Liki kolmetuntinen esitys on kiinnostava kokeilu sikälikin että joka näytökseen myydään parikymmentä osallistavaa lippua. Eli nämä valitut kyörätään toisessa näytöksessä katsomosta näyttelijöiden matkaan, osaksi tapahtumia. Värvätään punakaartiin... Ja me ketkä jäämme penkeillemme saliin pääsemme osaksi tapahtumia videofeedin avulla. Tästä näkökulmasta lisää kun osallistun myöhemmin helmikuussa siihen porukkaan!
Historialliset faktat lienevät kaikki oikein eikä taiteellisia vapauksia varmaan ole kauheasti otettu. Tuomas Hoppu on ollut mukana historiallisena asiantuntijana varmistamassa tämän. Teatterin lisäksi välillä ollaan myös teknillisellä opistolla ja hotelli Hälläpyörässäkin. Melkein koko teatterin henkilökunta on valjastettu mukaan esitykseen, ja hieman lisämiehiä napattu TYK:in lukiostakin, 11 kappaletta. Sekä miehemme Venäjältä eli Ville Haapasalo. Myös teatterinjohtaja Reino Bragge on napattu lavalle, tietenkin teatterinjohtajan rooliin.
Monenlaista tarinaa, ihmiskohtaloa, juonenkäännettä ja tapahtumien taitekohtaa on saatu mahdutettua mukaan. Punapäällikkö Verner Lehtimäen (Martti Manninen) ja sairaanhoitaja Hellä Niemisen (Pia Piltz) romanssi, Insinööri Hagmanin (Arttu Ratinen) kohtalo kaupunkiin jäävänä ihmisenä, muonapomo Aadolf Ahon (Risto Korhonen) ja perheensä asema teatterin syövereissä (erityisesti Ahon sulkeminen lopussa pieneen honeeseen on aika karmaiseva). Ja erityisesti punapäällikkö Hugo Salmelan (Matti Hakulinen) kohtalo - ja tämän vaimon kirje mikä vaimoa näyttelevän Elisa Piispasen lukiessa saa itkun silmäkulmaan. Monessa muussakin kohtaa esitystä tulee pala kurkkuun. Varsinkin nämä aidot kirjeet mitkä ohjaaja halusi säilyttää mukana teoksessa tekevät ison säväyksen. koskettavin niistä on toisen näytöksen alussa Mettäsen Ellan lukema kirje punakaartin tytöltä ystävälleen. Niisk!
Esitys oli monellakin tavalla kiinnostava. Marjatta Kuivaston lavastus ulottuu muuallekin taloon kuin vaan näyttämölle (myös ilmaan!) ja sadan vuoden takainen teatteritalo ihan oikeasti herää henkiin. paljon pieniä kivoja yksityiskohtia kuten vaikkapa kalteva pieni erillislava missä insinööri sisarineen lukee lehteä.
Sen lisäksi että henkilökunta narikassa, kahvilassa jne on ajan hengen mukaan sonnustautunut, niin myös opastekyltit, käsiohjelma (siitä erikoisbonus) ja muukin on mietitty pieteetillä. Teatterin edustalla ensi-iltayleisöä tervehtii myös kaksi suomenheppaa punakaartilaisten hoitajiensa kanssa. Ja sekin että koko teatteri oli (melkein) riisuttu ulkopuolisista mainoslakanoistaankin. Kymmenen pistettä näistä kaikista talolle! Myös Mari Pajulan pukusuunnittelu on ilo silmälle. On univormuja ja resuisia kaartilaisia ja monenlaisia vaateparsia sadan vuoden takaa. Suomifilmimäistä estetiikkaa on kyllä useammassa kohdassa.
Koska lavalla on porukkaa kuin pipoa niin joukkoon mahtuu paljon loistavia roolisuorituksia. Jukka Leisti niljakkaana esikuntapäällikkö Hyrskymurtona on oivallinen ja turku-aksentti sujuu kuin vettä vaan. Koko näytelmän venäjää posmottava Haapasalo sopii oivallisesti venäläiseksi Bulatseliksi. Myös Mari Turusen Soosi-Hanna on aika rempseä hahmo, mutta riipii hänen kostonsa kun loppu on jo lähellä. Olin muuten ensi-iltapäivänä aiemmin Tampere-talossa kuuntelemassa kiinnostavaa paneelikeskustelua. Sirkku Peltola ja Ansku Lyytikäinen pohtivat ketkä henkilöhahmot löytyvät kummankin ohjaamasta esityksestä. Soosi-Hanna on TTT:n Tytöissä nimellä Juuhanna. Sitten on myös Hyrskymurto (Tytöissä nimellä Hyrsky), ja Marttakin on mukana (Tytöissä yksi päähenkilöistä, tässä vain mainittuna), ja punapäällikkö Verner Lehtimäki (ilman sukunimeään Tytöissä). Oikeastaan aika vähän.
Oma lukunsa on todella loistelias videosuunnittelu. Joonas Tikkanen on ryhmineen tehnyt näitä pätkiä jo aikaa sitten, koska materiaalia on kuvattu paljon muuallakin kuin teatterissa. Näemme kuinka risti putoaa Tuomiokirkon katolta, miten tamperelaiset laskevat pulkkamäkeä ja miten lopussa sairaanhoitaja juoksee Hämeensiltaa pitkin valkoista lippua heiluttaen. Näin olleen uusia näkökulmia saadaan mukaan kerrontaan. Hienot on projisoinnit! On myös mukava katsoa kun korvat eivät halkea paukkeesta ja jytinästä, vaikka on sota ja ympärillä ammutaan ja räjähdellään. Muutenkin Ivan Bavardin ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu on miellyttävää korville. Valojakin on käytetty sopivasti, punaisten lisäksi muitakin värejä on löytynyt Raimo Salmen ja Tuomas Vartolan työkalupakista.
Opin taas paljon lisää ja esitys avasi paljon uusia näkökulmia sekä sisällissotaan että Tampereen historiaan. Ja miten huonoa tiedonkulku silloin oli. Pitkälti oltiin huhujen varassa, varsinkin piiritetyssä Tampereella. Mistä sinne nyt olisivat uutiset kulkeutuneetkaan. Ei ihme että ulkomaailmassa saattoivat taistella niin tiikerit kuin kiinalaisetkin. Ihmisten tunteet, epätoivo ja ahdistus tulivat kyllä hyvin esille näyttelijöiden tulkinnassa. Viinalla lotrattiin paljon, ehkä se auttoi turruttamaan tuskaa. Mutta onhan tässä esityksessä hieman huumoriakin. Antti Tiensuun tulkitsema (!) Bulatselin piipittävä-ääninen tulkki on hersyvä hahmo ja kyllä se Soosi-Hanna kaupantekoineen hymyilyttää myös kovasti. Mutta komediaa kaipaaville suosittelen samassa talossa pyörivää Näytelmää joka menee pieleen ennemmin. Kyllä tämä on draamaa ja vakavaa sellaista.
Ennen esitystä kahvioon kerääntyneet katsojat pääsivät todistamaan miten punakaartilaiset ja muutamat muutkin laittoivat jalalla koreasti viulun ja haitarin säestyksellä - pienen pätkän vauhdista voit katsoa täältä! Ja lopussa taas ala-aulassa kuultiin miesnelikon (Hakulinen, Ratinen, Manninen, Leisti) Finlandia antaumuksella.
Esityskuvien copyright Heikki Järvinen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti