään hyvin harvoin. Enkä ihmettele lainkaan ettei esitys ollut loppuunmyyty. Ehkei Daniel Radcliffekään enää vedä innokkaita nuoria faneja? Hän oli nimittäin se toinen papereita pläräävä heppu.

Ainoa mikä esityksessä oli hyvää oli valosuunnittelu. Ankeassa asunnossa seinälle heijastuvat varjot pöydistä ja miehistä oli tyylikästä. Adam Silvermanille siis kiitosta siitä.


Palasin kuitenkin väliajan jälkeen, jospa se Endgame olisi parempi. No ei ollut. Pidempää piinaa vaan. Nyt Cummingsin esittämä Hamm istuu koko esityksen ajan valtaistuinmaisella tuolillaan. Kuihtunut ja sairas, sokea mies. Jalatkin ovat tikkumaiset (tekojalat). Huone on korkea ja ikkunat ovat aivan katonrajassa. Klenkkaava kyttyrämäinen palvelija Clov (Radcliffe) kiipeilee tikkailla, availee verhoja, touhuilee. Roolityö tuo mieleen muutaman vuoden takaisen The Cripple of Inishmaanin, missä Radcliffe näytteli, no, sitä rampaa. Henkilöiden välinen valtasuhde ja dynamiikka lienee tässä kai keskiössä. Näyttämön vasemmassa laidassa on myös upotettuna kaksi metallista roskapönttöä. Toisessa asuu Hammin isä Nagg (Karl Johnson) ja toinen lienee hänen äitinsä Nell (Jane Horrocks). Välillä tyypit avaavat pönttöjen kannet osallistuvat hetkikseksi esitykseen. Hukkaan menevät hyvät veteraaninäyttelijätkin tässä.

Kyllä katsomossa ihmiset nauravatkin, ja ehkä ympäri lavaa klenkkaavassa miehessä ja tämän tuolissa kököttävässä isännässä onkin jotain hauskaa, mutta minua vain hymähdyttää muutaman kerran. Tutkailenkin itseäni: miksi ei naurata? En osaa sanoa. Ei vaan ole hauska, vähän myötähäpeää aiheuttavaa korkeintaan. Kai minussa on joku vikana. Valosuunnittelu tässäkin oli parasta.

Varmaan ohjaaja Richard Jones noudattaa Beckettin tunnetusti piinaavan tiukkoja ja tarkkoja ohjeita miten esitys pitää tehdä, mutta se saa minut entistä vakuuttuneemmaksi että saivat olla viimeiset Beckettit minulle. En halunnut mennä edes stage doorille, en olisi voinut valehdella näyttelijöille että olipas hyvä juttu. Kritiikit lienevät olleet aika ristiriitaisia. Ehkä Beckett on teatteria älyköille, mutta minulle ei avaudu.


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti