Koska vuonna 2016 näin kaikkien aikojen ennätysmäärän erilaisia esityksiä, niin joukkoon mahtuu ihan järjetön määrä helmiäkin. Siksipä taas oli pakko koostaa useampi erilainen top-lista.
Tykkään kovasti erilaisten listojen laatimisesta, mutta on tämä pirun hankalaa myös. Miten sitä voi valita vaan vaikka 10 parasta esitystä, kun niitä näkee satoja? Tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä, mutta koitetaan. Nämähän eivät sitten ole missään järjestyksessä, paitsi mielivaltaisessa.
Vertailun vuoksi vuoden 2015 parhaat, vuoden 2014 parhaat ja vielä 2013 ja 2012 ja 2011.
Vuoden 2016 parhaat tanssiteokset
Liikkeen Legendat Kansallisbaletissa. Monta erilaista teosta samassa illassa.
Hirveän hauska ja koskettava HKT/Helsinki Dance Companyn Pieniä Pääosia vahvisti käsitystäni koreografi Jyrki Karttusen neroudesta.
Royal Ballet'n Frankenstein jonka näin valitettavasti vain elokuvateatterissa. Upea Steven McRae Hirviönä on niin taitava, että itkettää jo muistikuvakin.
Teatteri FAQ vetäisi sellaisen Takkutukkakeijun, että siinä oli pitelemistä.
The Sleeping Beauty - Taas yksi uusi Matthew Bournen New Adventures-ryhmän tanssiteos. Tämä on muuten nähty Suomenkin telkkarista, mutta halusin nähdä livenäkin. Ei kaduta.
Tanssiteatteri MD:n Mikä **t*n Pikku Prinssi? oli ihana tanssillinen uusiotulkinta klassikosta!
Visuaalisesti Wheeldonin koreografioima Kungliga Baletten:in Alice i Underlandet noudattaa jo aiemmin DVD:ltä näkemääni ROH-versiota, mutta olihan tämä livenä ihan huikean upea! Siksi piti mennä Tukholmaan asti katsomaan.
Miehen tanssi - mikä cocktail tanssia, musiikkia, keikkaa, standuppia ja vaikka mitä!!
Tanssiteatteri MD:n Secunda Prattica oli myös kokonaisvaltaisesti hieno teos.
Vuoden 2016 parhaat musikaalit / musiikkiteatterit
Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 - koska Eeva Kontun musiikki.
Hedwig and the Angry Inch Tukholmassa oli jo kauan kuulunut must-see listoilleni, ja kun sen vihdoin livenä näin, niin olihan se hieno elämys! Ola Salo on vaan niin ihmeellinen.
Myönnän että Waltteri Torikka mut alunperin houkutti katsomaan Åbo Svenska Teaterin Taikahuilua, mutta esitys olikin niin upea puvustukseltaan, lavastukseltaan ja koko 60-luvun scifileffamiljöineen, että siinä jäi Torikan Papagenokin melkeen toiseksi.
HOMO! on kaikin tavoin hieno musiikkiteatterijuttu, ja Kaarinan nuorisoteatterilaiset puhalsivat siihen uutta ytyä. Raikasta ja mahtavaa.
Ypäjän musiikkiteatterin My Fair Lady on osoitus siitä että kyllä pölyisen (musikaali)klassikonkin voi uudistaa perinpohjin ja siitä tulee kuin uusi! Bonusta lohikäärmeestä!
Jostain syystä tämä klassikko on jäänyt näkemättä, joten kun National Theatre toi sen lavalle niin... The Threepenny Opera oli juurikin niin huikea kuin kuvittelinkin.
Vuoden 2016 parhaat Shakespearet
Teatteri Vanha Juko: Rikhard III. Onneksi tämän sain lopulta nähdä, suurten vaikeuksien jälkeen. Teki meinaan vaikutuksen. Suuren.
Romulan taiteellisen teatterin Myrsky kuljetti pitkin Prosperon saarta jalkapatikassa. Huikea!
Grus Grus Teatterin Hamlet - koko totuus Turun linnassa. Jo miljöökin oli uniikki, ja koko toteutus!
Sekaisin Wilistä - mikä huippukombo! Williamin elämä & teot tiivistettyinä! Hauskinta ehkä ikinä.
Teatteri Harakka Tapaus Hamlet oli yksi omintakeisimmista tulkinnoista. Vaikutuin!
Rikhard III Kansallisteatteri oli todella odotettu. Eikä tarvinnut pettyä.
Richard III Almeida:ssa oli myös vaikuttava. Yksinkertaisen hienoa. Ja Ralph Fiennes taiturimainen.
Regent's Park Open Theatre toi hieman erilaisen Henry V:n, koska pääosassa oli Michelle Terry. Toimi suosikkinäytelmäni näinkin roolitettuna.
2016 tuntuikin olevan näemmä kahden Shakespearen kauppa: eli Richard III ja Hamlet :-) Jostain syystä niitä kävin katsomassa aika paljon...
Vuoden 2016 parhaat kotimaiset
Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat oli yksi vuoden eniten odotetuimpia näytelmiä mun listalla, ja lunasti odotukset kyllä. Monitasoinen ja hieno näytelmä, jonka näin lopulta kolmesti.
Odotin ja en pettynyt. KOM-teatterin Pasi Was Here oli mulle varmaan vuoden 2016 SE juttu. Näin sen kuudesti, ja joka kerta sain siitä uutta irti. Ihan mieletön elämys.
