Itselleni kohokohdaksi muodostui yllätysesiintyjä eli Atte Kilpinen! Yllätysesiintyjä siksi kun käsiohjelmassa ja ennakkotiedoissa ei häntä ollutkaan. Hänen huikean taitava soolonsa uuden taiteellisen johtajan Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu oli lyhyt ja säkenöivä. Eikä Jorma Uotisen ylistävistä sanoista meinannut tulla loppua sen jälkeen. Niin samaa mieltä Uotisen kanssa kyllä niin Aten herkkyydestä, teknisestä osaamisesta kuin läsnolostakin. Ja jos mä alan lisää Atesta kirjoittaa, niin ei tähän juttuun enää muuta mahdukaan. Onneksi Atte on mukana Au revoir, Jorma -gaalassakin sunnuntaina. Jean Philippe Rameaun Sarabande cembalolla sopi säestykseen myös hyvin.
Koko illan aloittanut kansantanssiryhmä Motoran nuorisoporukka Pelmakat veti kaksi lyhyttä ja vauhdikasta numeroa. Tsuliluikka näytti iloisesti hulmuavia helmoja, ihanasti rallattavaa Maria Kalaniemen haitarimusiikkia ja kaikin puolin vauhdikasta menoa. Hilppa Herdin koreografia ja viisi paria näyttämässä osaamistaan. Jokainen pari sai pienen soolo-osuudenkin. Höplä oli taas silkkaa iloa ja naurua, leikkimistä tanssin nimikkeen alle kätkeytyneenä. Petri Kauppinen ja Milla Korja olivat tehneet tämän koreografian. Notkeita ja näppäriä nuoria! Tulee tosi hyvä mieli kun näitä katsoo ja mieleen, että pitäisikö sitä mennä katsomaan Pispalan Sottiisiin jotain.
Minulle flamenco on aina ollut vieras tanssilaji. En kertakaikkiaan ole päässyt sisään siihen kiihkeään maailmaan. Kyllä, kaksikko Mariana Collado ja Carlos Chamorro olivat todella taitavia, ja iän tuoma kokemus näkyi kyllä. Ensimmäinen teos Bailes Robados oli perinteinen flamenco, ja taustalla säestivät José Almarcha kitaralla, Victor Guadina viululla ja Loreto De Diego laululla. Musiikki oli surumielisen kaihoisaa, kiihkeää ja hienosti tanssia myötäilevää. Ihmettelin miten naistanssija ei sotkeennu valkoiseen pitkähelmaiseen hameeseensa, mutta näppärästi hän sen potki aina pois altaan pyörähdyksissä. Ovat oikeasti varmaan tosi taitava pari, ja se intohimo suorastaan vyöryy katsomoon.
Mutta silti minusta ei tullut flamencofania. Esitys on täynnä flamenco"kliseitä": paljon käsien taputuksia ja läpsytyksiä reisiin, kastanjetit, ole-huutoja, vimmainen viulusoolo, ison huivin kanssa leikkimistä, kopsuvat kengät. Onkohan flamencolle omanlaisensa kengät (on varmaan) kun ne hieman mistuttavat steppikenkiä. Jossain vaiheessa nainen kuoriutuu pois valkeasta röyhelöhameesta ja tanssiminenkin on siten helpomman oloista. Toisessa teoksessaan Los Dioses No Lioran Ni Vierten Lágrimas ollaan sitten enemmän tavallisemman tanssin äärellä, toki flamencovivahteilla. Tanssi on kiihkeää ja iloittelevaa, jatkuvaa kisailua ja kilvoittelua. Käheä-ääninen nainen laulaa, suurella tunteella. Pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin flamencosta.
Kansallisbaletista piti nähdä kaksi esityspätkää eli pas de deux Tuonelan Joutsenesta ja pas de deux Romeo ja Juliasta. Jälkimmäinen jäi kokonaan pois (tilalla oli se Atte Kilpisen soolo) mutta Tuonelan Joutsen saatiin, Mai Komorin ja Jani Talon esittämänä. Imre Eckin koreografioima teos on nähty lukuisia kertoja Kuopio Tanssii ja Soi:ssa, siksikin Jorma Uotinen halusi sen mukaan gaalaan. Sibeliuksen musiikki nyt on ylimaallisen kaunista, ja riipaisevan surullista - ja hieman samaa tavoittivat tanssijatkin. Komori oli mustassa trikooasussaan ja voimakkaassa tummasävyisessä meikissään hyvin joutsenmainen, hieman synkällä tavalla. Miehen ja joutsenen monimuotoinen suhde tulee hyvin esiin. Mukana on paljon nostoja ja kantamista. Todella harmonista katsottavaa.
Viimeinen esitys ennen väliaikaa oli espanjalaisryhmä Iron Skulls, yleisön hurmaaja vuodelta 2017. Tanssijoiden taustat ovat mm. akrobatiassa, katutanssissa ja itsepuolustuslajeissa, ja se kyllä näkyy. Viisikko on taitava ja hauska. Vaikka vieressäni istuva miestoimittaja tuomitseekin tämän yleisönkosiskeluksi, niin yleisö oikeasti tykkäsi. Ensimmäinen biisi on tekno-mitä-lietä, ja tanssijat esittelevät upeaa lattiatyöskentelyään, hyppyjään, käsilläseisontaa ja kaikenlaisia "sirkus"temppuja. Sitten siirrytään kai siihen yleisönkosiskeluosioon eli Lentävään kalakukkoon! Homma menee aika hupailuksi ja suorastaan mykkäelokuvamaiseen slapstickiin.
Lopuksi vielä Mozartin Eine Kleine Nachtmusik ja tanssiin otetaan mukaan hieman myös balettijuttuja, pelleilysuodattimen kautta tosin. Okei, olihan tämä rentoa ja hauskaa, mutta teknisesti nämä miehet osaavat asiansa. Facundo Martín vetää niin upean lattiapyörähdyssoolon että oksat pois. Kyllä, Höplän lisäksi Kintsugi oli illan hulvattomin esitys.
Toisen puoliajan päätti jo vanha tuttu eli Sydney Dance Company, tällä kertaa hieman lyhyemmällä teoksellaan eli Lux Tenebris. Koreografina taas Rafael Bonachela ja musiikin säveltäjänä Nick Wales. Hyvin samanlainen oli tämä kuin edellisen päivän ab [Intra]kin. Teknisesti huippulaatuista, mutta ehkä hieman se tunne ja intohimo puuttui. Pidemmän päälle hieman puuduttava ambient-tekno täyttää korvat ja tanssijat tekevät sooloja, duettoja ja erilaisia pyrähdyksiä lavalle. Ja välillä taas koko sakki on tekemässä aivan täydellisessä synkassa ryhmäliikkeitä. Siis onhan tämä hienoa katsottavaa mutta tuntuu että olisin nähnyt tämän jo.
Isoimmat aplodit saa kyllä illan isäntä Jorma Uotinen, jonka viimeisen juonnon jälkeen (Nähdään taas kun nähdään!) kaikki nousevat ylös ja aplodeista ja huudoista ei meinaa tulla loppua millään. Ihan ansaitusti kyllä.
Kiinnostava ja monipuolinen ilta. 2,5 tunnin aikana opin ainakin monta asiaa: kansantanssiin pitää perehtyä enemmän ja flamenco ei ole mun juttuni (minkä toki tiesinkin). Opin myös sen että huipputekniikan lisäksi tanssissa pitää olla myös tunnetta, ja sen että tanssi voi (ja saa) olla myös hillittömän hauskaa. Hyviä valintoja olivat kaikki esitykset - kiitos Jorma Uotinen ja koko festaritiimi.
Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti