Hinta on kantaesitetty 1968 eli viisikymmentä vuotta sitten, myös Suomessa. Kansallisteatterin ensi-ilta oli jo 1.3., kun kantaesitys oli Broadwayllä 7.2.! On ollut nopeaa toimintaa! Mutta vaikka tämä tutkailee pitkälti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeisiä aikoja, niin aihehan on iätön. Tämmöisiä perhesuhdekuvioitahan käydään jatkuvasti tänäkin päivänä.
Nooh, odotukset olivat korkealla, olihan nyt tekijäryhmänä aikamoinen dream-team. Yksi suosikeistani eli Paavo Westerberg ohjaamassa ja ei näyttelijäporukassakaan mitään valittavamista ollut. Kolme tuntia suoraa tekstitykitystä ja niin, sitä tulehtuneiden perhesuhteiden selvittelyä. On kulunut 16 vuotta kun perheen isä kuoli ja siitä asti ovat tämän vanhat huonekalut keränneet pölyä talon vintillä. Sama aika on kulunut myös veljesten Walterin (Eero Aho) ja Victorin (Santeri Kinnunen) edellisestä tapaamisesta. Nyt taloa ollaan purkamassa, joten tavaroille tarvitsee tehdä jotain. Niinpä Victor on puhelinluettelosta kaivanut esiin tyypin joka ostaisi romppeet pois. Lopulta tämä Gregory Solomon (Esko Salminen) köpöttääkin keppeineen paikalle, raihnaisen oloisena.
Poliisina toimiva Victor ja tämän hieman alkoholisoitunut vaimonsa Esther (Aino Seppo) ovat enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaneet Solomonia ja ruotineet samalla omaa elämäänsä. Victor on täyttämässä 50 ja olisi aika miettiä eläkkeellejäämistä ja uutta suuntaa elämään. Mutta kun roikkuu tiukasti menneisyydessä on kai mahdotonta siirtyä eteenpäin. Miksi Victor on jumiutunut poliisin hommiin vaikka yliopisto-opinnot olivatkin aikoinaan alkaneet lupaavasti? Kyllä sekin selviää. Ja kaikki muukin mikä on jäänyt kaivelemaan veljesten välejä, kunhan Walter pölähtää paikalle kesken kiivaan kaupanhieronnan.
Tämä on aika raskas teksti. Syyttelyä, sovinnon tekemistä, salaisuuksia. Ilman näin karismaattisia näyttelijöitä ja hyvää ohjaustyötä ei ehkä jaksaisi katsoakaan. Koko sakki tekee oivallista työtä, mutta taas kerran konkari-Salminen vie voiton. Tämän Solomon onkin kyllä varsinainen rakastettava ketku. Vanha pappa, joka haluaa hieroa ja tinkiä ja vatvoa ja pohtia. Kehuu Estheriä estoitta. "Voi tyttökulta, kun kaikki likat tykkää musta!". Tämä ei edes kuulosta rasvaiselta kun sanojana on Esko Salminen. Välillä nautitaan välipalaksi kananmunaa ja käydään nokosilla ja sitten taas saatetaan jatkaa bisneksiä. Kyllähän tässä selkeästi on ammattimies, mutta vanhankantainen. Ei sovi kiirehtää... Sitäpaitsi Solomon kyllä huomaa ettei Victor ymmärrä huonekalujen arvosta hölkäsen pölähtävää. Salminen tuo valtavan karismansa lavalle ja kietoo koko katsomon siihen. Ihanaa seurata, vaikka ymmärrän hyvin että veljeksillä saattaa hieman hermo mennä tämän papparaisen kanssa. Mikä kaikki Solomonin kertomuksissa on totta, vai heittääkö hän vaan juttua muuten vaan. Ihanan herkullinen rooli ja sopii Salmiselle kuin nenä päähän.
Samalla kun mietitään huonekalujen hintaa, päästään pohtimaan elämän kysymyksiä muutenkin. "Pitääkö näiden olla arvottomia, vaan siksi kun nää on meidän?" toteaa Esther tavaroista. Minkä arvoista on ollut Victorin elämä; elämä minkä hän uhrasi isänsä elättämiseen tämän menettäessä kaiken vuoden 1929 pörssiromahduksessa ja sitä seuranneessa Suuressa Lamassa. Tai onhan sitä elää kitkuteltu, mutta siinä kaikki. Siinä kun velipoika on porskuttanut eteenpäin maailmassa, niin Victor jumiutui huonopalkkaiseen poliisin hommaan. Katkeruutta on ilmassa, varsinkin kun Walter paljastaa totuuden isästä. Voiko sitä antaa anteeksi asioita? Eipä se Walterin elämäkään ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta nyt hän kuitenkin näyttää oman sairastumisensa myötä saavuttaneen jonkunlaisen tasapainon ja mielenrauhan. On outoa huomata miten kumpikin veljeksistä tuntuu hieman kadehtivan toisen elämää. Minkä hinnan kukakin maksaa omista elämänvalinnoistaan. Mikään ei lopulta ollutkaan sitä miltä näytti. Näytelmässä on paljon myös kritisointia nykyistä ostamis- ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan, enimmäkseen Solomonin suulla.
Santeri Kinnunen Victorina on kyllä isoimmassa roolissa tässä, ja tämä onkin vahva tulkinta. Se katkeruus (elämälle, veljelle, isälle) tihkuu läpi joka ihohuokosesta. Victor on nariseva ja ärsyttävä. Aino Sepon Esther on oppinut myös myötäilemään miehensä tunteita jotenkin, ilmeisesti turvautumalla taskumattiinsa vähän turhan usein. Eero Aho ilmaantuu lavalle juuri ennen väliaikaa, dramaattisesti, ja samantien pimenee. Omalla tinkimättömällä tyylillään hän nytkin roolista suoriutuu. Walter koittaa parhaansa tehdä sovintoa.
Antti Mattilan lavastama kapoinen ja kulmikas lava on täynnänsä huonekaluja. Juuri sen näköistä että sinne on vuosikausia raahattu kaikki turha. Ullakolla ollaan ja valo siivilöityy vintti-ikkunoista ja liikenteen kumu kuuluu välillä kaukaa. Kalle Ropponen on suunnitellut pelkistetyn yksinkertaisen valaistuksen, johon kuuluu paljaat hehkulamput itse "ullakolla" ja ikkunoista tuleva valo. Niin henkilöt kuin huonekalut tekevät varsin jyrkkärajaisia ja teräviä varjoja. Vähän kuin jotain varjoteatteria. Jossain vaiheessa muistan miettineeni miten kylmää ja tylyä tämä kaikki on; valoilla ei edes yritetä pehmittää mitään. Mutta sitten yhdessä kohtaa Walter seisoo valossa, joka pehmentää tämän kasvot ihan vieraan näköisiksi.
Vaikka tämä on painavaa tekstiä niin taitavasti Westerberg on sijoittanut sinne pitkiä taukoja. Keventävät hieman, mutta ehkä myös tihentävät tunnelmaa. Myös hämyinen musiikki luo omanlaisensa tunnelman. Ei ehkä helpoin kolmetuntinen, ja ei tee mieli nähdä tätä uudelleen, vaikka hienoa draamaa onkin.
Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti