Musta Saara / Kansallisteatteri 3.10.2018

Kyllähän Jussi Tuurnan ja Pirkko Saision uusin yhteistyö Kansallisteatterilla on aina pakko nähdä, oli aihe mikä hyvänsä. Tällä kertaa liikutaankin tosi lavealla alueella. Musta Saara sekoittaa yhteen kaikenlaista, oikeistopopulismista Euroopan romanien vaelluksiin ja sirkusjuttuihin. Runsaudensarvi ja sillisalaatti. Tämä oli ehkä myös esityksen pieni heikkous: hieman liikaa kaikkea, niin että kokonaisuus hajoaa. Saisio on halunnut mukaan kaikean mahdollisen ja siksi tarina hieman pirstoutuu. Mutta olihan tämä riemastuttava, ajatuksia herättävä, kaihoisa ja hulvaton. Absurdi.

Piirun verran yli kolmetuntinen pläjäys eteni hetkittäin varsin hengästyttävää tahtia. Janne-Maria ja Marina Teräväkynä (Juha Muje ja Katariina Kaitue) kamppailevat poliittisesta vallasta keskenään, ja siinä isä-tytär -suhde saa kyytiä. Saa siinä kyytiä moni muukin asia. Hidas hämäläinen kun olen, niin kesti tovi oivaltaa hahmojen esikuvat. Vaikka se olikin liki rautalangasta väännetty. Toisaalla seurataan romanijoukkoa, jotka kulkevat paperittomina ja kodittomina pitkin Eurooppaa, legendaarisen Mustan Saaran jalanjäljillä. Tästä seurueesta irtautuu vielä kirves päässä kulkeva Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela), joilla on omat kuvionsa. Ja sanailu kun vanhalla avioparilla. Näitä kolmea porukkaa seuraillaan pitkin ja poikin Ranskaa ja muutakin Eurooppaa, ja siinä sivussa törmätään mitä erilaisimpiin tyyppeihin. Ehkä suosikkihahmoni on itse kreivi Dracula (Timo Tuominen) kynttilöineen. Isossa roolissa on myös romaniheimon jäsen ja Marinan sulhoehdokas Mircea (Janne Marja-aho). Pienemmissä osissa mukana oli myös nuorempaa näyttelijäpolvea joista varsinkin Mikko Kauppila sekä Musiikkiteatteri NYT-läiset Linda Hämäläinen, Panu Kangas ja Petri Knuuttila veivät huomiotani.

Tuttuun tapaan tämänkin Tuurna/Saisio-teoksen ohjaa Laura Jäntti (kuten kaksikon aiemmatkin Homon ja Slavan) ja yhteistyö toimii. Sillisalaattimainen kimara tämä kyllä toki on, mutta nyrjähtänyt logiikka ja tarinankuljetus toimivat. Ja ihanan lavastuksen on tehnyt mestarillinen Kati Lukka. Jos on juoni ryöpsähtelevä ja runsas niin sitä varsinkin on lavastus. Draculan goottimiljööstä romanien sirkusmaailmaan. Kaikkea on paljon ja se on kaunista. Tai ankeaa. Mutta silti kaunista katseltavaa. Samaa linjaa noudattaa yltiöpäinen pukusuunnittelu (a'la Tarja Simone) - karnevalistinen, absurdi, värikäs ja silmiä hivelevä. Pelaa niin hyvin yhteen lavastuksen kanssa; Simone ja Lukka puhuvat täysin samaa kieltä. Kaikki tämä kiedotaan Morten Reinanin upean valosuunnittelun kaapuun. Sini-puna-valkoiset valot passaavat Teräväkynille mainiosti. Mikä visuaalinen tajunnan räjäyttävä kokemus (ja tässä oli hetkittäin paljolti samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Kansiksen Frankensteinissa, minkä visuaalisuudesta pidin hirveästi).

Juonesta ei voi nyt kauheasti sanoa koska se pitää varmaan kokea itse. Absurdia menoa, mutta myös purevaa kritiikkiä moneen eri suuntaaan. Paljon, hetkittäin ehkä liikaakin, viittauksia moneen eri asiaan eli mitä laajempi yleissivistys sitä enemmän saa tekstistä irti. Toki tässä joitain sanoja ja käsitteitä avataankin yleisölle ja sivistetään lisää. Kaiken taustalla häälyy vahva naiskolmikko Vapaus (Ulla Tapaninen), Veljeys (Sinikka Sokka) ja Tasa-arvo (Tiina Weckström). Tämä trio putkahtelee lavalle milloin mistäkin ja puhkeaa lauluun - ja sitä laulua onkin ilo kuunnella! Lopun Pohjolan Valkyriat meinaavat räjäyttää tajunnan.

Karikatyyrimäiset hahmot saavat vahvistusta myös mainiosta maskeerauksesta - siitä kiitos Jari Kettuselle. Upeaa työtä!

Husaarit, janitsaarit, ottomaanit. Teksti saa kyllä heräämään miten vähän sitä ihminen tietää muun Euroopan historiasta, ja sen naapurialueiden myös. Voiko ihminen vaikuttaa itse kohtaloonsa ja kuinka paljon? Vai olemmeko kaikki vain päättäjien ja heidän aivoituksiensa varassa? Kuuluuko Eurooppa vain eurooppalaisille? Miten vapaa liikkuvuus toteutuu tänä päivänä - no ei kovin kaksisesti. Huumoria mukana on kosolti, ja varsinkin aika mustaa sellaista. Pilke silmäkulmassa ja satiirinomaisesti peiliä pidetään katsojankin edessä. Nähkää itsenne ja typeryytenne ja ahdasmielisyytenne. Kabareemainen show kaikkineen.

Draculan ja Janne-Maria Teräväkynän keskustelu (kun jälkimmäinen on kalastamassa ääniä):

- Mahdattekohan te kuulua kansan syviin riveihin?
- Minä seivästin ne kaikki.

Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki vyöryy katsomoon kuusihenkisen luottoporukan instrumenteista. Nyt vaikutteita on niin mustalaismusiikista (koko näytelmn avaa surullinen mustalaisviulu ja nuotiopiiri), klezmeristä ja ties vaikka mistä. Mutta hyvin selkeästi tämän Tuurnan musiikiksi tunnistaa. Ja muusikoiden vaateparsikin on kivaa katseltavaa. Olisi niin kiva saada myös tämä musiikki levylle.

On aina ilahduttavaa kun käsiohjelmasta löytyy muutakin kuin pakolliset tekijätiedot ja tukku valokuvia. Nyt ilahdutti Heikki Aittokosken yhteenveto eurooppalaisesta oikeistopopulismista sekä Jani Saxellin pieni katsaus romanien historiaan, niin meillä kuin muuallakin. Tämmöisiä lisää!

Niin, mitä ihmettä tästä nyt olisin mieltä? Tykkäsin kyllä, kuinka kukaan voisi olla pitämättä. Mutta ehkä jonkunsortin karsinta olisi voinut olla paikallaan. Toisaalta, mitä ihmettä tästä karsisi. Kai se on uskottava että rönsyilevä yltäkylläisyys on se Saision juttu. En suinkaan väitä ymmärtäneeni kaikkea tai edes pysyneeni kärryillä koko kolmetuntista. Kaukana siitä.

Kaiken kaikkiaan esitys on kovin visuaalinen, joka ottaa kantaa nykymaailman menoon napakasti. Tiedostava ja nimenomaan tässä ajassa kiinni. Musta Saara tarjoaa varmaan jokaisella katsojalle jotain, vaikka ei toki ole ihan tarkoitettu perheen pienimmille. Esitys haluaa sanoa paljonkin, ja monesta asiasta, mutta jääkö se sanoma kaiken hurlumhein alle? Ehkä hieman. Yhtä kaikki, erittäin katsottava ja nautittava esitys. Esitys on taidettu taltioida ja se tullee myöhemmin kaiken kansan nähtäväksi, Yle Teemalla vissiin. Hyvä niin.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.