Dreaming of Broadway / Teatteriravintola Kivi 29.11.2017

Ei ole helppoa olla musikaaliartisti Suomessa, sen todistavat Helena Rängman ja Pyry Smolander. Loputtomia koe-esiintymisiä, paljon työtä, hikeä ja kyyneliä roolin saamiseksi. Joskus tärppää, useimmiten ei. Mutta on mainiota että tästä artistin arjesta saadaan aikaiseksi pienimuotoinen musiikkikabaree, tai miksikä tätä nyt voisi kutsua. Enemmän kuitenkin konsertti juonella kuin musiikkipitoinen näytelmä. Määritelmistä viis kun homma toimii.

     

Dreaming of Broadway on mainio musikaalipotpuri kahden karismaattisen ja lahjakkaan esiintyjän hoivissa. Kuulimme erilaisia musikaalitulkintoja, suomeksi ja englanniksi, ja olihan tässä taustajuontakin. Tarina on nivottu biiseihin löyhästi, mutta kumminkin. Vuorotellen lauletaan, välillä yksin ja välillä yhdessä. Aika moni biisi on tuttu itselle, mutta enemmän on ehkä tuntemattomia, koska en ole mikään musikaali-intoilija. Näistä esimerkkimusikaaleista olen nähnyt vain Mamma Mian, La Cage aux Follies'in, Jekyll & Hyden ja Les Miserablesin. Toiset biisit toimivat paremmin ja istuivat tarinaan. Tarinaan, jossa koitetaan saada rooleja suomalaisella musikaalikentällä. Mitä koe-esiintymisissä tapahtuu? Mitä tapahtuu kaverusten väleille kun toinen saakin roolin ja toinen ei? Onko se esiintymään pääsykään yhtä auvoa?

Kaikkea tätä säestää loistava pianisti Joonas Mikkilä, jolla on vähän muutakin roolia kun pelkkä hieno soitto. Lisäksi äänirooleissa kuullaan Saara Lehtosta, Riikka Korpea ja Marko Keskitaloa.

    

Esityksessä on paljon huumoria ja sellaista hyväntahtoista kuittailuakin. Suomessa ei kovinkaan moni teatteri ja taho toteuta musikaaleja, joten rooleihin on kova hinku ja tunku. Kaikki eivät mahdu mukaan, ja ylipäätään esiintyjät ramppaavat casting-tilaisuuksissa alvariinsa. Tämä välittyy hyvin kyllä lavalta. Helena ja Pyry vetävät vauhdilla tanssikoreografioitaan ja koittavat tehdä vaikutusta casting-ihmisiin.

Koko Dreaming of Broadway on Rängmanin ja Smolanderin omaa käsialaa, lisäaplodit siitä. Kumpaakin on tullut nähtyä monissa musikaaleissa, ja tarttee sanoa että laulu kulkee ja lavakarisma on suuri. Molemmilla. Jos minä olisin casting-asioista päättävä tyyppi, niin kummallekin heti kaikki pääroolit, eikä aina vain Maria Lundille :-)

Ilta Kulttuuriravintola Kivessä kului kuin siivillä ja moni melodia jäi päähän soimaan. Kiitos!

Tää on varmaan sellainen juttu mitä tämä kolmikko voi esittää monen vuoden ajan, aina sopivan aikaraon löytyessä. Ainakin toivon niin!


Kuvat otin itse.

Vain jouluelämää / Musiikkiteatteri NYT 28.11.2017

Keväällä nähtiin lahtelaisen Musiikkiteatteri NYT:in debyytti eli Photo Sapiens show. Se oli aivan riemastuttavan hauska ja viihdyttävä. Suurin odotuksin sitten katsomaan ryhmän toista esitystä eli joulushow'ta Vain jouluelämää! Ihan samalle tasolle ei nyt päästy, mutta varsin hyvin viihdyin tämänkin parissa kyllä. Haittasiko katsomiskokemustani se etten ole katsonut ikinä Vain elämää-tositv-juttua (tai miten se nyt määritellään), mene ja tiedä.

Ilmeisesti tässä esityksen rakenteessa noudatetaan tv-ohjelmaa, mutta ei anneta sen häiritä. Nyt ollaan kuitenkin viettämässä 150-päivää jouluun tyyppistä -kesäpäivää. Paikalla on sporttinen poropoika Petteri (Panu Kangas), jes jes-mantraansa hokien, hyvin itsetuhoinen joulukinkku (Sini Koivuniemi) ja säihkyvä joulukoriste (Linda Hämäläinen) sekä emäntänä hääräävä vamppimainen Joulupukin muori (Anni Kajos). Bileisiin liittyy myös räppäävä JC eli Jeesus (Petri Knuuttila), joka pistää someviestejä jakoon ja kertoo omasta isäsuhteestaan aika avoimesti. Tällä porukalla sitten avaudutaan omista traumoista - ja lauletaan.

Musiikkia piisaa loistavan pianisti Matti Hussin säestyksellä. Muutamia aivan riemullisia tulkintoja vanhoista joululauluista, niin sovituksellisesti kuin ennenkaikkea sanallisesti. Mutta ei tässä pelkästään vanhaa kierrätetä. Enemmistö on hienoja uusia jouluaiheisia biisejä. Koko viisimiehinen sakki on osallistunut sävellyksiin ja sanoituksiin. Mainiota!

Dialogi on nopeaa ja näppärää, ja onhan tässä vähän juontakin. Väliajan jälkeen vietetään tonttujen kesäkokousta, ja aika härskit tontut kertovat joulun vakoilutouhuistaan avoimesti. Mukaan on myös ympätty nukketeatteriesitystäkin. Lopuksi seuraa yllättävä huipentuma, mm. miten Coca-Cola liittyy kaikkeen, ennenkaikkea joulupukin ja muorinsa elämään.

Olihan tämä ihan hauskaa, varsinkin (pikku)jouluviihteeksi. Miljöönä joku ravintolateatteri olisi voinut toimia paremmin, eikä teatterin katsomo. Juoni oli nyt aika höttöinen, mutta pääpaino oli kuiteskin musiikissa. Välillä oli vähän sellainen karaoke-meininki. Mä tykkäsin kauheasti näistä omista joulubiiseistä, varsinkin Koska tonttu voi ja Vapaa iskivät. Näitä voisi kuunnella lisääkin, onkohan NYTtiläisillä ajatusta julkaista jossain näitä? Biisit on hyviä, mutta vähän irrallisia. Kuin karaokea joulukulisseissa.

Koko sakki on loistavia laulajia ja karismaattisia esiintyjiä, joita on ilo katsella ja kuunnella lavalla. Jään odottamaan jatkoa vesi kielellä. Tämä porukka osaa ja tekee!

Esityksiä on vielä jäljellä 2 eli tämän viikon tiistaina ja keskiviikkona. Hopi hopi Lahden kaupunginteatterille siis!


Kuvien copyright Miriam Hussain.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Taikahuilu / Kansallisooppera 23.11.2017

Nyt on kyllä taatusti erilainen Mozartin Taikahuilu! Sarjakuvaa ja mykkäfilmiestetiikkaa upeasti yhdistävä teos häikäisi visuaalisuudellaan. Tämmöistä en ole ennen nähnyt, mutta toivottavasti joskus lisää. Kiitos Kansallisooppera että toitte tämän Suomeen, jo uudelleen.

Tiesin kyllä *hieman* mitä odottaa, mutta en ollut nähnyt esimerkiksi liikkuvaa kuvaa tästä. Kannattaa jo tässä vaiheessa katsoa alla oleva esityksen traileri, niin pääset kärryille siitä upeasta ja uniikista visuaalisesta maailmasta!

Kuvien perusteella saatu mielikuva oli kalpea varjo esityksen tyrmäävyydestä. Kun lavastuksena on tasan vain valkoinen seinä mihin kaikki heihjastetaan, niin se vaatii laulajiltakin erityistä tarkkuutta. Miten esiintyä ja näytellä animaatiohahmojen kanssa? Ja vielä niin että se näyttäisi katsomoon hienolta. Siinä pitää ajoitukset, käsien liikkeet, omat asennot ja ennenkaikkea katseen olla oikein suunnattu ja oikein ajoitettu. Vaihdoin Ville Rusasen kanssa muutaman sanasen toisessa yhteydessä ja hän vahvisti tämän: haastavaa oli! Mutta hienosti se onnistui, koska ainakin omalle paikalleni kaikki näytti loistavalta. Aivan vakuuttavasti Rusasen Papageno taputti mukana seikkailevaa kissaa.

Berliinin Komische Oper on tehnyt näitä vastaavia animaatioita hyödyntäviä oopperoita ja muita paljon, ja peukut pystyyn että näitä näkyisi Suomessakin enemmän. Nyt kuultiin myös uusi Juhani Koiviston suomennos Taikahuilusta, joka toimi paikoin paremmin ja paikoin ei ehkä niin hyvin. Mutta onneksi Mozartin ihana ja tuttu musiikki oli ennallaan!

Loistava esiintyjäporukka täydensi kokemuksen: Jussi Myllys on komean raamikas Tamino ja Iida Antola kaunisääninen Pamina. Yön kuningatar (Aleksandra Olczyk) on huikea hämähäkkirouva, jota sietääkin pelätä. Suomen kieli ei kahdeksanjalkaiselta jättikokoiselta monsterilta suju ihan sutjakkaan, mutta ei haittaa menoa. Sarastro (Jyrki Korhonen) on teknologiaan hurahtanut ja Monostatos (Roland Liiv) taas kauhean vastenmielinen Paminaa ahdistelevä julmuri. Sellainen mustavalkoisesta kauhuelokuvasta karannut tyyppi (Nosferatu!). Molempien laulua on ilo kuulla, tosin syystä tai toisesta Liiv lauloi kovin hiljaisesti.

Tässä versiossa Papagena (Margarita Nacér) on todella pienessä roolissa, mutta sitäkin näyttävämpi kanarialinnunkeltaisessa tanssityttölookissa höyhenkoristeineen! Miten näpsäkän emännän Papageno tästä saakaan. Ja sitten ainainen Taikahuilu-suosikkini Papageno! Ville Rusanen on taas kerran aivan loistava roolissa, tottakai. Hänen Papagenonsa on Buster Keatonia upeasti mallintava koomikko, joka kellertävässä puvussaan ja hatunreuhka päässään vaikuttaa normaaliakin hupsummalta. Rusanen ei ole ainoastaan loistava baritoni, vaan myös tavattoman ilmeikäs ja taitava esiintyjä. Ja tämän Papageno on aina ihan huikea! Tälle tekee tiukkaa suoriutua näistä eri kokeista. Kun on nälkä ja paistit lipuvat vain ohi... Voisikohan Rusanen tehdä jonkunlaisen Papageno-spinoff-esityksen, missä näitä oopperan muita tyyppejä ei ehkä olisi lainkaan? Vain erilaisia Rusas-Papagenoja laulamassa ja linnustamassa. Oopperaystävän (ja Rusas-fanin) unelma!

Kolme naista ovat aika tätimäisiä ilmestyksiä, jotenkin mykkäelokuvamaisia vanhemman naisen karikatyyrejä, jotka olivat kyllä myös aika hurmaavia. Nimetkin olivat Kälä, Pälä ja Jäkä :-D. Anna-Kristiina Kaappola, Ann-Marie Heino ja Jeni Packalen irrottelevat rooleissaan, milloin mistäkin esiin putkahtaen. Muutenkin laulajat viettivät osan aikaa yläilmoissa, sellaisilla esiin kääntyvillä pikkulavoilla, turvallisuussyistä vyötettyinä kiinni. Osalle, kuten kolmelle pojalle, projisoitiin sitten animoidut vartalot, vaatteet tai muuta. Kyllä tämäkin ratkaisu toimi.

Tämä Taikahuilu on myös ihan kamalan hauska. Papagenon hölmöilyt ja "kännikohtaus" ja kaikenlainen kohellus on tietysti yksi iso osa sitä komiikkaa, mutta muutenkin. Tekstiplanssien osittain mykkäelokuvamaisuus ja myös sarjakuvavaikutteet KA-BOOM -juttuineen ja muineen. Istuin keskellä koululaisryhmää ja ei siinä kukaan räplännyt kännykkäänsä, niin intensiivisesti kaikki lavalle tapittivat.

Esitys poikkeaa "perinteisestä" oopperasta myös sikäli, että aina kun mykkäfilmimäiset tekstiplanssit ilmaantuivat, niin musiikkina ei enää kuultukaan Klaus Mäkelän johtamaa oopperan orkesteria ja Taikahuilun musiikkia, vaan Satu Elijärveä soittamassa fortepianolla muuta Mozartin musiikkia (Fantasiat C-mollissa ja D-mollissa). Ratkaisu toimi tosi hyvin. Ja niillä plansseilla sitten hahmot keskustelivat! Loistava oivallus! Ja helkkarin hauska. kun vielä jokaisella hahmolla käytettiin eri fonttia! Esimerkiksi Papagenolla oli koristeellista ja kukkaishenkistä, ja Monostatoksella taas kulmikasta groteskia ja Taminolla sankarillisen vanhahtavaa. Mainio yksityiskohta tämäkin (näin entiselle graafisen alan ihmiselle varsinkin). Ei sitä oopperassakaan aina kaikkea laulaa tarvitse. Olihan tätä lyhennelty aika paljonkin, koska moni rooli oli pienentynyt, mutta kesto silti 2 h 45 minuuttia. Toki puolen tunnin väliaika lohkaisee osansa.

Jotenkin nämä Paul Barrittin upeat animaatiot toivat välillä mieleen myös Tim Burtonin elokuvamaailman tai Neil Gaimanin kirjat ja Sandman-sarjakuvat. Ja varmaan monta muutakin populaarikulttuurin asiaa. Kaikenlaista lentävistä vaaleanpunaisista elefanteista aina poksahteleviin sydämiin ja synkkiin hurttiin. Ja ihania mekaanisia eläimiä animoituina, kuin jostain vanhasta tieteiselokuvasta! Silkkaa steampunkia. Lentäviä luurankoja ja hämähäkkejä ja kaikkea kutkuttavan ihanaa. Välillä mennään mustavalkoisuudella (lisää sitä mykkäelokuvameininkiä) ja välillä on niin värikästä että.

Esther Bialas oli suunnitellut upeat puvut (ja lavastuksen), ja ne mykkäelokuvamaailmasta vahvasti vaikutteita ottaneet vaatteet olivat kyllä hienoa katsottavaa. Mustavalkoiset asut ja Paminan musta polkkatukka veivät ajatukset kanssa jonnekin, sinne 1920-luvulle kai. Pamina kyllä näyttää 1800-luvun kotiopettajatterelta... Myös Papagenon ja Papagenan paperinukkemaiset ja koko talon täyttävät lapset on taas yksi tyyli lisää ennestäänkin aika turboahdettuun visuaaliseen sekametelisoppaan. Silti kaikesta tulee hyvin yhteen pelaava kokonaisuus.

Tämä on varmaan ohjaajallekin haasteellista, koska on niin paljon näitä animoituja juttuja joita ei voi ohjata. Vaan esiintyjät joutuvat mukautumaan olemassaoleviin osasiin. Suzanne Andrade ja Barrie Kosky vastaavat konseptin lisäksi alkuperäisohjauksesta, ja Riikka Räsänen nyt uusintaohjauksesta.

Tämähän nähtiin Kansallisoopperassa jo kevätkaudella 2016, ja nämä kuvatkin ovat siitä produktiosta. Silloin syystä tai toisesta onnistuin missaamaan. Mutta älä sinä tee samaa virhettä kuin minä melkein tein ja jätä tätä näkemättä. Esityksiä on vielä joulukuun loppuun. Sopii paremmin kuin hyvin myös lapsille ja nuorille, ja niille keillä ei ole aiempaa oopperakokemusta. Sellainen matalan kynnyksen teos, joka kyllä viehättää erityisesti visuaaliseen katsomiseen tottuneempia ihmisiä. Musiikki tukee tarinaa sitten hienosti.

On tämä vaan edelleen mun lempiooppera, ihan sama miten toteutettuna. Ja kun vielä toteutus on näin mahtava ja uniikki niin ei voi kun hykerrellä.


Kuvien copyright Heikki Tuuli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pimeä huone / Kansallisteatteri 22.11.2017

Okko Leon uutuusnäytelmä Pimeä huone sopii erityisesti kaikille valokuvauksesta kiinnostuneille. Toki kaikille muillekin, mutta hetkien dokumentoijat saanevat tästä vielä enemmän irti, ehkä. Ja kaikkihan me nykyään kuvia otamme, enimmäkseen kyllä ehkä kännykkäräpsyjä mutta kumminkin.

Kännykkäräpsyjen sijaan tässä näytelmässä kuvataan oikeilla kameroilla ja kunnolla. On pitkän linjan ammattilaisvalokuvaaja, todellinen lehtikuvauksen grand old man (kuten käsiohjelma sanoo) Seemus (aina yhtä oivallinen Seppo Pääkkönen) sekä tämän kaksi lasta. Riikka (Pirjo Määttä) on jo valokuvaamisen lopettanut, vaikka oli todella lahjakas, mutta kaksoisveli Hannes (Tero Koponen) haluaa sotakuvaajaksi. Ennenkaikkea hän haluaa isänsä hyväksyntää ammatillisesti, ja hieman muutenkin. Keinolla millä hyvänsä. Hanneksen kunnianhimo ja kyseenalaiset keinot saavuttaa sotavalokuvauksessa meriittiä nähdään kyllä lopuksi. Tai ei nähdä, mutta asioiden kauhistuttava tola selviää katsojille.

Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä, erityisesti Seppo Pääkkönen riemastutti ärhäkkään ja kunnianhimoisen Seemuksen roolissaan.

Pimeä huone on intiimi, kolmen hengen kamarinäytelmä. Willensauna on juurikin oivallinen paikka sen esittämiselle. Pyry Hyttisen ja Aleksis Meaneyn videoseinäpainotteinein lavastus tuo valokuvat ja kuvausmaisemat todellakin silmille. Pimiön punaista valoa, salamavalon välähdyksiä. Valokuvaus tarjoaa myös valosuunnittelulle (Hyttinen) hyvin työkaluja. Varsinkin näin pienellä näyttämöllä saadaan hyvin tuotua sitä valokuvaus-tematiikkaa lähelle katsojaa. Myös Mikki Noroilan äänisuunnittelu tukee hyvin teemaa, sulkimen naksahduksineen ja muineen. Näytelmästä saa myös valokuvausvinkkejä! Auli Turtiainen on pukenut Seemuksesta trendikkään ja nuorekkaasti pukeutuvan nykymiehen.

Seemus on menevä ammattilainen mutta myös aika vaativa ja hankala. Kaikkitietävä valokuvauskonkari tyrannisoi lapsiaan, etenkin poikaansa. Hän asettaa riman korkealle, ja Hannes ei tunnu yltävän sille tasolle. Hannes haluaa päteä isänsä edessä, mutta kovin vaikea se tuntuu olevan. Mikään ei tunnu Seemukselle kelpaavan. Hanneksen poikaa ei lavalla nähdä, mutta vahvasti hänkin on läsnä.

Valokuvan on tarkoitus saada aikaan tunnereaktio katsojassa. Kuvaajalla, varsinkin sotakuvaajalla, pitää olla tietty etiikka. Pitääkö kuva ottaa siksi että maailma saa tietää esimerkiksi sodan uhreista, vai onko se taideteos? Vai uutiskuva? Onko sotakuvaaja vain valokuvaaja, sotaturisti vai journalisti? Kuvaako hän tapahtumia hotellinsa parvekkeelta ja istuu sitten illat baarissa muiden kuvaajien kanssa? Jokainen haluaa saada kuvattua juuri SEN kuvan, mikä vie maailmanmaineeseen. Muusta viis. Kuten siitä miten kuva saadaan aikaan. Todella kiinnostavia kysymyksiä ja pohdintaa.

Aleksis Meaneyn ohjaustyö tavoittaa jotain oleellista taiteen etiikasta ylipäätään. Valokuvassa pitää olla joku juju, kuten Seemus painottaa. Kuvaaja joko keksii sen jujun kuvaansa, tai sitten ei. Näytelmässäkin pitää olla juju, muuten se on tylsää, turvallista ja tavallista perusteatteria.

Valokuva on aina rajaus, ja kuvaaja päättää mitä hän jättää kuvaan ja mitä sen ulkopuolelle. Samanlaisen rajauksen tekee näytelmäkirjailija. Emme saa tietää miksi Riikka lopetti kuvaamisen, tai missä Hanneksen lapsen äiti on, tai montaa muutakaan asiaa. Okko Leo on rajannut aiheen taitavasti ja kertoo meille juurikin ne asiat mitä haluaa meidän tietävän. Muuta ei tarvita. Pimeä huone on pieni suuri näytelmä, ja tajusin sen kiehtovuuden oikeastaan vasta hieman esityksen jälkeen.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakastunut Ryti / Rauman kaupunginteatteri 21.11.2017

Olen joskus vuosia vuosia sitten käynyt Rauman kaupunginteatterissa viimeksi, mutta tämän esityksen nähtyäni uskon että jatkossa käyn hieman useammin. Tapio Liinojan ja Reidar Palmgrenin kynäilemä Rakastunut Ryti on meinaan napakymppi!

Toki hieman haikeansurullisissa merkeissä menin tätä katsomaan. Tämä näytelmä jäi Antti Majanlahden viimeiseksi ohjaustyöksi, koska hän menehtyi äkillisesti vain kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa. Työryhmä jatkoi näytelmän viimeistelyn esityskuntoon teatterin taiteellisen johtajan Otto Kanervan ohjauksessa. Mutta esityksestä tuli upea kunnianosoitus Antin pitkän ja monipuolisen teatteriuran muistolle.

Omat tietoni Risto Rydin elämästä olivat vähintäänkin puutteelliset. Mutta nyt taas olen paljon viisaampi ja tämäkin aukko yleissivistyksessä on paikattu. Toki tämä on draamaa, mutta eiköhän Ryti-faktat ole kuitenkin oikeita. Esityksen nähtyäni heräsi heti hinku marssia kirjastoon lainaamaan joku hyvä yleisteos Rytistä. Lähinnä itse tiesin enemmän sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä ja sen seurauksista, mutta Rydin edesottamukset ennen sotaa olivat vähintään yhtä kiinnostavia.

Näytelmässä keskitytään Rydin aikuisikään, aina raumalaisen lakiasiantoimiston kautta poliittiseen uraan ja ministerihommiin sekä tietysti myös hieman presidenttiyteen. Mutta aika paljon on sitä yksityiselämääkin, vai ajatteleeko joku näytelmän nimen viittaavan kenties Rydin ulkoministerin pestiin? Ihana Gerda tulee ja herra Ryti on mennyttä miestä. Hersyvänä Gerdana nähdään Tiia Ollikainen. Tämä mukautuu, sopeutuu ja tukee miestään, omat vaikeutensa sivuun sysäten. Ollikainen kannattelee vaativaa rooliaan taitavasti. Tämän Gerda on elävä ja hengittävä nainen, ja ilman tätä naista ei Ryti varmaan olisi selvinnyt kaikista koittelemuksistaan.

On kummaa miten kaljuperuukki ja taitava maskeeraus (a'la Tuula Kupiainen-Koivisto) muuntaa näyttelijän ilmetyksi Risto Rydiksi. Jaakko Tohkanen tekee hienon, hienon roolin, ja on ulkoisestikin hyvin rytimäinen. Ne hiushaivenet kaljun yli, pienet huolitellut viikset, hieman kalamaisen kylmät silmät. Jos en tietäisi että lavalla on näyttelijä, niin menisin kyllä ihan lankaan. Tämän Ryti on pikkutarkka, sulkeutunut, estoinen ja ahdistunutkin. Gerdan tulo elämään tuo valoa ja iloa, kunhan nyt ensin saisi suunsa auki ja kosittua. Ryti tuntuu terävästä älystään huolimatta ajelehtivan pestistä toiseen, kun on velvollisuudentuntoinen ja liian kilttikin. Numeroiden kanssa hän haluaisi pelata eikä ihmisten. Oman terveytensä uhallakin hän uhraa itsensä Suomen hyväksi. Ja vielä moneen kertaan. Kyllä Tohkanen herättää Rytin ilmieläväksi ihmiseksi siinä meidän silmien alla.

Se sotasyyllisyysoikeudenkäynti aloittaa koko teoksen, ja vankilasta käsin seuraamme vuosien kulkua, Rydin muistellessa ja kertoessa tarinaansa Annikki Salmelle, luottohoitajalleen. Annikki kuuntelee, mutta myös kommentoi aika kärkkäästikin asioita. Mona Lehtola tekee hienon roolityön tässä. Ihanan topakka hoitsu!

Toinen merkittävä henkilö näytelmässä on Alfred Kordelin. Pertti Koivula on mainio tässä räiskyvän ja värikkään teollisuuspampun roolissa. Kordelinin elämä kietoutui aika oleellisesti Rydin elämään, aina siitä asti kun tämä purjehtii asianajotoimistoon ja uskoi liikeasiansa Rydin hoitoon. Värikäs ja boheemikin Kordelin oli piinkova liikemies, mutta myös avokätinen kulttuurimesenaatti (tämän kuoleman jälkeen Kordelinin säätiö on avustanut suomalaista tiedettä ja kulttuuria kymmenillä miljoonilla). Röyhkeä ja hetkittäin hieman rasittava Kordelin tunkee mukaan Rydin häämatkallekin. Koivulalla on toinenkin pieni rooli, nimittäin meedio Kahmana. Kaamean överi tyyppi tämä punaisessa samettitakissaan! Ja vielä ravintolassa: "olipas laulaja aivan Alfredin näköinen". No kas!

Kaikkia Rydin elämänvaiheita seuraillaan elävän musiikin säestyksellä. Nelihenkinen orkesteri (Timo Koskinen, Seppo Kylänpää, Arto Mäkelä ja Perttu Suominen) töröttää lavan keskellä ja soittaa taustamusiikkia, kuin ravintolan tanssibändi. Välillä aina joku esiintyjä tarttuu mikkiin ja lurauttaa biisin. Ja kyllä niitä laulutaitoisia piisaakin! Ratkaisu on toimiva ja ajan hengen mukaiset sävelet vievät tunnelmaa hyvin eteenpäin. Piano, läskibasso, rummut ja vaihteleva arsenaali puhaltimia ja haitari kuulostaa hyvältä yhdessä.

Pienessä roolissa Gerdan äitinä hehkuu Raisa Sorri, ja sitten onSorrin laulushow Pikku-Maijana! Aina yhtä charmantti Juha Kulmala urakoi tukun pienempiä rooleja: mm. hieman kömpelö Rydin yrityskumppani ja Gerdan veli Eric, kupletti-iltamissa humoristinen Paksu-Taavetti, ryhdikäs adjutanttina ja luihuinen Johan Skott, joka tulee melskaamaan Kordelinin syntymäpäiville Mommilan kartanoon, surullisenkuuluisin seurauksin. Joka roolissaan Kulmalan lavakarisma loistaa, ja onneksi hieman saamme nauttia miehen laulustakin (sitä olisi voinut kyllä olla lisääkin). Monessa pienemmässä roolissa on myös Heimo Korhonen - yhtenä niistä vitsiä kertova Theodor Mansner.

Jukka Uusitalon lavastus oli simppelin toimiva: bändi keskellä ja molemmilla puolilla kääntyvät elementit. Ne muuntuvat milloin vankiselliksi, ravintolasaliksi tai toimistoksi. Lisäksi vanhat valokuvat elävöittävät takaseinää ja vinkkaavat aina myös missä nyt ollaan. Vanhoja valokuvia on aina kyllä hienoa katsella ja varsinkin lavastuksissa.

Monipuoliset ja ihanasti ajankuvaa henkivät vaatteet on suunnitellut Elina Vättö. Erityisesti Gerdan upea Tukholmasta ostettu keltainen päällystakki sävähdytti. Tahdon! Kaikki puvut, hatut ja kampaukset ovat kyllä ihania.

Jotenkin tuntui että koin valaistumisen esityksen aikana. Tiesin juuri miksi ja miten Suomi ryhtyi sotaan, ja miksi olimme milläkin puolella. Ja miksi Ryti teki sellaisia ratkaisuita kuin teki. En enää tarkkaan muista näitä oivalluksiani, mutta hetkittäin se oli ihan selkeää kuin pläkki! Miten kahdesta pahasta oli valittava se pienempi paha.

Rakastunut Ryti tarjoaa kiinnostavan henkilökuvan ei pelkästään Risto Rydistä vaan myös Alfred Kordelinista. Tämä ei todellakaan ole mikään pönöttävä ja patsasteleva esitys, vaan kiinnostava, elämänmyönteinen, hauskakin. Ehdottomasti kannattaa nähdä, ja toivon että näin hyvään tekstiin tarttuisi joku toinenkin teatteri.

Blogini lukijoille Rauman kaupunginteatteri tarjoaa lippuedun! 5 euron alennuksen saa koodilla PMT2017, joten lipun hinnaksi tulee 22,50. Rajoituksena 2 lippua / asiakas. Koodia pääsee käyttämään verkkokaupassa ja teatterin lippumyymälässä. Koodi on voimassa 17.12.2017 asti! Kannattaa ehdottomasti hyödyttää etu ja varata liput vaikka ensi keväälle. Esityksiä on näillä näkymin 14.4.18 asti. Lipunmyynnin yhteystiedot.



Kuvien copyright Harri Joensuu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Assholes / Kuuma Ankanpoikanen & TEHDAS Teatteri, TIP-Fest 17.11.2017

No nyt oli! Tämä Assholes mun piti käydä katsomassa jo keväällä, mutta aikatauluongelmat estivät. Oli yksi niitä esityksiä mitä odotin eniten TIP-Festissä näkeväni. Sitäkin suurempi pettymykseni oli esityksen jälkeen. Väliaikaan asti se oli loistava - ja sitten loppuosa oli päämäärätöntä haahuamista mitä en ymmärtänyt lainkaan. Sen lisäksi se venyi etukäteen ilmoitetusta 1,5 tunnista reippaasti, puolisen tuntia.

Mutta se ensimmäinen osio. Grosteskeja tyyppejä makoilee pitkin poikin lavaa. Ollaan selkeästi jossain etelän lomakohteessa, mikäli asusteista voi mitään päätellä. On kukkapaitaa päällä, aurinkolippaa otsalla, leitä kaulassa ja lomalaisen vakiovarusteet eli tennissukat ja sandaalit jaloissa. Aaltojen kohina vahvistaa tätä lomafiilistä. Musiikki on himmeää, touhu outoa. Mulla kestää todella kauan ennenkuin oivallan että kaikkien tyyppien "läskipukujen" alla ei olekaan ihmistä. Hyvä minä. Kaikki on verkkaista, liikkuminen ja elehtiminen. Tässä puuhaillaan kaikenlaista, luetaan kirjaa ja tarkkaillaan yleisöä. Hyvin likeltä. Välillä kiusallisen läheltäkin.

Yksi hahmoista muistuttaa jotenkin Juice Leskisen ja Fingerpori-sarjakuvan Heimo Vesan välimuotoa. Kaikilla on isot päät ja niiden keskellä pikkiriikkiset kasvot. Tanssimuuvit ovat myös kuin hidastetusta filmistä. Samalla rumankaunista ja hellyttävää. Mitä kaikkea turisti puuhailee etelänlomallaan. Hauskuus syntyy näistä pienistä jutuista. Olenko minä tuommoinen turisti? Näinkö muut meidät näkevät? Katsoja voi katsella ikäänkuin peiliin. Ecce homo - katso ihmistä. Sitähän me teatterissa tehdään. Katsomme miten nämä tyypit edessämme toteuttavat ihmisen perinteisiä vaistoja. Ihmisen peilikuvina - tai irvikuvina. Miten vaan.

Antti-Juhani Mannisen konsepti ja ohjaustyö ja työryhmän kanssa käsikirjoittama. Kaikessa outoudessaankin tätä oli hauska katsoa. Konemainen amerikanenglanti heijastetaan myös seinälle. Oivallus: ei nämä taidakaan olla suomalaisia turisteja vaan amerikkalaisia! Vai onko tässä nyt yleismaallinen massaturistin prototyyppi, tämmösiä ne on joka paikassa?  Keskustelu lähtee sohvalinjalle ja muuttuu niin absurdiksi etten pysy enää perässä. Psykedeliaa ilman päihteitä.

Väliajan jälkeen on puvut ja naamiot riisuttu ja esiintyjät (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila) ovat edessämme omina itseinään. Sitten seuraa niin hämärää ja outoa liikehdintää etten enää ymmärrä missä mennään. Hitaat liikkeet jatkuvat, vähän nukkien tapaan, mutta ilman ulkokuoria. Katsomme toisiamme. Peili. Absurdia. Tämä ei ole enää nukketeatteriesitys vaan jonkunlainen performanssi, statement. Tavaroiden poiminta tai vesilasillisen kaataminen tuntuu olevan ylivoimaista vaikka fyysistä estettä suoritukselle ei ole. Omituiset keskustelut jatkuvat, koiran nimistä, rahan käytöstä.

Vaikka tätä mainostetaan TIP-Festin ohjelmavihkosessa englanninkielisenä, niin tosi paljon suomea tässä on. Okei, nukkien puheet on englanniksi ja vielä tekstitettyinäkin, mutta sitten toisella puoliajalla käydyt keskustelut ovat suomeksi. Katsomossa on n. puolet ketkä eivät tunnu ymmärtävän. Saahan tästä toki paljon varmaan irti ilman kielitaitoa, mutta. En tiedä johtuuko kielestä vai mistä, mutta lähelläni istuvat ihmiset herpaantuvat. Yksi selaa puhelintaan, toinen kaivelee kassistaan jotain. Toinen osio on liian outo, liian verkkainen, liian... erikoinen. Ja mulla ei sinällään ole mitään erikoisuuksia vastaan, mutta en ollut ainoa joka vilkuili kelloa ja monta kertaa.

Assholes oli esitys joka oli hämmentävän erikoinen. Ei varmaan jättänyt kylmäksi ketään, mutta minä jäin hyvin hämmentyneeksi. En tainnut sitten vaan ymmärtää mitä tällä haluttiin sanoa.

Harmittaa että oma loistava TIP-Fest urakkani loppui näin epätyydyttävästi. Olihan tässä paljon hyvää ja kiinnostavaa, mutta ensimmäisen puoliskon hyvä meininki hukkui kokonaan jonnekin väliajalla. Nyt oli ensimmäinen näkemäni nukketeatteriesitys joka ei jättänyt minua hihkumaan ilosta sen nähtyäni.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vanhan vuoden viimeinen päivä / Kuuma Ankanpoikanen & TEHDAS Teatteri, TIP-Fest 17.11.2017

Tulielementtien yhdistäminen mihin tahansa esitykseen toimii aina. Ja tämä komea Vanhan vuoden viimeinen päivä oli vieläkin vaikuttavampi palavien elementtiensä ansiosta.

Esitys oli surullinen ja jotensakin myös hieman tyly kuvaus eräästä syrjäytyneestä tyypistä. Kadulla asuminen on kylmää ja ankeaa, varsinkin tuulen puhaltaessa ja pakkasen paukkuessa. Ei auta vaikka polttaisi tulitikkuja. Jota ei tietysti saisi tehdä, koska ne on tarkoitettu myyntiin. H. C. Andersenin klassikkosatu Pieni Tulitikkutyttö ei tullut heti alusta mieleen, mutta myöhemmin siihen viitattiin kyllä hyvin vahvasti.

Pieni lava on täynnä kaikkea. Ostoskärryt on hyvä paikka aarteille, esimerkiksi sille perinteiselle Suojelusenkeli-taululle. Se sopii tilapäismajoituksen seinällekin. Öljytynnyreitä, roskaa ja roinaa, hella... Hieman sellainen kaatopaikka tai romutunnelma. Ihmiset heittävät pois kaikkea hyödyllistä; yhden roska on toisen aarre. Kaikkia näitä elementtejä hyödynnetään esityksessä hyvin.

Pia Kalenius ja Merja Pöyhönen vastasivat käsikirjoituksesta ja Kalenius lisäksi vielä ohjauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Pöyhönen toimi lavalla esiintyjänä ja nukettajana. Tämä oli paljon muutakin kun perinteistä nukketeatteria (ja mikä edes on perinteistä nukketeatteria. Taas kerran tämä TIP-Fest osoitti minulle miten monimuotoisia esityksiä sopii saman laajan nukketeatteri-käsityksen alle). Erilaiset esineet heräävät eloon, piparimuoteista ostoskärryihin. On ihania teputtavia irtojalkoja. Jotka lopulta pääsevät lämmittelemään liedelle, surullisin seurauksin. Enkelisiipinen auttaa ja lohduttaa. Suojelusenkeli kyllä kaitsee, ja opastaa - ja ottaa tarvittaessa tykönsäkin.

Jotenkin se nukettajan ja nuken suhde on tässä poikkeuksellisen tärkeä, miltei symbioottinen. Toinen on kärttyisän oloinen, minä itte -tyyppi, joka ei haluaisi apua. Toinen haluaa auttaa ja huolehtia. Näiden kahden kohtalo kietoutuu yhteen. Pöyhönen on sopivalla tavalla läsnä, ja hänen käsissään tämä surullinen hahmo herää henkiin. Katsoja, ainakin minä, unohdan että toisena esiintyjänä on nukke, koska se tuntuu ihan yhtä elävältä kuin nukettajansakin. Taitavaa työtä.

Heini Maaranen on suomalaista nukentekijäeliittiä, ja tämäkin hieman hobitin ja menninkäisen näköinen reppananukke on hyvin tunnistettava hahmo, nyt kun olen Maarasen nukkeja enemmän bongannut eri esityksistä. Groteskilla tavalla kaunista. Inhimillistä.

     

Musiikilla on tärkeä osuus tässä esityksessä, koska puhetta ei juuri ole. Nauhalta tulevat puheet olivat englanniksi, mutta laululyriikat, jotka tukivat esityksen teemoja ja tarinaa vahvasti, olivat suomeksi. Sikäli hieman harmitti ulkomaalaisten puolesta, joita katsomossa puheensorinasta päätellen riitti. Kari Mäkiranta on se velho kuka vastasi musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Olisipa kiva kuunnella näitä vielä uudelleenkin! Monipuolista, eli teknosta jazzahtaviin rytmeihin ja kaihoisaan iskelmään.

Tulta käytetään sopivan harkitusti, mutta todella upeasti ja vaikuttavasti. Elävässä tulessa on kyllä jotain, ikiaikaisen maagista ja lumoavaa. Tuli tuhoaa, ja puhdistaa. Hävittää, ja luo uutta. Tulielementit ja taitavan valosuunnittelun on loihtinut Jarkko Forsman. Tässä käytetään paljon myös hämäryyttä ja pimeyttä. Välillä spottivalot kohdentavat katseemme johonkin tiettyyn kohtaan. Tähtisädetikullakin voi saada aikaan ihmeellisen hienoja efektejä.

Omat ajatukset harhailivat pitkin poikin, kodittomien arjesta vanhoihin satuklassikoihin ja ties minne. Surumielinen, hetkittäin varovaisen toiveikaskin esitys kosketti. Kai vuodenvaihteeseen liittyy aina ristiriitaisia tunnelmia; toisaalta joutuu jättäämään kaihoisat jäähyväiset vanhalle vuodelle, mutta kulman takana tulee uusi ja koskematon. Mitä kaikkea seikkailuita se tuo tullessaan! Mahdollisuudet ovat rajattomat. Yhtä rajattomat kuin nukketeatteriesityksillä.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Catacombes / Lee Lahikainen, TIP-Fest 17.11.2017

Perjantain TIP-Fest urakkani aloitti monellakin tapaa pienimuotoinen Lee Lahikaisen sooloteos Catacombes. Sooloteos kaikilla tavoilla, sillä Lahikainen vastaa niin ideoinnista, nukkien valmistuksesta kuin esiintymisestäkin. Ainoastaan äänisuunnittelussa on ulkopuolisen (Jara Pohjonen) apua. Lisäksi yleisössä on yksi katsoja kerrallaan, eli sikälikin soolona mennään.

Ja mikä sooloteos tämä onkaan! Istun pienessä ja pimeässä huoneessa otsalamppu otsallani. Katseeni on tiukasti nauliintunut pienelle näyttämölle, millä tapahtuu mahtavia asioita. Siinä käden ulottuvilla. Ei tarvitsisi kuin ojentaa käteni ja se olisi mukana tapahtumissa. Nyt ollaan Pariisin Katakombeissa. Paikassa, jolla on värikäs historia. Vajaassa kymmenessä minuutissa koen mitä kaikkea siellä onkaan vuosikymmenien ja -satojen saatossa tapahtunut.

Tässä esityksessä seuraamme yhden luurangon retkeä sen etsiessä kadonneita ruumiinosiaan. Tai siis, luurangon osiaan. Iloisesti virnistävästä luurangosta tulee mieleen lempeän surumielisesti hymyilevät Hugo Simbergin luurankomiehet, erityisesti Kuoleman Puutarhassa. Pikkuhiljaa osat löytyvät ja samalla on katsojalle suotu pikakierros kiehtovissa katakombeissa. Katakombit ovat toimineet mm. hienoston retkikohteena ja rokkiklubien pitopaikkana. Mutta ennenkaikkea hautapaikkana ja muistomerkkinä. Olisipa hienoa päästä käymään siellä joskus livenäkin!

Esitys on surumielisen kaunis, ja kaihoisakin. Mutta samalla riemastuttavan hauska, ylistys elämälle. Valot ja varjot leikittelevät kauniissa kulisseissa ja katsoja pääsee eläytymään luurankonuken mielenmaisemiin. Mitä kaikkea hän onkaan kokenut vuosisatojen saatossa! Kekseliäästi suunnitellussa paperinukke-esityksessä tapahtumia ja hahmoja putkahtelee esille milloin mistäkin. Pieni lava pursusi ihania yksityiskohtia, ja koska istuin likipitäen nenä kiinni siinä niin kaiken näki selkeästi.

Hellyyttävä ja lumoavan vangitseva esitys! Täysi kymppi!


Piirroskuva Lee Lahikainen.
Näin esiyksen ilmaisella pressilipulla.

Näkymättömät maat / Livsmedlet Theatre, TIP-Fest 16.11.2017

TIP-Fest-ilta jatkui intiimeissä merkeissä. Vuorossa Livsmedlet Theatren Invisible Lands tai Näkymättömät maat. Käsittämättömän taitava akrobatiaa ja nukketeatteria yhdistävä teos. Tämä oli niin hienoa katsottavaa että vaikea edes uskoa. Esiintyjäkaksikko Sandrina Lindgren ja Ishmael Falke pistävät itsensä sataprosenttisesti likoon ja heittäytyvät tähän kokonaisvaltaisesti.

Kaikki on lähellä, käden ulottuvilla. Osa katsojista istuu lattialla ja loputkin kumartuvat eteenpäin. Muuten missaa jotain oleellista koska nyt kyseessä ovat todella pienet miniatyyrinuket. Tunnelma on hartaan intiimi. Vajaassa tunnissa saamme seurata sellaista tarinaa mikä tuo palan kurkkuun ja turhautuneen olon maailman pahuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Ihmiskehot riisuvat vaatteensa ja muuntuvat kummuiksi, laaksoiksi, vuoristoksi. Sodan äänet, räjähdykset, jossain palaa. Äänisuunnittelu (Niklas Nybom) on tärkeässä osassa, se tuo tämän hajoavan maailman katsojan iholle. Musiikki tukee tätä. Täältä on paettava. Pieni joukko lähtee pois. Epätoivoiselle matkalle, jonka perillepääsystä ei ole mitään takeita.

Esiintyjien, voiko heistä puhua nukettajinakin, kontakti katsojiin on todella läheinen. Aluksi tiivis katsekontakti jokaiseen meistä. Pääsemme siten heti mukaan esitykseen sisälle. Olemme tässä ja koemme nämä ihmiset, ja heidän tuskansa ja eläytymisensä. Ei artistikaan ole esityksessään ulkopuolinen. Tämä on elävä esimerkki miten esiintyjän kehosta tulee näyttämö. Kun pienet figuurit kiiruhtavat selkään maalattua maantietä. Kun hiekkamyrsky pöllyää tai helikopterien valonheittimet pyyhkivät vuorenseinämää. Upeiden ääniefektien lisäksi taitavasti suunniteltu videokuva sekä monipuolinen valaistus (Jarkko Forsman) tukee esitystä. Välillä nukettajat muuttuvat esittämikseen hahmoiksi, esimerkiksi Punaisen Ristin paikattaviksi. Olen vaikuttunut.

Esitys on kuin hidastempoista tanssia, missä jokainen liike ja katse on merkittävä. Näkymättömät maat tuo pakolaiskysymyksen oikeasti iholle ja katsoja pääsee mukaan tapahtumien keskipisteeseen.

Esityksen jälkeen mietin että nämä esiintyjät hallitsevat kyllä itsensä upeasti. Jalkapohjat eivät saa olla kutiavat ja kropan pitää pystyä pysymään paikallaan hankalissa asennoissa pitkän aikaa. Kurinalaisuutta luovuuden lisäksi. Verkkaista mutta painostavaa. Tunnelmallista mutta epätoivoista. Taistelua kelloa vastaan. Pääseekö kukaan verkkoaidan yli? Vesikohtaukset saavat katsojankin pidättämään henkeään. Uutislähetys keskeyttää tylyllä tavalla; samassa päivämäärässä ollaan. Keho muuttuu mereksi sinisen maalin avulla; miten pelkkä hengittäminenkin luo aaltoja.

Tämä muistuttaa minua alkusyksystä Helsingin Juhlaviikoilla näkemästäni espanajalaisryhmän Birdiestä, kahdellakin tapaa. Tämmöisten mikromaailmojen luominen, miniatyyrinukeilla, kameratyöskentelyllä ja teknisillä apuvälineitä (vaikkapa sumutinpullolla vesisadetta). Sekä sitten vielä se tarina; kun ulkopuoliset pyrkivät pakoon omasta ankeudestaan ja sinne "sivistyksen" pariin eli länsimaihin, hinnalla millä hyvänsä. Henkensä uhallakin. Kai näitä teemoja käsittelee nyt monenlaiset taiteilijat ympäri maailmaa - ja hyvä niin. Ehkä sillä tavalla me länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävät etuoikeutetut ihmisetkin heräämme maailman todellisuuteen.

Häkellyttävä esitys. Olen mykistynyt. Ihmiskehon ja mielikuvituksen liitto on saumaton!


Kuvien copyright Pernilla Lindgren.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Emma Ecksteinin piina / Teatteri Sudenenne, TIP-Fest 16.11.2017

Vihdoin ja viimein pääsin Turkuun osallistumaan legendaarisille TIP-Fest festareille, noille suomalaisen nukketeatteriosaamisen kansainväliselle verkostoitumis- jne päiville. Viisi esitystä luvassa ja kaksi iltaa Turussa, vanhassa Manillan tehdas-kompleksissa. Ihan parhautta!

Ensimmäisenä esityksenä Teatteri SudenEnne:n (SudenEnteen?) pienimuotoinen paperinukketeatteriesitys Emma Ecksteinin piina. Emma E. oli Sigmund Freudin potilaita, itsekin myöhemmin kirjailija ja psykoanalysti. Vauraasta perheestä kotoisin ja aktiivinen naisasialiikkeessä. Vatsakrampit ja painajaiset pakottivat hakeutumaan hoitoon ja Freudin potilaaksi, olihan tämä perhetuttukin. Diagnoosina hysteria (kas kummaa) ja liiallinen masturbointi. Kumpi oli syy ja kumpi seuraus, mutta nöin Freud sen tulkitsi.

Ratkaisuna Freudin kollegan Wilhelm Fliessin neuvosta nenäoperaatio. Siis oikeasti. Koska nenän ja sukupuolielinten välillä oli niinkun kytkös ja näin saataisiin akka kuriin. Kaikki ei käynyt kuin Strömsössä, joten nenätön (tai ainakin pysyvästi mutiloitu) Emma rutistui kasaan myös henkisesti.

Tästä perin juurin moraalisesti arveluttavasta tarinasta on syntynyt oivallinen, hersyvän hilpeä ja kantaaottava nukketeatteriesitys.

Meillä on pienenpieni näyttämö ja sillä seikkailevat nuket. Tai siis, kai nämä nukkeja ovat. Paperinukkeja. Tai oikeastaan ohutta pleksimuovia missä on paperikerros päällä. Kestävyyttä enemmän. Katsomoon ne näyttävät ohuesta vanerista tehdyiltä. Ensisekunneista lähtien olen ihan hurmaantunut! Mitä kaikkea voikaan aika yhdenilmeisillä nukeilla esittää. Tarinaan tulee imaistuksi aivan kokonaan mukaan. Näyttämölle ilmaantuu uusia hahmoja, lavasteita ja kaikenlaista. Mustavalkoinen esitys saa myös pienen ripauksen väriäkin sohvan ja kukkien muodossa. Nuket vaihtelevat esityksen aikana, eri kokoisia ja muuta. Karikatyyrimäisiä hahmoja, mutta tosi toimivia.

Elina Minn on sekä käsikirjoittanut, ohjannut että suunnitellut esityksen visuaalisesti. Loistavaa työtä. Esitys on englanninkielinen ja aika paljon yleisöstä kuuluukin erilaisia kieliä. Nukettaja Niina Lindroos luo jokaiselle hahmolle oman persoonansa taitavalla äänenkäytöllään, ilmeikkäällä esiintymistaidollaan ja teknisellä näppäryydellään. Tätä on ilo katsoa! Tässä on myös loistavat musiikit ja ääniefektit, kiitos niistä Hannu Seppälä. Upeat nuket ja lavastuksen on suunnitellut Iisa Tähtinen.

Ruttunaamainen Emma Eckstein piinaa Freudia, joka ei kykene oikein kohtaamaan omaa epäonnistumistaan. Tässä jää miettimään kumpi nyt oikein rassaa toista enemmän. Freud vierailee Emman terapiasohvallakin. Taitavat nämä historialliset henkilöt molemmat olla kuuntelijan tarpeessa.

   

Reilun kolmenkymmenen minuutin aikana ehtii katsoja kokea monenlaisia tunteita. Tyrmistystä siitä että näin oikeasti ajateltiin asioista Freudin aikaan. Surua Emman puolesta. Raivoa Emman puolesta. Sääliäkin, sekä näin kapeasti ajattelevien tiedemiesten puolesta mutta toki myös Emmaa kohtaan. Mutta ennenkaikkea suurta iloa että pääsee katsomaan näin hienosti toteutettua esitystä. Kyllä tässä oli historiallisen aspektin lisäksi aimo annos viihdearvoakin.

Jotenkin paperinukeista tulee mieleen 1800-luvun nukkemuseot ja lelukokoelmat. Tämmöisillähän silloin leikittiin. Vanha taidemuotohan tämä onkin, mutta jäänyt hieman ehkä unholaan. Toivottavasti näitä näkisi enemmän; kerrassaan hurmaavaa taidetta!

Esitys on saanut insipiraationsa Leena Krohnin samannimisestä kuunnelmasta, mitä en ole kuullut mutta mieli tekisi.


Kuvat otin itse esityksen jälkeen luvalla.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aikuisten joulukalenteri / Helsingin kaupunginteatteri 15.11.2017

Tämän esityksen näkemisestä on kulunut jo viikko. Ja edelleen on hieman sekava olo. Ensimmäistä kertaa jouduin aavistuksenomaisesti pettymään Helsinki Dance Companyn työhön. Siis en nyt ehkä varsinaisesti pettymään pettymään, mutta odotuksiin ja aiempiin teoksiin ja työryhmään peilaten. Tämä porukka on tehnyt NIIN huikeita juttuja viime vuosina, että niihin nähden Aikuisten joulukalenteri tuntuu... ei nyt ihan välityöltä mutta kuitenkin. Ihan samalle tasolle ei ylletä kuin mitä minä toivoin/odotin/haaveilin/uskoin. Olen kai asettanut rimani tälle porukalle niin kovin korkealle :-) Sillä Aikuisten joulukalenterihan oli oikeasti mitä mainiointa viihdettä, hienoa katsottavaa ja tanssin taikaa.

Odotukset ja odotukset. Jos oli itsellä odotuksia esityksestä, niin jouluhan se vasta ihmisissä odotuksia herättääkin. Se on meille monille hankalaa ja ristiriitaista aikaa. Toisaalta sen pitäisi olla se ihana idyllinen perhejuhla, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta: stressiä, kiirettä, loskaa, riitaa ja pohjaan palaneita pipareita. Jos joulu on stressinaihe meille tavallisille tallaajille, millaista se on näiden joulun oikeiden toimijoiden mielestä. Siis Lucia-neidon ja Joulupukin ja Pähkinänsärkijän ja muiden. Heillä luulisi olevan vielä hankalampaa... Terapian tarpeessa on heistä todellakin yksi jos toisenkin.

Onneksi jouluterapeutti Leo-Matti "Aivo" Kurkiainen (Jyrki Karttunen) voi auttaa! Tämän 24-osaisessa jouluterapiassa käydään läpi traumoja, avataan solmuja ja koitetaan löytää sisäisiä voimavaroja joulutraumojen käsittelyyn. On hahmoterapiaa, liiketerapiaa ja ties vaikka mitä. Kaamean ällöpositiivinen markkinamiesterapeutti on oikea kävelevä klisee ja aivan oivallisesti Karttunen tämmöiseen rooliin solahtaa. Lipevyyspisteistä täydet!

Joulu on siis hyvä lähtökohta monipuoliselle tanssia ja teatteria yhdistävälle teokselle. Nyt saa irrotella ja kunnolla. Niin esiintyjät kuin penkeistään ylösnostettu yleisökin. Pääsimme Suomi100 -tanssin lisäksi huutelemaan wau/bravo/buu/shut-up -mantraakin moneen väliin, heittelemään erilaisia tunnetiloja ja sanoja esiintyjille improvisoitaviksi ja ylipäätään osallistumaan mukaan. Yhteisöllisyys on selkeästi päivän sana. Harmi kun Helsingin kaupunginteatterin pieni näyttämö ei oikein ollut paras mahdollinen miljöö tälle. Liian iso ja korkea ja kolkko. Vaikka yleisö kolmelta sivulta pyöreää lavaa ympäröikin, niin liian kaukana olimme.

Avautumisnalle Gustav oli mukana terapiatyössä, samoin terapeutin apurina toimiva Joulun Taika (Emilia Nyman). Gustavin lisäksi näemme koko joukon ihania pehmolelujakin (omaan käteeni osui söpö pieni pastellinvärinen lohikäärme minkä olisin halunnut pitää).

Pääsin seuraaman tämän teoksen harjoituksia kolmenakin eri kertana, ja hyvin on taas siitä tämä muokkautunut. Toki kun osa jutuista on improa ja yleisöltä saatujen juttujen varassa, niin ei mikään ole kiveen hakattua kuitenkaan. Vielä aika loppusuoralla kokoonpanossa tapahtui muutoksia (Karttunen korvasi alkuperäisterapeutti-Klemettilän ja ohjausta viimeistelemään tuli mukaan Kari Heiskanen) ja tämä toki varmaan muutti teosta vielä entisestäänkin. Mutta oli kiva kuiteskin jotain tuttuja juttuja sieltä huomata silti. Monet kohtaukset olivat lyhentyneet ja tiivistyneet huomattavasti. Ja jostain oli jätetty yleisön osallistamiset pois kokonaan.

Tavallaan se on todella hienoa, että teos elää ja hengittää ja muuntuu jatkuvasti, mutta esiintyjille varmaan aika haasteellista. Näin katsojana sitä prosessia on ääreiskiinnostavaa seurata. Iso kiitos HKT:n ja HDC:n yleisötyölle että mahdollistatte tämän!

Jyrki Karttunen on noussut mun ihan suosikkikaartiin suomalaisista nykykoreografioista. Tykkään teosten huumorista ja ilon pilkkeestä. Ja kun on päässyt seuraamaan sitä työskentely/harjoitusprosessia muutamia kertoja, niin yhteisöllisestä tekotavastakin. Tanssijat pääsevät mukaan hyvin aktiivisesti teoksen valmistumiseen. Tanssillisesti tämäkin teos oli nautinto katsojalle.

Koko esiintyjäkaarti on ensi-illassa hienossa iskussa. Kuulemme kauniita laulusuorituksia, näemme upeita tansseja ja kyllä tässä saa nauraakin. Varsinkin Heidi Naakka nousi sieltä upeasti esiin häikäisevillä sooloillaan ja hienolla italia-aksentillaan Lucia-legendaa avaten. Jyrki Kasper oli hellyyttävä Pähkinänsärkijä, jolla oli upea hepulimainen imuroinnin vastaisku kiukuttelutanssi soolonaan. Myös Mikko Paloniemi vetäisi Joulutonttuna huikeat kuviot. Nissepolkka-rap! Ja entäpä sitten miestanssijatrion havajilaiskuviot; huh mikä eleganssi!

Mikko Vihma oli ihana köriläs-Joulupukki ja Leenamari Unho taas Jouluenkelinä riemastuttava. Tiina Peltosen Joulukuusi sulostutti koko terapiasessiota. Osa tästä sakista on taustoiltaan enemmän tanssijoita ja osa näyttelijöitä, mutta Aikuisten joulukalenterissa nämä roolit katoavat kokonaan ja kaikilta sujuu kaikki! Toki tanssijoilla on teknisesti vielä haastellisempia tanssikuvioita mutta osaavatpa nuo laulaakin. Helsinki Dance Company on kyllä varsinainen aarreaitta mitä tulee tekijöiden ammattitaitoon. Toivottavasti se saa jatkaa toimintaansa vielä pitkään.

Monenlaiset joulukliseet, -perinteet ja myytit saavat huutia - ja terapeuttisen näkemyksen. Ilmentävätkö kovat paketit kovia arvoja ja pehmeät pehmeitä? Miltä se joulu oikein tuntuu? Miltä tuntuu työskennellä vain yhtenä päivänä vuodessa - mutta sillon onkin sitten helkkarinmoinen kiire? Ja ennenkaikkea, mitä kalenterin viimeisestä luukusta paljastuukaan?

Laura Dammertin pukusuunnittelu on omaa luokkaansa. Terapeutin väliajalla väriä vaihtava joulukuosinen puku, Pähkinänsärkijän vaaleanturkoosi tinasotamieskuosinen potkupuku lohikäärmehuppuineen, joulupukki peruspunaisissaan, kullanvärinen hipsteritonttu kippurakärkisine tossuineen, Joulukuusen upea vihreä kimalluspuku... Silmäkarkkia ja tarkoin mietittyjä juttuja. Pukujen pitää myös toimia tanssin pyörteissä. Lucia-neidon upea rouva Trump-look on tyrmäävä ja sellaista pikkutuhmaa otetta on muuallakin siellä ja täällä. Kyllä tätä pikkujouluyleisöjen kelpaa katsella. Ja myös kuunnella, koska musiikilla on hyvin suuri rooli!

Voisin kuvitella että Aikuisten joulukalenteri toimisi erityisen hyvin sellaisille katsojille keillä ei ole kauheasti kokemusta tanssillisista esityksistä. Sellainen matalan kynnyksen teos, missä ei katsojan tarvitse käsitellä mitään vakavampia juttuja, senkun vaan katsoo. Silti tässä tulee ikään kuin sivussa pohdittua niitä jouluhärdellien tylsempiäkin lieveilmiöitä. Vaivihkaa ja kuin puolisalaa.

Luulenpa että mun tarttee mennä katsomaan tämä vielä toinen kerta, koska omat joulutraumani eivät saaneet vielä ihan kaikkea tarvitsemaansa terapiaa. Suosittelen kaikille muillekin, ja pian, sillä esitykset loppuvat 11.12.!


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalevalanmaa / Kansallisbaletti 14.11.2017

Näitä Suomi 100-juhlavuoden esityksiä on jo niiiiiin nähty, mutta kyllä mä oikeastaan olen kaikista näkemistäni tykännyt. En ole sillä tavalla niin ronkeli. Mutta tarttee sanoa että tämä Kenneth Greven massiivinen kiitos ja kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle eli Kalevalanmaa on kyllä sieltä parhaasta päästä, ellei ihan jopa paras juhlavuoden spektaakkeli. Esitys mikä ihan jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Suuria tunteita, parhaat mahdolliset esiintyjät ja hirveän hienoa tarinankerrontaa. Mitä sitä voisi ihminen muuta toivoa?

Mukaan on tanssijoiden, Nick Daviesin johtaman oopperan orkesterin & kuoron lisäksi valjastettu muutamia oman alansa huippuja, myös kansainvälisellä mittapuulla. Kimmo Pohjonen haitarissa ja Värttinä laulu- ja kantelehommissa, Mikki Kunttu lavastuksen, valaistuksen ja projisointien suunnittelijana sekä Erika Turunen puvustustaikurina. Musiikki on hykerryttävä ja nostalginen potpuri kaikkea mahdollista, ja säveltäjä Tuomas Kantelinen on toiminut neuvonantajana musiikillisissa asioissa. Huipputiimi siis. Mutta on sitä ennenkin menty metsään, vaikka olisi millaisia mestareita tekemässä. Nyt ei mennä, kaikkea muuta.

Odotukset olivat korkealla, ja kyllä niihin vastattiinkin. Ensimmäinen näytös sukelsi heti syviin vesiin. Suuria ja pakahduttavia tunteita ja kurkkuani kuristi monessa kohtaa. Ja itkuhan se silmiin tuli, jo paljon ennen sotakohtauksia. Kun homma toimii, se toimii. Satuin esitykseen, jossa pääroolit miestanssijoilla oli miehitetty kotimaisilla suosikeillani: Samuli Poutanen Väinämöisenä, Jani Talo Lemminkäisenä ja Frans Valkama Ilmarisena. Kaikki kolme virtuoosimaisia ja upeita tanssijoita. Ja ne Poutasen ihmeelliset kierrehypyt!!

Kalevalanmaa ei kerro ainoastaan Kalevalasta, vaikka ei sen tunteminen ainakaan pääpiirteissään varmaan haittaa tee. Vaan se kertoo meistä suomalaisista, jotka tätä Kalevalanmaata asustamme - ja olemme asuttaneet jo tuhansia vuosia. Matkalle meidät johdattavat kiistelevät vahtimestari (Teemu Tainio) ja näyttämömies (Jouka Valkama). Että niinkun ollaanko me samanlaisia vai erilaisia? Yleisökin saa osallistua, kun herrat tenttaavat kellä on mökki ja kuka on käynyt Kanarialla. Makkaraa ja kossua olen sentään minäkin nauttinut. Kaukaa menneestä, tarkemmin ottaen 11000 vuoden takaa, lähdetään liikkelle. Historian ja myyttien alkuhämärästä. Kun jää ja lumi peitti maan.

Keskeltä tätä kuuluu alkukantainen valittava ääni, joka tulee haitarista. Uljas soturi heiluu miekkoineen ja hienoine nahkaruutuhousuineen (jotka tuovat mieleeni jotenkin kalansuomut!), kas Väinämöinenhän se siinä! Kalevalan henkilöt heräävät esiin, Aino (Linda Haakana) ja tämän varjo (Valeria Quintana) tanssivat kauniisti, ja sitten nähdään lavalla lauma upeita hirviäkin! Hyytävän upea Pohjan akka Louhi (Rebecca King) ja tämän mustanpuhuvat tyttäret ovat kuin karanneita gootti-fetisistien bileistä. Tyrmäävää!

Ensimmäisen näytöksen aikana näemme Kalevan ja Pohjan väkeä, upeita joukkokohtauksia, värikkäitä pukuja, kuulemme kauniisti soivaa kuoroa (ja erityisesti ihastelen naiskuorolaisten järvimaisemamekkoja!), yhdessä ja erikseen. On maamme valistajia Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia - ja Minna Canth naisliikkeensä kanssa. Värttinä laulaa, haitari soi, Nälkämaan laulut ja Narvan marssit ja itselle hieman vieraampaa klassista mm. Klamilta ja Madetojalta. Hurjan hieno kirvestanssi miesporukalla - nyt rakennetaan maata! Ja tukkilaiset!

Mukaan on poimittu myös viittauksia kultakauden taiteilijoihin, Simbergin Haavoittunut enkeli ja Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti vilahtavat lavalla. Mutta sitten päästään sotakuvauksiin ja kyynelkanavani aukeavat totaalisesti. Rumpalit nousevat orkesterimontusta kuin juoksuhaudasta, marssittamaan manttelipukuiset miehet lavalle. Upeat, upeat koreografiat. Ja sitten se tulee: punainen (Atte Kilpinen) ja valkoinen (Ilja Bolotov) sotilas kohtaavat henkeäsalpaavan kauniissa, koskettavassa ja selkäpiitä karmivassa duetossa. Sydämeni nyrjähtää sijoiltaan.

Kaiken taustalla jatkuvalla syötöllä Louhi koottaa viekoitella ihmisiä hunningolle, mutta onneksi pieni pirtsakka Sisu (Arne Estlander) auttaa ja pelastaa monessa kohtaa! Upeita Tuonelan joutsenia nähdään myös tummanpuhuva parvi häikäisevän kauniine pukuineen.

Sen verran tunteet ovat pinnassa että väliaika tulee loistavaan saumaan. On aikaa rauhoittua ja koota itsensä. Miten voi esitys vaikuttaa näin vahvasti? Toivon että toinen näytös olisi kevyempi, ja taas toiveitani kuullaan. Nyt sitten lähdetään jälleenrakentamaan Suomea. On rintamamamiestalon rakennustalkoita, lavatanssia ja kaikenlaista hilipatihippaata. Aivan hulvatonta ja hienoa menoa. Kukkamekkoja ja portsarien taskumatteja. Satumaata ja Onnen maata, haitaria ja kesäiltoja. Polkkaa, tangoa ja Rotestilaulua. Yleisökin pääsee laulamaan, ja kyllä me lauletaankin! Suominostalgia on nyt huipussaan. Tässä esityksessä ei pönötetä!

Mutta sitten on myös se kolikon kääntöpuoli. Maaseudun autioituminen, teollistuminen Aalto-jakkaroiden valmistuksineen, Chydeniuksen koskettava Laulu siirtotyöläisestä, laudat ovien edessä. Onneksi on luvassa lisää iloistakin menoa, tottakai Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcian tahdissa: Vappubileet! Marimekko! Urheilumenestykset! Tom of Finland! Pessi ja Illusia! Lauma Kekkosia!

Katsoja ei meinaa perässä pysyä, ja kaikkia tyyppejä ei kerkeä edes tunnistamaan kun uusia pukkaa lavalle. Hellyyttävää ja hymyilyttävää. Silti siellä taustalla vaanii se kaamea Louhi, naruista ohjaillen kännyköihinsä liimautuneita suomalaisia.

Valitettavasti esityksen loppuhuipennuksen keskeyttää pieni tekninen kaapelivika, mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi ja pian esitys jatkuu. Kunhan ensin itse maestro Greve ja talon viestintäjohtaja Liisa Riekki käyvät lavalla pyytämässä keskeytystä anteeksi. Tässä vaiheessa yleisö seisoisi vaikka päällään mikäli Kenneth sitä oivaltaisi pyytää. Sen verran hienosti tämä on temmannut kaikki mukaansa.

Greve vastaa Kalevalanmaan koreografiasta, ja teoksen ideointiin on käytetty useita vuosia ja paljon avustavia ihmisiä. Dramaturgia on merkattu Greven ja Pirjo Toikan nimiin. Lopputulos on upea sulatusuuni; menoa ja meininkiä, mutta kyllä välillä on seesteisiäkin hetkiä. Katsoja kerkeää hieman hengähtämään ennenkuin Väinämöinen joukkoineen tempaa taas mukaan tanssiinsa.

Kimmo Pohjosen monipuoliset haitaristaan loihtimat äänet ovat jo oma taiteenlajinsa, ja sopivat tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Upeasti laulava ja hienosti eri rooleihinsa eläytyvä oopperakuoro saa myös bonusmaininnan. Päähenkilönä koko tarinan halki kulkee upeasti tanssiva Linda Haakana Ainon roolissa, läpi eri tapahtumien, välillä sivustakatsojana, välillä enemmän osallistuen. Vaatteet ehtivät vaihtumaan reissussa moneen kertaan, aina tyylikkäinä kuitenkin. Lavastuksessa käytettiin paljon liikkuvia palkkeja, joista saatiin loihdittua vaikka mitä. Ja toki hienoja projisointeja. Kuorolaiset ja kaikki oli integroitu upeasti esitykseen mukaan, esimerkkinä riemastuttavat tangolaulannat! Valot nyt olivat kaikinpuolin huikaisevat, mutta erityisesti siinä punaisen ja valkoisen sotilaan duetossa kahden erivärisen spottivalon käyttäminen oli koskettava. Miten ne rajasivat nämä kaksi epätoivoista pieneen tilaan.

Tunteisiin vetoavaa ja pateettista. Kyllä, roppakaupalla. Joku voisi jo sanoa että liikaakin. Mutta myös aivan mahdottoman hienoa ja kaunista ja (lisää tähän vapaavalintaisia ylisanoja pari lisää). Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on ympätty mukaan, mutta ei tämä pelkästään nostalgiaöverissä piehtaroi. Muitakin nykyajan menoa suomivia kommentteja nähdään, sen kännykkäsidonnaisuutemme lisäksi. Käsiohjelma kannattaa hankkia myös, koska siitä löytyy mm. musiikkilistaus sekä pieni historiakatsauskin (esityksen teemoihin) kolmella kotimaisella. Lisäksi jokaista esitystä ennen lipunhankkineet pääsevät pienelle pikakierrokselle esityksen maisemiin, kannattaa olla hyvissä ajoin paikalla jonottamassa.

Kaikille niille jotka eivät paikan päälle pääse (vaikka se suositeltavaa olisikin, esityksiä on aina 9.2.2018 asti) niin Kalevalanmaa on mahdollista nähdä Yle Areenalta suorana nyt lauantaina 18.11. (lähetys alkaa jo 18.50) tai myöhemmin tallenteena Stage24-palvelussa. Ja meille ketkä sen pääsimme katsomaan livenä, uudelleenfiilisteltäväksi.

Vaikka Kansallisbaletti saakin varmaan hienon ja pätevän uuden johtajan Madeleine Onnesta, niin kova ikävä Kenneth Greveä tulee. Lämmin kiitos näistä vuosista.


Kuvien copyright Mirka Kleemola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.