Alkuperäisteos on minulla lukematta, mutta ei anneta sen häiritä. En tiedä oliko kauhean järkevää katsoa peräkkäisinä iltoina Jeppe Niilonpoika ja Juhannustanssit, koska niissä oli paljon samaa. Kauheasti hälinää, välkkyviä ja vilkkuvia valoja ja videoita, meteliä ja pyörivää lavaa, nukkeja ja munasillaan juoksemista. Sellaista "kaikkea vähän liikaa" -tyyppistä esitystä. Jos olisin migreeniin taipuva niin tästä sen kohtauksen taatusti saisi. Jossain vaiheessa esitystä kuullaan repliikki: "tuo oli se ääni joka kuuluu kun ihmisen aivot nyrjähtävät". Sepäs taitaa kuvastaa omia aivojani illan päätteeksi.
No oliko tämä "kohuteos"? Jaa-a. Ehkä, tavallaan. Tätä mainostetaan pätkäsukupolven tulkintana. Odotin hurjaa rietastelua, juhannuskiiman sumentamaa sekoilua ja väkevää kielenkäyttöä. Niitä ei juuri näkynyt. Jos koko homma potkaistaan käyntiin: "Jaaha, se on juhannus, eiköhän vedetä taas" niin se tuo tietynlaiset viinanläträyskuviot mieleen. Ei semmoistakaan kauheasti ollut. Mikä sitä kohua sitten aiheuttaa? Sekava hörhöily ja päättömältä vaikuttava meno; varsinkin toinen näytös oli aika epätasapainoinen ja sekava. En tiedä avautuisiko moni asia paremmin jos olisi lukenut kirjan. Ehkä merkitys lukuisille ja joka paikasta esiin putkahtaville sorsille selviäisi.
Suomalaisille juhannus on maaginen aika ja paikka. Yleensä juhannusjuhlilla sattuu ja tapahtuu, ja niin nytkin. Kokko karkaa, vanha suola janottaa ja juostaan ilkosen alasti. Salorannan yhtye veivaa humppaa ja iskelmää, ja loppuillasta ihan toisenlaisia rytmejä. Menneisyyden asioita pulpahtaa pintaan, nostalgian siivet havisevat ja aamun valjetessa selviää moni asia. Vai selviääkö? Välillä viitataan suoraan Salaman kirjaan.
Lavalla - ja aika paljon katsomossakin - liehuu näyttävä ensemble. Jyrki Mänttärin vahtimestari Helmelä ja Juha-Matti Koskelan bussikuski Lasse ovat perusäijiä. Pannaan kyllä naisia mutta mitään rakastamisia ei tunnusteta. Verneri Liljan Paavo Kenttäläinen on muuttanut muualle opiskelemaan ja näkemään maailmaa, mutta juhannus saa kaipauksen varattuun Kirstiin (Eriikka Väliahde) taas palaamaan. Kirsti haaveilee taideopinnoista Helsingissä, mutta on jumiutunut kotikylään. Tämän puoliso Pekka (Mika Honkanen) häröilee omiaan. Sitten on mekkokaksikko Raija (Emmi Kaislakari) ja Helena (Miia Selin), jotka ennen aamua löytävät itsensä kumpikin miehen sylistä. Tatuoitu Risto (Kaisa Sarkkinen) tekee uroteon sukeltamalla kokon takaisin. Ja sitten on Minea Lång Hiltusena, joka pitää varsinaisen kirja-analyysin toisessa näytöksessä.
Musiikki on näissä Juhannustansseissa isossa osassa ja sitä tuottaa Salorannan yhtye. Jussi-Pekka Parviainen bändin johtajana ja kitaristina on alkoholisoitunut ja katkeroitunut. Joel Mäkinen vetää koskettimistaan musiikkia ja tanssittaa solisti-Railia (Helmi-Leena Nummela), lisäten herra Salorannan katkeruutta Railin exänä. Omat kiemuransa siis heilläkin. Bändin täydentää Paavo Malmberg ja Juho Kanervo tai Riku Vartiainen (en tiedä kumpi herroista lavalla oli!) sellon ja basson varressa.
Monenlaista tanssikuviotakin nähdään, ja siihen pääsee myös yleisö mukaan. Osa katsomosta on nimittäin rakennettu näyttämölle. Ei tarvitse pelätä, kyllä ne näyttelijät vie jos ei humppa suju. Ja kyllä tämä porukka vetää ihan ilman katsojiakin, monenmoista (nykytanssi)koreografiaa (Samuli Nordbergin kynästä) on luvassa. Yleisö saa osallistua halutessaan myös väliajalla Tequila-huuteluunkin, puhumattakaan kirjan repliikkikaraokesta.
Esitys kestää 2,5 tuntia, ja varsinkin toinen näytös tuntuu kestävän ikuisuuden. Siinä ajassa keretään puimaan monenlaisia ongelmia, parisuhdedraamaltakaan ei voida välttyä. Ihmiset vaeltavat ympäriinsä, lava pyörii ja kaikenlaista keskustelunpätkää kantautuu korviin. Kaiken keskiössä on pyörön keskellä liikkuva valtava bussirakennelma, joka muuntuu todella moneksi. Janne Vasama on saanut kaiken oleellisen (ja vähän lisääkin) mahtumaan tähän "bussiin". Ja nähdäänpä lavalla ökyvenekin. Kovin on yltäkylläinen lavastus.
Eero Auvisen monipuolinen ja monimuotoinen valosuunnittelu hetkittäin melkein räjähtää silmille ja varsinkin toisessa näytöksessä myös volyymit nousevat likipitäen epämukaville alueille. Kalle Nytorp ja Paavo Malmberg vastaavat äänisuunnittelusta, ja jälkimmäinen Joonas Mikkilän kanssa musiikin sovitutuksesta, tuotannosta ja johdostakin. Kai mä olen niin vanha sitten koska se humppalinja kuulosti paljon paremmalta kun tykyttävä tekno. Pyry Hyttisen videot olivat näyttäviä kolmella isolla skriinillä, mutta enimmäkseen liian levottomia nekin.
Marjaana Mutasen puvustus on 70-lukuisen retrohenkistä (ne mekot!) mutta samalla aika ajatontakin. Värikästä ja rumankaunista. Erikoiskiitos näyttävistä kampauksista ja maskeista.
"Mikseivät ne vaan lopeta tätä kaikkea, ja elä" toteaa Kirsti lavalla. Niin, hyvä kysymys. Ainaisen vatvomisen, jahkaamisen ja veivaamisen sijaan voisi keskittyä ihan muuhun. Vaikka siihen elämiseen.
Otso Kauton kausi Työviksen peräsimessä on lähtenyt kyllä todella räväkästi liikkeelle. Talossa tuntuu olevan hyvä ja innostunut pöhinä. Saapas nähdä pysyvätkö bussilasteittain teatteria normaalisti kansoittavat teatterin suurkuluttajat perässä.
Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti