Tämä on todellakin Hetan näytelmä, muut henkilöt pyörivät Hetan ympärillä, kuin kärpäsen surina korvissa kauniina kesäpäivänä. Eeva Hakulinen on mahtava Heta! Itsekäs, kova, kylmä, jääräpäinen ja niin ylpeä etten tiedä kenenkään toisen fiktiivisen henkilön olevan näin ylpeä. Hetalla ei kai ole omasta mielestään muuta jäljellä pudotessaan ison talon tyttärestä rengin emännäksi Muumäkeen. Ei sittenkään vaikka vuosia kuluu, Muumäki vaurastuu ja tilukset laajenevat - ja pytinki on isompi kuin Niskavuori. Ei vaikka puoliso Akusti on kaikkien arvostama ja pitämä, omalla työllään rikastunut ja lopussa jopa kunnallisneuvoksen arvonimen saanut. Ei, Heta ei arvosta muita ja kaikkein vähiten puolisoaan ja lapsiaan. En tiedä arvostaako hän itseäänkään? Kovassa ulkokuoressa ei näy ulospäin pienintäkään säröä, mutta veikkaanpa että sisällä myllertää. Hakulinen rakentaa Hetasta robottimaisen koneen joka uurastaa itsekin, oman kunnianhimonsa ja muille näyttämisen tarpeen ajamana. Heta vaatii paljon muilta, mutta myös itseltään. Jo omissa häissään Heta läpsii itseään kasvoihin ja toivoo armoa ja voimaa, keneltä? Katkeruus ja ahneus painaa Hetaa, ja vaikka en ihan ymmärrä hänenkaltaistaan ihmistä, niin säälin kyllä. Vaikka sääliä Heta ei halua, ei katsojien eikä kenenkään. Minusta tuntui että Hakulinen ei näyttele Hetaa, vaan hän on Heta. Upea roolityö!
Vastakappaleena vaimolleen Muumäen Akusti (Teijo Eloranta) on lempeä ja hyvä, hieman tossukkamainenkin. Kaikessa hän myötäilee Hetaa, mutta tekee silti oikean ratkaisun. Alussa hän on tyytyväinen ja onnellinen kun saa niin hienon morsiamen, mutta kaikkien vuosien jälkeenkin on sitä mieltä että Hetan ansiota kaikki on, Muumäen menestyminenkin. Onhan tässä totuuden siemen, koska Heta toi mukanaan rahaa pesämunaksi (ja vei jopa räsymatotkin Niskavuoren tuvasta) mutta kyllä Akusti on maalaisjärjellään ja omalla työllään isoimman osan tehnyt. Monta asiaa hän salaa Hetalta, ja osa näistä paljastuu sitten kuolinpesää setvittäessä. Eloranta antaa hienosti Hetalle tilaa riehua, mutta tämän Akusti ottaa oman paikkansa vaatimattomana ja ahkerana perusmiehenä. Aika ovelasti Akusti vaimoaan käsittelee, miten hän esimerkiksi Hetaa manipuloimalla saa tämän allekirjoittamaan torpparien sopimukset. Hetan ja Akustin suhde kulminoituu siihen kun sairas Akusti pyytää vettä Helta. Ja lopuksi ei enää edes käske vaan vaatii. Akustikin osaa käskeä Hetaa pakon edessä. Ja Hetahan nöyrtyy. Pieneksi hetkeksi ja vastaan jupisten, mutta tuo vettä miehelleen.
Sinällään tämä on aika vanhakantainen näytelmä, siis tekstinä. Naiskuva ja sukupuoliroolit ovat aika ahtaita. Heta itse ei ole kovin perinteisen kiltti, hiljainen ja vaatimaton, mutta muu väki asettuu niihin rooleihin mihin Wuolijoki heidät kirjoitti 1950. Mutta silti moni nykyajan katsoja tunnistaa itsensä, tai jonkun läheisensä, Hetasta. Ahneus, kunnianhimo, soveliaan ulkokuoren säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä - monelle hyvin tuttua. Ja toki Hetassa olisi monia hyviä ominaisuuksia vaikka tämän päivän yritysjohtajallekin. Mutta ääripään ominaisuudet ovat aina haitallisia, itselle tai lähipiirille.
Ville Majamaa Lammentaustan Santerina tekee myös hienon roolin. Santeri selittelee avioitumistaan Esterin kanssa "sellaisia me miehet vähän niinkuin ollaan", vaikka tietää Hetan odottavan hänen lastaan. Heta on kieltänyt päästämästä ketään Muumäkeen ennen kuin uusi pytinki valmistuu, ja Akusti kutsuu Santerin sisään sateelta pakoon. Heta kuitenkin heittää Santerin sateeseen, johon tämä toteaa; "Sulla ei ole sitten yhtään sydäntä". Onhan Hetalla sydän, mutta Santerin jälkeen hän on sen päättänyt kovettaa. Katkeruus Santeria kohtaan säilyy loppuun asti: tämän velkakirjatkin hän haluaa uloshakuun välittömästi. Cécile Orblin on surumielinen Siipirikko, Muumäen nilkku palvelija ja Akustin suojatti, josta Heta haluaa tietenkin eroon juuri siksi. Minua hieman hämäsi että Orblin näyttelee myös toista nuorta naista eli Hetan tytärtä Aliinaa. Piti aina miettiä kumpi naisista lavalla kulloinkin on. Ensemblen täydentää Tom Lindholm, Aliisa Pulkkinen, Ritva Jalonen ja Antti Tiensuu.
Kahteen tuntiin puristettu näytelmä on visuaalisesti kaunis. Mikko Saastamoisen lavastus Frenckellin pienelle näyttämölle on hämäävän yksinkertainen harvoine lautaseinineen ja valkoisine ovenkarmeineen. Ja tätä täydentää Tiiti Hynnisen kauniit valot, jotka kuultavat lautojen raoista. Liikettä lavalla nähdään paljon - kiitos koreografioista Nina Mamia - ja se siivittää kohtauksia lentoon. Alun häätansseissa ja myöhemminkin mukana on isoja mustia nukkeja tuomassa väkijoukkojen tuntua. Luontevasti ne siellä joukon jatkona menevät. Musiikkivalinnat olivat pieni särö kokonaisuudessa, mutta ehkä joku suomalainen haitari/viulumusiikki olisi ollut liian perinteistä? Noin muuten kyllä Maura Korhosen äänisuunnittelu saakoon kiitosta.
En tiedä haluavatko katsojat nähdä Hetaa inhimillisenä ja lämpimänä hahmona, vai onko tämä sellainen asia mitä ihmiset eivät halua muuttaa. Jos se tarjoaa katsojalle mahdollisuuden miettiä että noinkin kamalia ihmisiä on, tai voi peilata omaa käytöstään Hetaan. Ehkä Heta palvelee sellaisena jöröjukkamaisena opetuksena että älkää olko tämmöisiä?
Tampereen teatterin Niskavuoren Heta tarjoaa hienoa perusdraamaa, hyvää näyttelijäntyötä ja kaunista katsottavaa. Ei aina ihan itsestäänselvyys tämän päivän teatterissa. Esityksiä on toukokuulle asti, mutta liput ovat käyneet aika rapsakasti kaupaksi, eli kannattaa toimia nopsaan. Lisäksi lauantaina 2.5. on hajusteeton näytös.
Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti