Kuten sanottua, Aten tanssi on vain yksi hyvä syy katsoa tämä John Neumeierin koreografioima klassikkobaletti. Teos on alunperin vuodelta 1876 kertoo Wikipedia, mutta se ei ollut valtaisa menestys ennen Frederick Ashtonin versiota 1952. No, miksi Neumeier on tarttunut tähän? Käsiohjelman haastattelussa (joka löytyy pidempänä myös täältä) hän kertoo sen olleen hieman sattumien summakin. Ja tämmöinen sattumahan oli meidän katsojien onni!
Ja kaikkein tärkeintä Neumeierille on koskettaa yleisöä. ”Jos teemme jotain, mikä on totta, ja katsoja tuntee iloa, surua, rakkautta ja vihaa, niin silloin olemme onnistuneet ammatissamme.” Täytyy sanoa että minä ainakin olin syvästi liikuttunut nimenomaan tanssin kauneudesta - tämä esitys onnistui koskettamaan kyllä isosti.
Léo Delibesin musiikki on kauhean kaunista ja myös helppoa kuunneltavaa. Ehkä hieman vanhanaikaistakin, mutta sopii hyvin tämmöiseen myyttiseen maailmaan. Ja ainakin minun maallikonkorvani nauttivat. Siinä on sopivan mahtipontisia, jopa maskuliinisia, vaskisoitinsävyjä kuvaamassa Dianan metsästäjättäriä ja ihana huiluteema Amintalle. On muuten mielenkiintoista että itse balettimaestro Tšaikovski, joka oli juuri saanut valmiiksi oman Joutsenlampensa, piti Sylvian musiikkia parempana kuin omaansa! No, pidän kovasti Tšaikovskin musiikista, joten ei ihme että Delibeskin iskee.
Baletissa seikkailee pääosassa nuori Sylvia (Abigail Sheppard), joka vaikuttaisi olevan metsänjumalatar Dianan (Rebecca King) ykkösnyrkki. Kun Sylvia sitten kohtaa metsässä paimenpoika Amintan (Atte Kilpinen), he rakastuvat intohimoisesti. Tästä Diana ei tietenkään ilahdu, ja Sylvia palaa ruotuun. Mutta sitten hyveellinen Diana retkahtaa itse uneliaaseen Endymioniin (Michal Krčmář). Ja sortuuhan se Sylviakin Orioniin... Seuraavassa näytöksessä vietetään hurjia bileitä missä naisellisuutensa löytänyt Sylvia on kaikkien juhlavieraiden keskipisteenä. Lopuksi palaamme metsään ja vanhentuneet Sylvia ja Aminta kohtaavat taas, ja lempi roihahtaa uudelleen! Vaan eihän tässä ihan onnellista loppua saada. Parempi juoniselostus löytyy baletin sivuilta.
Näiden hahmojen lisäksi mukana on erikoinen persoona. Punaisissa haalareissaan ja väärinpäin käännetyssä lippiksessään hän muistuttaa Super-Mariota, mutta se onkin vain yksi tämän muotoa muuttavan ja hyvin kujeilevan Amorin sivupersoonista. Paimenpoika Thyrsis tai Orion, Johan Pakkasen esittämällä miehellä on monta identiteettiä ja monta asua. Aina kuitenkin eripituiset lahkeet! Tässä yhteydessä haluankin kiittää ja kehua pukusuunnittelusta Yannis Kokkosia! Ihanan kevyet ja ilmavat asusteet, Dianan metsästäjättärillä asut yhdistelmä naisellisuutta ja sotilallisuutta (ja liehuvat pitkät hiukset, kruununa!), hupsut keltaiset haalarit paparazzimaisilla paimenilla. Ja ne pienet yksityiskohdat kuten eripituiset lahkeet ja haalareissa yksi olkain. Nam nam mitä silmäkarkkia! Sitä olivat myös naisten iltapuvut, varsinkin Sylvian rubiininpunainen. Kokkos on myös suunnitellut lavastuksen, joka on kyllä hyvin yksinkertainen. Pari puuta (varsinaisesti tanssijat tekevät metsän) ja taustakangas missä oviaukko. Ja sitten tanssiaiskohtauksessa lavaa dominoi upea ja valtava miestorso! Vähemmän on kaunista.
Sylviassa on paljon viehkeää visuaalisuutta ja yksityiskohtia. Dianan metsästäjättäret ovat häikäisevä näky jousineen ja synkronoituine liikkeineen. Ja liehuvine hiuksineen! Ja jo se kun Amor laskeutuu, pienen punaisen reppunsa kanssa ja siinä repussa on siivet! Ihan kuin joku tarhaikäinen.
Kaikki tanssijat ovat tietenkin ensiluokkaisia. Abigail Sheppard oli ihana Sylvia; ensin räväkkä, mutta myös haavoittuvainen ja sensuelli. Rebecca Kingin Diana taas uljas ja ylpeä sotilaallinen jumalatar, joka tanssi taivaisiin kurottaen. Michal Krčmář oli jatkuvasti unessa, mutta hyvin nousi askel ja hypytkin siitä huolimatta. Endymionin ja Dianan duetto on hitaan sensuelli. Johan Pakkanen oli ihanan hulvaton ja vallaton, ja vaihtoi sujuvasti eri sivupersoonasta toiseen. Varsinkin tanssiaiskohtauksessa huikean hienoa menoa, soolona, Sylvian kanssa ja myös triona kun mukaan tulee myös Aminta (onko tämä joku unikuva?). Ja sitten on sokerina pohjalla Atte Kilpinen. Mies on saanut voimaa ja jäntevyyttä parissa vuodessa kamalasti. Hypyt on edelleen tosi ulottuvia ja koko liike täydellinen yhdistelmä vahvuutta ja kauneutta. Kun Aminta ulvoo mykkänä tuskaansa taivaalle niin sydäntä riipaisee. Duetot Sylvian kanssa ovat sielukasta tanssia. Välillä musiikki on aggressiivisempaa, ja tämä näkyy heti tanssin muutoksessa. Lopussa, juuri ennen kuin Aminta ja Sylvia kohtaavat uudelleen, se valtava melankolia heijastuu hyvin Aten liikkeisiin.
Joskus näkee sellaisia esityksiä mitkä liikuttavat ihan kauheasti, vaikkei varsinaisesti mitään surullista tapahdukaan. Sylvia oli sellainen. Se musiikki ja tanssin kauneus sai kyyneleet kohoamaan silmiin. Haluaisin nähdä tämän uudelleen - meni kertaheitosta suosikkibalettieni joukkoon!
Kuvien copyright Mirka Kleemola.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti