Ja onhan tämä hieno. Ei ehkä parasta ikinä, mutta hitaasti ja vääjäämättömästi karuun loppuunsa asti puksuttava kuin höyryjuna. Matkan varrella saamme hieman vihiä asioiden taustasta. Silti lopun viimeiset viisi minuuttia tulevat yllättäen ja kaiken toiminnan tiivistäen.
Oma paikka on Royal Circlellä mutta hyvin näkyi sieltäkin.
Eletään Pohjois-Irlannissa, vuosi on 1981, paikka on Carneyn perheen maatila. Saman katon alla asuvat monilapsinen perhe ja vanhoja sukulaisia. Sekä 10 vuotta aiemmin kadonneen isännän veljen vaimo poikineen. Minne Seamus on joutunut? Onko IRA:lla asian kanssa tekemistä? Mitä siellä 1971 oikein on tapahtunut?
On sadonkorjuun aika. Pintapuolisesti eletään huoletonna; lapset kirmaavat, kuuntelevat vanhan hömpsähtäneen tädin muisteloita ja toisen tädin Thatcher-uutisia. Setäkin kertoilee muksuille tarinoita. Naapurin hieman yksinkertainen Tom Kettle löytää kadonneen hanhen (oikea hanhi!) ja taikoo taskustaan omenoita ja pupuja (oikea pupu!) lasten iloksi. Tehdään ruokaa, tanssitaan radion mukana. Pikkuvauvaa (oikea vauva!) kanniskellaan. Perheidylliä tuntuu silti painostavan moni asia. Äiti Mary on sairaalloinen, mutta Seamusin vaimo Caitlin hoitaa taloutta.. Naisten välillä on selkeästi jännitettä.
Mutta tätä näennäisesti huoletonta arkielämää rikkovat papin aamuöiset vierailut ja salaperäinen herra Muldoon (Stuart Graham) kätyreineen. Kaikki tuntuvat tuntevan Muldoonin ja tämän asiat. Mutta IRA:n nälkälakkolaiset Bobby Sandsin johdolla kuolevat, ja se vetää tunnelmaa vakavaksi.
Taustoja ja tarinaa valotetaan aina sopivasti, pikkiriikkisen ja kiusoitellen. Sadonkorjuujuhlan jälkimainingeissa serkkupojat intoutuvat viinapäissään kerskumaan vapaustaisteluasioilla. Jännitettä rakennetaan kolmen tunnin aikana niin hienovaraisesti, että kun se lopulta purkautuu; nopeasti, rajusti ja väkivaltaisesti, sitä hätkähtää. Tähän on pyrittykin, mutta kiristys tapahtui niin näppärästi ettei sitä oikein huomannutkaan. Höpsön tädin varoitukset lähestyvistä bansheeista toivat juuri tähän; bansheet tulivat lopulta. Kirkuen.
Rob Howellin lavastus on upea, kodinomainen ja lämminhenkinen. Carneyn perheen iso keittiö on keskipisteenä, muista huoneista saamme viitteitä vain oviaukkojen kautta. Tässä nähdään muuten useitakin dramaattisia verhonheilautuksia! Oviaukoissa on siis verhoja ovien sijasta.
Irlantilaisaksentteja on ilo kuulla, lapsinäyttelijät (joista iso osa teatterin lavalla ensi kertaa) ovat aivan hurmaavia (vauvakin vaan jokelteli iloisena) ja tanssikohtaukset on ilo silmälle. Irkkumusiikista bonusta (mutta on siellä rollareitakin - ja hieno Teenage Kicks-tanssikohtaus). Nyt on muuten loistava ensemble-porukka lavalla. Leffoista ja tv-sarjoista tuttu Paddy Considine suorittaa teatteridebyyttinsä (mies on kuitenkin jo yli 40!), ja ihan loistavan suvereenisti. Quinn Carvey on perheen pää, joka tasapainoilee oman menneisyytensä ja perheensä välissä. Myös kahden naisen välissä, vaikka se onkin paljon hienovaraisempaa. Oma vaimo tekee lapsia, mutta Caitlinin kanssa juodaan aamuyöhön, tanssitaan ja pelataan seurapelejä.
Tom Glynn-Carney ja John Hodginson
Genevieve O'Reilly on loistava nuupahtuneena äitinä, joka tietää enemmän asioita kuin antaa ymmärtää. Laura Donnelly on myös upea eläväisenä Caitlinina, jolla on myös omat salaisuutensa. Tom Glynn-Carney (nimi aikamoinen sattuma), joka hurmasi Dunkirk-leffassa, oli loistavat tanssimuuvit omaava serkkupoika Shaun, jonka uho ja esimerkki vaikuttavat suoraan lopputapahtuminen traagiseen kulkuun. Muldoon haluaa toimintaa eikä puheita! John Hodginson on aivan hirveän upea Tom Kettle. Simppeli englantilainen (miten epäilyttävää sekin!) mies, joka osaa käsitellä eläimiä ja auttaa perhettä askereissa. Tämän kosintakohtaus on liikuttava - ja riipaisevan surullinen. Hahmosta tulee mieleen Hiiriä ja ihmisiä-kirjan/näytelmän Lennie. Iso kiltti jätti joka tarkoittaa vain hyvää, mutta toimillaan saattaa aiheuttaa pahaa.
Tekstissä on paljon politiikkaa; Pohjois-Irlannin ja IRA:n asioita, Thatcherin ajan tunnelmaa. Kiinnostavaa, mutta josta tiedän aivan liian vähän. Nyt taas hieman enemmän.
Kolme tuntia asiaa haudotaan ja kypsytellään, ja vain muutamassa minuutissa kaikki rysähtää niskaan. Menneisyys, eikä IRA ole unohtanut, eikä jätä Quinn Carneytä tai tämän perhettä rauhaan.
Kaikenkaikkiaan erinomainen näytelmä.
Turvatoimia teattereissa on kyllä kiristetty. Kaikkien laukut tarkistettiin ja väliajalla ei menty kadulle haahuilemaan ja viilentymään kuten ennen. Tai oli siihen tehty sellainen kapea karsina mutta turvamiehet kyttäsivät. Lisäksi esityksen jälkeen kadulla ja ulostulo-ovilla oli myös ylimääräisiä turvahenkilöitä.
Paddy Considine oli kyllä lavalla kuin kotonaan.
Esityksiä on 6.1.2018 asti, joten jos matka suuntautuu Lontooseen tässä on ainakin yksi esitys mikä kannattaa katsoa. Lippuja mm. Royal Courtin sivuilta.
Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia (paitsi vikan otti joku ohikulkija).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti