Miehen
käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia ui
hieman varkain viikon teatteriohjelmaani. Olin kyllä selannut
TeaK:in tarjontaa sähköpostitiedotteesta, ja tämä oli herättänyt
mielenkiintoni aiheellaan. Ketäpä ei kannibalismi kiinnostaisi.
Mutta en sitten tarkemmin katsonut esitysaikoja. Mutta sitten luin TINFO-tiedotteesta Hanna
Helavuoren ylistävän vuodatuksen ja innostuin uudelleen. Samantien lippua varaamaan. No lukekaapa itse osa Hannan jutusta, voisitteko
vastustaa (minä en voinut):
Mikä keitos! Well made play – farssin nykytuleminen –
tyylipuhdasta visuaalisuutta. Täydellistä kuljetusta, ajoitusta,
rytmitystä. Dialogi kirmaa ja näyttelijät tekevät
epätodennäköisissä ja makaabereissa tilanteissa tarkkaa työtä.
Näihin roolihahmoihin uskoo. Näyttelijät eivät astu ylimielisesti
sivuun vaan uivat uljaasti tämän lajityypin vesissä. Halleluja! En
tee spoileria. Menkää ja katsokaa. Tämä esitys muuallekin!
Niinpä
sitten löysin itseni pitkästä aikaa Teatterikorkeakoululta. Tai
oikeastaan, en niin kovin pitkästä aikaa, koska edellisenä päivänä
vietin siellä tuntikausia Maria Säkön luotsaamalla Nykyesitykset
ja kriitiikki -kurssilla. Mutta se on ihan toinen juttu. Kävisin
tosi mielelläni enemmänkin opiskelijoiden esityksiä katsomassa,
mutta. No, sehän on vain priorisointikysymys.
Mutta tästä olen
enemmän kuin kiitollinen että ehdin katsomaan. Nimittäin The
Punchline on kertakaikkisen hurmaava esitys. Jopa hurmeinenkin.
Mielettömän hauska, oivaltava ja kerronnaltaan suorastaan nerokas.
Milloin en nauranut ja hykerrellyt ilosta, niin huomasin pohtivani
esityksen herättämiä ajatuksia kuolemasta - ja elämästä. Jos
Kihlström kirjoittaa näin valmista ja kypsää tekstiä jo
opiskeluaikana niin mihin ihmeeseen hän vielä urallaan yltää?
Alussa
tapaamme sisarukset Lean (Annika Hartikka) ja Freddien (Emil
Kihlström) jotka ovat saapuneet edesmenneen isänsä,
eksentrisen huippuarkkitehdin, perinnönjakotilaisuuteen tämän
suunnittelemaan syrjäiseen kartanoon. Lea on new age -hörhöilijä
ja reikiparantaja, ja veli taas haihatteleva luuserimuusikko.
Uskollinen hovimestari Eddie (Alex Anton) on ottamassa heitä vastaan
sateenvarjon kanssa ja goottitunnelmaa täydentää vihreiden
marmorimaisten levyjen ympäröimä ruokasali, missä koko näytelmä
tapahtuu. Muutenkin Tinja Salmen loihtima näyttämö
massiivisine pöytineen on visuaalisesti todella miellyttävä. Juurikin
sopivan kauhuelokuvamainen tunnelma, ja toki Ilmo
Korhosen tarkka äänisuunnittelu auttaa tässä. Sateen
ropina, eri ääniefektit – ihan nappiinsa. Myös Pinja Kokkosen ja Paolo Machadon valot toimivat.
Hovimestari
tarjoilee viiniä, ja kertoo illan kuvion. Isän viimeisenä tahtona
on yhdessä nautittu ateria, jonka ruokalistalla tarjoillaan hänet.
Krematoriossa onkin poltettu isän sijaan lypsylehmä ja isäpappaa on riiputettu
ranskalaisen kokin Jeanin (Nicklas Pohjola) toimesta pari viikkoa.
Syömingit ovat myös ehtona perinnön saamiselle, sori vaan.
Ruokalistan luetteleminen on hillitöntä: ukkoa viinissä ja sitä
rataa. Lisäongelmia tuottaa Lean vegaanius ja Freddien lukuisat
ruoka-ainerajoitukset, puhumattakaan keltaisten serviettien probleemasta.
Ateriaa
odotellessa alkaa hillitön pohdinta moraalista, kannibalismista,
elämästä ja varsinkin kuolemasta ja kuolemanpelosta. Tekeekö kertaluonteinen ihmisen
maistelu heistä merkittyjä loppuelämäksi, voiko läheisille
kertoa asiasta, ja kuinka kovasti perintörahat polttelee. Mihin
kaikkeen olet valmis maksusta? Sisarukset argumentoivat
toisilleen syitä käydä aterialle. Nyt on jo isommat
kysymykset edessä kuin pelkkä perintö, vaikka kumpikin olisi
kiivaasti rahojen tarpeessa. Vuorotellen kumpikin koittaa perustella
itselleen ja/tai toiselle miksi, tai miksi ei.
Ihmisen,
varsinkin oman isän, syöminen ei kuulu normaaleihin
ateriariitteihin, mutta poikkeus vahvistaa säännön. Kokin ongelma
on se ettei runsaasti viime vuosinaan alkoholia käyttäneen miehen
maksasta saa pateeta. Freddie saa lietsottua itsensä
paniikkikohtauksen partaalle miettiessään kuolemista ja
ihmissyöntiä ja Lea koittaa omia parannustaitojaan tämän
rauhoittamiseen. Kaiken taustalla häälyy viileän tyyni
hovimestari, johon ei tunnu uppoavan lasten selittelyt mikseivät ole
kauheasti muistisairasta isäänsä käyneet katsomassa viime
vuosina…
”Ihmisillä
ei oo aikaa olla toisten surun kanssa” toteaa Freddie, ja on niin
oikeassa. Ei heilläkään ole ollut. Hovimestari Eddie on ollut
vanhan miehen ainoa seuralainen viime vuodet, kahden rakkaan koiran
lisäksi. Niin, ne koirat... niitä ei nähdä, mutta kuullaan kyllä.
Välillä
esityksessä on farssimaisia piirteitä (vaikkapa kun Jean-kokki viskoo isän
mustuneita keuhkonpaloja muiden päälle tai kun isän oletettu reinkarnaatio
kärpäsenä lentelee pitkin huonetta) ja toki kaikkivoipa
hovimestari ja muhevalla ranskalaisaksentilla varustettu kokki
tukevat farssiasetelmaa. Mutta The Punchline on kyllä paljon enemmän
kuin komedia, saatikka farssi. Se on oikeasti pohdiskeleva ja
syvällinen esitys, kaiken kevyen ruokahömpöttelyn alla.
Tarkkanäköisesti mietitään myös sitä mitä ihminen oikeasti
suree kun läheinen kuolee. Ei sitä edesmennyttä, vaan itseään,
sitä että tulee jätetyksi ja hylätyksi. Myös jumaluuden
käsitettä avataan, tai laajennetaan. Salakavalasti myös
brutaalilta vaikuttavan kokin ytimestä paljastuu syvällisiä
pohtiva filosofi hänen avatessaan omaa käytäntöään miksi hän
ei halua tulla yleensä ulos keittiöstään kohtaamaan asiakkaitaan.
Koko
näyttelijänelikko tekee järkyttävän hienoa työtä.
Roolihenkilöt ovat oikeasti tosi uskottavia tyyppejä. Annika
Hartikka on raikas ja selkeästi artikuloiva, ja hänen Leansa
kaikesta huolimatta järjen ääni. Nicklas Pohjolan kokki on aivan
hillitön tyyppi! Ulkoisesti kuin suoraan jostain splatterleffasta
kävellyt, sellainen teurastajan klisee. Ja ranskalainen aksentti vie
jalat alta, vaikka hetkittäin siitä on jopa vaikea saada selkoa.
Mikä rooli! Hovimestari-Eddie on viileän rauhallinen ja Alex Anton
ilmentää tätä stoalaisella tyyneydellä. Mutta kun hän lopuksi
pääsee kertomaan asioiden todellisen laidan, niin sisältä
paljastuukin juonitteleva ja kiero tyyppi. Emil Kihlström on
kirjoittanut itselleen neuroottisen ja itseään hienosti hysteriaan
lietsovan roolin. Iso mies on yllättävän ketterä, niin fyysisesti
kuin verbaalisestikin.
The
Punchline on jotenkin myös hyvin elokuvallinen näytelmä. Mä niin
näen tämän muutaman vuoden päästä elokuvaksi tehtynä. Kaikki
on siinä jo valmiina: kiinnostava aihe, taitavat näyttelijät,
hauska dialogi, tyylikäs lavastus ja hersyvä huumori.
Mahtava
twisti, tai oikeastaan useampikin, vielä lopuksi, ja likipitäen
täydellinen näytelmä on siinä. Tunti 40 minuuttia siinä meni, ja
esitys jätti minut monttu auki fiilistelemään mitä juuri tuli
koettua. Ei tullut ähky, vaan juurikin sopiva olo, kuin täydellisen
aterian jälkeen. Toivon mukaan tämä nähtäisiin vielä
isommillakin estradeilla, koska sen verran mojova teatteritapaus The
Punchline oli. Kiitos!
Niin ja esitys saattaa sisältää pähkinää!
Esityskuvien copyright Tinja Salmi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti