Arkipäivänäytös.
Sali täynnä koululaisia.
Uhka vai mahdollisuus?
No tässäkin tapauksessa taas mahdollisuus! Sillä niin hauskaa meillä muutamalla aikuiskatsojalla oli Lahden kaupunginteatterin Tuhkimon parissa. Kyllä aikuinenkin voi ja saa (ja pystyy) katsoa klassikkosatuja, kun ne on tulkittu näin hersyvästi kuin Olka Horilan sovittamassa ja ohjaamassa Topeliuksen klassikkosadussa. Tai vanha eurooppalainen kansansatuhan tämä on, mutta Topelius vaan muokkasi siitä oman versionsa, kuten Horila tekee nyt. Tekstiä on ihanasti tuoreistettu ja meno on paikoitellen ihan hulvatonta. Tuttuja elementtejä on mukana, mutta paljon on myös jäänyt pois ja tullut uutta tilalle. Silti koko juoni tuntuu siltä että "näinhän sen kuuluisi ollakin". Ei ole vain yhtä oikeaa versioita vaan myriadeja muunnelmia.
Ja olenpas iloinen että tämän muunnelman näin! Raikasta ja hauskaa, ja olihan siellä se komea prinssi (Teemu Palosaari) ja kaunis prinsessa (Liisa Vuori), jotka lopulta saavat toisensa. Muutaman mutkan ja kommelluksen kautta tosin, ja pienellä taikavoimallakin ryyditettynä. Joskus tosin olisi kiva nähdä se käsiohjelmassakin mainittu skandinaavinen muunnelma missä päähenkilö Tuhkimus onkin poika, joka saa prinsessan puolisokseen. Tai jospa joku tekisi ihan oman version missä prinsessa saa omakseen kauniin Tuhkimon? Ei se lapsikatsojille olisi enää mikään juttu. Sitä odotellessa...
Videolla voi katsoa miten JP Rautiaisesta tulee Superba
Tässä Tuhkimossa on tottakai ne kaksi ilkeää sisarpuolta; Superba (Jari-Pekka Rautiainen) ja Toora (Tapani Kalliomäki). Rasittavia ja ah niin huvittavia bimboja, joista Toora on vielä aika tyhmäkin. Molemmat niin hersyviä hahmoja, joita katsellessa ei voi kun kihertää. Kaikki mahdolliset kliseet on näyttelijät ottaneet käyttöönsä loihtiessaan itsestään siskopuolia. Voi sitä silmien pyörittelyä ja nasaalisia äännähdyksiä! Varsinkin Tooran runomitassa puhuminen (sehän on niin hienoa!), tai ainakin sen yrittäminen, on hillitöntä. Sisarusten suoltamat solvaukset Tuhkimolle saavat hymynkareen huulille, ja pieruhuumori vetoaa myös lapsiin.
Liisa Vuori on hurmaava ja viaton Tuhkimo. Puhdassydäminen ja rehellinen tyttö on todellinen satuhahmo, sillä eihän näin täydellisiä tyttöjä ole olemassakaan. Silti hän on niin inhimillinen että voi sanoa vihaavansa siskopuoliaan. Tosin pienet kiukustumislipsaukset käyvät kohtaloikkaiksi kun otetaan Hanhimuorin (Anna Pitkämäki) taiat kehiin... Teemu Palosaari on kyllä ihan ulkoisestikin ihan prinssimäinen, ja Hildebert on hieman kuriton ja kankeita kaavoja karttava prinssi. Velvollisuuksia on, ja niiltä prinssi pakenee luontoon, pois paapovia hovinarrejaan Puppaa (Mari Naumala) ja Pippaa (Henri Tuominen). Hildebertiä ja Tuhkimoa yhdistää se että kaikki tuntuvat määräilevän ja komentelevan. Onneksi keinot on keksitty! Pariskunnan laulu ja tanssi yläilmoissa imaisee koko esityksen korkeisiin sfääreihin ja vie katsojat leijumaan mukanaan.
Riikka Aurasmaa on päästänyt sisäisen lapsensa irti pukusuunnittelussa, erityisesti sisarpuolen värikkäitä ja mielikuvituksen rajoja rikkovia asuja suunnitellessaan. Pukujen vaihdot käyvät kuin taikuutta olisi ilmassa (varsinkin kun Tuhkimo vaihtaa nuhruisesta mekostaan juhlakolttuun!!). Väliajalla ihailin teatterin aulassa pukujen luonnoksia, ja Aurasmaan mietteitä Tuhkimon vaatteista: Topeliuksen henkeä kunnioittaen mukaan tulivat eläinhahmot, tai ihmisten eläimelliset piirteet. Ja jotenkin vahvasti juuri Tuhkimon kautta tulivat Rudolf Koivun satukirjakuvitukset idean kuvastoksi. Ja ilkeiden sisarpuolten vaateparsista Aurasmaa sanoo: Toora ja Superba ovatkin omasta mielestään supermalleja tylleissään ja korseteissaan, he rakentavat identiteettiään pelkän ulkoisen kautta.
Annukka Pykäläisen oivaltava lavastus hyödyntää taulunkehyksiä isommassa ja pienemmässä mittakaavassa kerrassaan riemullisesti. Ne asettivat hienoja raameja ihmisille ja kohtauksille. Miten hieno idea!
Tykkäsin myös tosi paljon pienestä varjoteatteripätkästä! Ja mukavaa pienille katsojille oli olla päättämässä prinssin morsianvalinnoista. Taisivat prinsessaehdokkaat olla varsin tuttuja monelle... Ja pidin kovasti myös siitä miten satu tuodaankin todeksi, tai siis, miten katsojille avataan sitäkin että tämä on näytelmä, ja nämä ovat näyttelijöitä!
Paperinuken (joko prinssin tai prinsessan) sisältämä käsiohjelma oli kiva idea. Ainoa vaan että piti niitä sitten hankkia toinenkin, että saan askarreltua itselleni oman Teemu Palosaari-paperinuken. Koska pitää ehjä käsiohjelmakin olla ihmisellä.
Ja esityksen lopuksi pääsin Superban kainaloon!
Esityskuvien copyright Aki Loponen, muut kuvat omia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti