Agrupación Señor Serrano on espanjalainen teatteriryhmä ja Birdie jotain sellaista mitä en ole koskaan nähnyt lavalla. Käsittämättömän hieno sekoitus monenlaista. Hitchcockin Linnut-elokuva teemoineen, lintuineen, stillkuvineen, pätkineen ja äänineen muodosti yhden osion esitystä. Sitten oli kameroiden kanssa heiluvat miehet, jotka kuvasivat niin satoja pikkueläimiä (siis sellaisia minkä kanssa pienenä leikin minäkin), sanomalehden sivuja, pienoismalleja. Luoden realistisen näköisiä maailmoja ja maisemia. Oli nauhalla englantia puhuva nainen, joka taustoitti tapahtumia, toimi kertojana. Mykkäelokuvien tapaisia tekstiplansseja, linnunlaulua ja liverrystä. Valokuvaajan aamua kuvattiin parilla kameralla, on tupakat ja suihkut. Ja lehdenluku. Sanomalehteä muokataan omilla kartoilla, kaavioilla ja kuvilla, asettamalla päälle kalvoja ja systeemejä ja kuvaamalla se. Tämmöinen interaktiivinen sanomalehti onkin eri näppärä! Iso osa esityksestä nähdään siis lavan lisäksi myös valkokankaalla.
Tapahtumapaikkana on Melilla. Espanjalaisten omistama kaupunki, keskellä Marokon rannikkoa. Pieni alue, joka on kokonaan aidattu estämään laitonta maahanmuuttoa. Tästä raja-aidasta muodostuu yksi Birdien teemoista ja näkökulmista. Täytyy tunnustaa, minulle Melilla on ihan uusi asia, mutta ei ole enää. Sen verran tietoa esitys tarjoaa.
Kaksi miestä hoitaa kamerat ja toiminnan, kolmas tekee musiikit ja ääniefektit laitteiltaan. Herrat Àlex Serrano, Pau Palacios ja David Muñiz. Ja sitten on vielä salaperäinen hahmo punaisessa hupparissaan. Tyyppi joka istuu paikallaan koko reilun tunnin, selkä yleisöön. Kukaan ei puhu mitään, paitsi naisääni nauhalta. Jazzahtavaa musiikkia. Green screeniä käytetään loihtiessa efektejä. Esityksessä on paljon myös kuva-analyysiä. Kultainen leikkaus, värisävyt, mistä osista kuva rakentuu. Miten yhdestä valokuvasta saakin näin paljon irti infoa! Ovatko kuvan aidalla olevat tyypit muuttolintuja, pääskyjä - vai pakolaisia?
Tuntematon paha hyökkää kaupunkiin, pelottaen asukkaita. Jotka koittavat linnottautua sisälle. Pakolaiset/siirtolaiset/muukalaiset koittavat kavuta Melillaa ympäröivän muurin yli, paremman elämän toivossa. Sisäpuolella on vehreää, ihmiset pelaavat golfia, mutta ulkopuolella on karu aavikko ja köyhyys. Pitäisi katsoa Linnut uudelleen. Mutta ainakin nyt siitä poimitut pätkät muistuttavat mieleen sen vihamielisyyden mitä toiset lintuja kohtaan tuntevat. Ovatko linnut vain heijastumia peloistamme? Pelkäämmekö kaikkea vierasta automaattisesti, jo pienestä pitäen, vai mistä nämä fobiat tulevat?
Esityksen väliotsikotkin (lainauksia elokuvasta) luovat sillan lintujen ja pakolaisten välille: I They're coming, II They're birds, aren't they?, III Don't they ever stop migrating? IV It's the end of the world?
Valot, savut, projisoinnit, vesiastiassa sekoittuvat värit - ihmeellisen upeasti kaikki toimii yhdessä. Ja se maassa, kaiken keskellä oleva pienoismalli. Katsomoon ei hahmotu muuta kun ne pienet muovieläimet mitkä on aseteltu muodostelmaan. Mutta kun kamera alkaa seurata niitä, avautuvat yksityiskohdatkin. Erilaisia eläimiä, kaikki pyrkimässä samaan suuntaan. Myös ryömiviä ihmislapsia. Kaiken yllä lentää pääsky. Välillä sataa vettä (sumutinpullosta), välillä lunta (siivilän läpi jauhoa/tomusokeria), jotka kameran välittämänä näyttävät realistiselta. Rikkinäisiä polttoainesäiliöitä ja öljyyn kuolleita eläimiä. Tuuli ujeltaa, tuhoutuneita rakennuksia ja sulaneita eläimiä. Tuhoa ja kauhistusta. Mutta yhtä kaikki, toiset yrittävät pois tästä ankeudesta. Väliin Tippi Hedren huutaa "they're coming!". Hukkuneita eläimiä. Hätämajoitustelttoja. Minne tämä koko lauma pyrkii? Verkkoaidalle, jonka takaa näkyy vehreä paratiisi. Golfkenttä.
Oliko tämä pahaa unta mitä valokuvaaja Jose näki? Golfinpelaaja, poliisin edustaja jne sanovat mielipiteensä nauhalla. Eläimet ja koko pienoismalli kerätään pois. Kuvio on toistunut miljoonia kertoja, Elämä on liikettä. Kaikki rajat ovat veren punaamia.
Käsittämättön upea ja hieno esitys. Miten erilaisista elementeistä saadaan koostettua toimiva ja ajatuksia herättävä kokonaisuus. Punahupparinen tyyppikin liikkuu lopuksi (ei se ollutkaan nukke); sehän oli valokuvasta tuttu tyyppi. Uskomatonta miten kaikki kiertyy lopuksi yhteen. Ja se birdie, kaksine merkityksineenkin.
Esitys kiertää maailmaa ensi vuonnakin, kannattaa ehdottomasti koittaa päästä katsomaan. Ja kannattaa katsoa trailerikin (äskeisestä linkistä löytyy sekin).
Kuvien copyright Pasqual Gorriz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti