Marko Järvikallas on kirjoittanut intensiivisen kolmiodraaman. Liisa Mustosen tarkassa ohjauksessa näyttelijäkolmikko venyy kihelmöiviin suorituksiin. Äidin ja pojan keskinäinen suhde on se ydin minkä ympärillä kaikki pyörii. Julius (Markus Järvenpää) on nuori mies, jolla on selkeästi ongelmia elämänhallinnan ja kaiken muunkin kanssa. Yhdyskuntapalvelun suorittaminen takkuaa, samoin äidin helmoista poissaolo. Tämän äiti Saara (Kristiina Halttu) on tavannut ihanan uuden miehen Tapanin (Eero Aho) jonka kanssa he suunnittelevat ja haaveilevat vaikka mitä. Mutta miksei Saara voi esitellä Tapania pojalleen? Mitä hän pelkää?
Äidin ja pojan suhde on kaikkea muuta kuin normaali. Tai mikä nyt sitten on normaalia. Ei ainakaan yhdessä saunomiset tai samassa sängyssä nukkumiset. Järjetön mustasukkaisuus molempien taholta ei ainakaan auta tilannetta. Siihen väliin on samettihousuisen ja hieman liian kiltinoloisen Tapanin vaikea päästä. Tilanne räjähtää käsiin kun miehet tapaavat.
Jos pojalla ei ole kaikki ihan kohdillaan, niin ei kyllä ole äidilläkään. Loppujen lopuksi on vaikea päättää kumpi heistä on häiriityneempi. Katsojille selviää myös mitä isä-Juhanille on tapahtunut, tai ainakin se miksei hän enää ole kuvioissa mukana.
Kaikki näyttelijät tekevät ihan hirveän hienot roolit. Markus Järvenpään intensiivinen katse ja uhkaava olemus hyytävät Omapohjan pienessä tilassa niin, että väristykset vaan käyvät katsojan läpi. Toisaalta hänen Juliuksensa on myös lapsellinen; poika joka ei osaa päästää äidin helmoista irti eikä pysty hanskaamaan tyttöystäväasioitakaan (se kuukuppiepisodi!). Kristiina Halttu on samaan aikaan rakastunut Tapaniin ja luultavasti oikeasti uskoo että suhde voisi toimia, ja Tapani hänet pelastaa. Mutta samaan aikaan riippuvuutta lähenevä suhde poikaan saa hänet kääntymään Tapania vastaan.
Eero Aho on monipuolinen näyttelijä, mutta tämänkaltaista roolia hän ei kovin usein ole teatterissa viime aikoina esittänyt. Hänen Tapaninsa on rauhaa rakastava, sovitteleva, sovinnainen ja kaikista hyvää uskova hömelö. Jolla silti on omat epäilyksensä Saaran ja Juliuksen suhteesta. Tapanin ja Juliuksen kohtaus, missä Tapani koittaa naminami-höpöhöpö-jutuillaan saada poikaa avautumaan - ihan huippu! Myös hidastettuna tehty yksi kohtaus (tiedätte kyllä mitä tarkoitan kun näette) on hienoa katsottavaa.
Omapohjassa istutaan tällä kertaa kahdella puolen "lavaa" ja se tuo oman intiimiytensä pieneen tilaan. Paula Koivusen vaaleasävyinen lavastus ja puvustus on hyvinkin niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Ilkka Niskanen peilaa valosuunnittelulla hyvin esityksen tunnelmia. Esityksessä on paljon hiljaisiakin kohtia jotka kertovat enemmän kuin äänet tai musiikki. Lopussa soi perinteinen gospelhitti Sometimes I feel like a motherless child ja sen alakuloiset sanat sopivat tämän näytelmän tunnelmaan paremmin kuin hyvin.
Läheisriippuvuus, äidinrakkaus, vallankäyttö, alistaminen, vapaus... tärkeitä ja vaikeitakin teemoja. Ei tämä näytelmä päästä katsojaa ihan helpolla, mutta kyllä hyytää veren ja menee luihin ja ytimiin. Vajaassa puolentoista tunnin esityksessä ei ole edes väliaikaa antamaan taukoa tiheästä tunnelmasta - ja hyvä niin. Pidin tästä ihan valtavan paljon! Loppukevään esityksiin on paremmin tilaa, mutta Omapohja on niin pieni näyttämö että esitykset täyttyvät nopsaan.
Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti