Adalmiinan helmi / Tampereen työväen teatteri 21.3.2018

Arkiaamu klo 10, katsomossa vain kaksi aikuista lapsiryhmien luotsaajien ohella. Se toinen oli muuten näyttelijä Paavo Kääriäinen. Ei kuulosta miltään superinnostavalta aamupuuhalta. Mutta Anne Rautiaisen edellinen ohjaustyön Kansallisteatterissa viime vuonna (Mestari ja Margarita) oli niin upea että väkisinkin piti suunnata Työvikseen katsomaan lastennäytelmää Adalmiinan helmi. Ja koska loppukevään osalta arkiteatterimenoja pitää rukata isolla kädellä (aloitan pääsiäisen jälkeen työt - eli kulttuuriharrastusta pitää hieman suitsia) niin nyt oli pakko mennä jos meinaa lainkaan!

Ja olinpas tyytyväinen että menin. Anna Krogerus on uudistanut Topeliuksen satuklassikon hienosti tähän päivään. Samalla kertomus on säilyttänyt taianomaisen satumaailmansa. Roolit eivät ole ihan tavanomaisen perinteiset, vaan kyllä nykypäivän katsojakin voi samaistua jalkaa polkevaan ärripurri-prinsessaan ja tämän curling-vanhempiin. Prinssi on hieman pöhkö mutta jotenkin sulkku, ja on tässä riemastuttavia nykyhahmojakin Nekalan mummosta Adalmiinan pissis-henkisiin kavereihinkin.

Tarinahan on se vanha tuttu: hallitsijaparille (Teija Auvinen ja Auvo Vihro) syntyy silmäteräksi luotu tytär Adalmiina (Katariina Havukainen). Haltiatarkummit antavat tälle upeat lahjat: toiselta kaunis helmi, joka tuo mukanaan kauneutta, viisautta ja rikkautta. Toisen kummin lahja onkin oudompi;  JOS helmi katoaa (ja sen mukana siis nuo kaikki muut asiat) niin tilalle Adalmiina saa sydämen voiman! Vuodet kuluvat, prinsessa on hemmoteltu ja aivan suoraan sanottuna kamala kakara. Vanhemmat haluavat suojella tätä kaikelta, ulkomaailmaltakin, ja siksi pitävät lukittuna linnaan. Vähätkin ystävänsä Adalmiina saa karkotettua käyttäytymällä epäkohteliaasti. Lopulta hän karkaa metsään, ja tottakai hukkaa helmensä ja sitten surkeana rumana ja köyhänä vaeltelee metsässä. Onneksi mummo korjaa tytön talteen ja tämä pääsee paimeneksi. Kolmen vuoden kuluttua tyttö kohtaa metsässä ihanan prinssin joka on etsimässä kadonnutta Adalmiinaa. Ja vaikka paimentyttö on köyhä eikä kauniskaan niin lempi leihahtaa koska tyttö on vaan niin ihana ja suloinen (se sydämen voima sieltä kai paistaa läpi).

     

Enpä paljasta enempää mutta kaikki voivat varmasti arvata että tarinalla on onnellinen loppu mihin liittyy prinsessa ja puoli valtakuntaa ja muuta sellaista. Että siinä mielessä aika perinteisillä linjoilla mennään. Kukapa joskus tekisi sadun missä metsään katoaakin prinssi ja reipas prinsessa tulee ja pelastaa tämän. Tai prinsessa katoaa mutta pelastaja onkin naapurivaltakunnan prinsessa? No yhtäkaikki, tässä oli kuitenkin sillä tavalla tuoreutta ja raikkautta, että hieman stereotyyppiset sukupuoliroolitukset eivät niin haittaa. Kuningas on ihanan hörhö höpsykkä, joka vaatii prinsessan syntymän jälkeen kaikkien pukeutuvan pinkkiin. Vihroa on ihana nähdä tämmöisessä hattarankevyessä roolissa. Ja hän on muuten yksi kiinnostava hahmo vielä joka tulee lopussa sovittamaan kruunua muiden naisoletettujen joukossa! Tästä myös pisteet työryhmälle - kerrankin transhahmo jossa ei pelkästään hihitellä mies mekossa-jutulle, vaan hänet kuvataan lempeästi. Jos kerran pukeutuu mekkoon ja tuntee olevansa tyttö, niin sitten saa olla. Se on niinkun ihan normaali juttu eikä mikään suuri ihmeellinen asia. Ehkä näin jollekin lapsikatsojalle saattaa jäädä mieleen että asia on ihan ookoo.

     

Esityksessä on muutenkin tosi paljon kaikkea pientä ihanaa ja aikuiskatsojaa huimasti viihdyttävää pikkujuttua. Irkkutanssia vetävä hovimies, keppihevosella ratsastava prinssi, noutopizza suruunsa vetävä kuningaspari, ämpärin iloisesti vastaanottava sauvakävelevä Nekalan mummo, kuulosuojaimia pitävät hallitsijat...  Pieniä piikkejä lastenkasvatukseen "tyhmät aikuiset saavat tyhmiä lapsia" ja miten Adalmiina on isänä mielestä "erittäin eritysherkkä" ja tytössähän ei ole mitään vikaa, kaverit ja opettajat vaihtoon! Hattaramaisen hersyvä lavastus ja sopivat kuninkaalliset puvut (Pirjo Liiri-Majavan käsialaa kummatkin) olivat kauniita katsella. Mökin mummon vuohilauma aivan ihastuttava hyppelyineen ja kisailuineen. Ja sitten iso kiitos varjoteatteri/projisointijutuista (Juha Haapasalo vastaa niistä ja valosuunnittelusta ja Tero Koivisto videoiden animoinnista). Vielä haluan mainita Kyösti Kallion äänisuunnittelun ja säveltämän Metsä on kotini-biisin!

Verneri Lilja oli aivan oivallinen ensin pöyhkeänä ja itsevarmana prinssinä, joka sitten kokee myös muodonmuutoksen omalla tavallaan. Kyllä sitä voikin metsän Miina olla parempi vaihtoehto kuin rikas rinsessa! Jukka Saikkosella oli monta pientä roolia, kuten myös Sonja Halla-aholla ja Milla Länsiöllä. Varsinkin vuohilaumana tämä kolmikko potkaisi kovaa sydänalaani. Teija Auvinen on myös oivallinen viisaana kuningattarena ja varsinkin vaatimattomana mummona. Mutta kaikista suurimman roolityön tekee ihana ja raikas Katariina Havukainen, vielä Nätyssä opiskeleva. Tämän Adalmiina on kujeilevan ilkikurinen, mutta myös kauhea bitch ja känkkäränkkä. Muuntautumiskykyinen ja hurmaava Havukainen saa hienosti tuotua esille Adalmiinan muuttumisen lempeäksi ja ihanaksi Miinaksi. Olipas valloittavan sydämellinen roolityö!

Alkuperäisessä sadussa nöyrä sydän oli se mitä sininen haltiatar antaa lahjaksi, mutta sydämen voima on kyllä parempi tänä päivänä. Kaiken kaikkiaan Anne Rautiainen onnistuu taas kerran ohjaamaan ihanan esityksen! Ja se jatkuu vielä tämän kevään lisäksi ensi syksynäkin, jee!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.