Lahden kaupunginteatterin Vertigo oli viipyilevän kaunis ja ihana elämys.
Robin Hoodin Sydän Turun kaupunginteatterissa vei mun sydämen totaalisesti! Piti käydä katsomassa uudelleenkin. Ihana, ihana koko perheen näytelmä.
Espoon teatterin Meidän luokka oli rankka ja vaikuttava. Upea valaistus ja lavastus viimeisteli kokonaisvaltaisen elämyksen.
Tommi Kinnusen kirjaan perustuva Neljäntienristeys vaikutti sekä alkuvuonna Turussa että loppuvuonna Kotkassa. Molempi parempi. Mestariteos.
Ehkä yksi parhaita komedioita koskaan on eittämättä Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen - mikä porukka ja mikä toteutus!
Teatterikesässä tuli koettua monen monta hienoa elämystä, mutta islantilaisten Lokki oli kyllä niistä suurin.
Kunniamaininnat
Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus oli ihastuttava koko perheen näytelmä TTT:n & Teatteri Siperian kimppatuotantona.
Siipirikko oli Ulla Virtasen mestarinäyte. Koskettava ja vaikuttava monologi.
Anna Paavilaisen monologi Play Rape iski kuin leka.
Hullu Teatteri Telakalla. Koska Juha Hurme on vaan parhautta.
Kansallisteatterin Sumu:ssa oli jotenkin niin nerokas teksti että oksat pois.
Vaikka tämä upea Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi oli myös viime vuonna listoillani, niin siellä se on tänäkin vuonna. Sitäpaitsi näin sen kaksikin kertaa. Tammikuussa Kansallisteatterissa ja joulukuussa KOM-teatterissa. Joka kerta vaan yhtä vaikuttava.
Suomen kaunein / Tampereen teatteri & Teatteri Siperia. Herkisti ja hauskuutti.
Vampyyrien tanssi / Helsingin kaupunginteatteri - näin tämän kaikkiaan... 5 kertaa, ja oli kiehtova omalla tavallaan.
Raisa Omaheimon monologi Läski liikutti kyyneliin asti, monella eri tasolla.
Tavattoman koskettava Teatteri Siperian Toinen katse tuli suoraan iholle. Ja syvemmällekin.
Lokki Teatteri Jurkassa oli paras esimerkki siitä mitä pelkistämisellä voidaan saada aikaan.
Väriä ja vauhtia ei puuttunut Turun kesäteatterin Vaahteramäen Eemelistä.
Ulkomaalainen Tampereen teatterissa onnistui kahdella tasolla; viihdytyksessä ja vakavammillakin teemoilla.
Teatteri Kantanäky vetäisi sellaisen kabareen että! Homot on perheestä tyrmisti minut upeudellaan.
Vuoden 2016 parhaat ulkomaiset
Travesties - Ratkiriemukas karnevaali, joka jatkaa esityksiä West Endillä keväällä 2017!
Harold Pinterin The Caretaker iski suoraan sydämeeni. Todella vaikuttava esitys kaikkineen.
The Painkiller oli niin hulvaton komedia että harvoin näkee. Yksi ikisuosikeistani eli Sir Kenneth Branagh hauskimmassa roolissaan ikinä.
Harry Potter and the Cursed Child veti sellaisen ilotulituksen etten ole koskaan ennen ikinä nähnyt lavalla mitään tämmöistä. Vieläkin olen ällistynyt. Tarina ei ehkä ole ihmeellisin, mutta se esitys. Tai oikeastaan kaksi, sillä näytelmässä on kaksi osaa.
The Dazzle - intiimi, absurdi ja surullinenkin tarina kahdesta veljeksestä joiden mielet järkkyvät. Andrew Scott oli huimassa vedossa; onneksi näin tämän kahdesti.
The Deep Blue Sea - Helen McCroryn bravuuri. Synkeänkaunis ja riipaiseva.
Kunniamaininnat:
Sarah Kanen Cleansed oli se näytelmä, josta Suomenkin media uutisoi (kuinka katsojat pyörtyilevät, oksentavat jne). Mutta olihan se aika vaikuttava.
Bug oli kaikessa vainoharhaisuudessaankin pieni helmi. James Norton oli hyytävä.
Piti mennä katsomaan Bristoliin asti, mutta olihan se Long Day's Journey Into Night nähtävä, koska Jeremy Irons teatterin lavalla.
Vuoden parhaat sirkukset ja muut erikoisjutut
Red Nose Companyn Punainen Viiva veti maton alta monipuolisella klovniversiollaan klassikosta! Onneksi esitystä on mahdollisuus nähdä ympäri Suomea vuonna 2017!
CircOpera - taitavasti sirkusta ja oopperaa ja kaikkea yhdistelevä spektaakkeli Oopperatalolla.
Houkutus & Only bones - nykysirkusta/fyysistä teatteria hyvin pienimuotoisen eleettömästi.
Vuonna 2016 nukketeatteri räjäytti multa melkein pään irti. Yksi ehdoton helmi oli Tehdas Teatterin & Kuuma Ankanpoikanen -ryhmän yhteisjuttu Rakkaudella Agatha, minkä näin Mukamas festivaaleilla. Murhamysteeri jyrsijänukkien avulla. Voiko mitään näin hienoa ollakaan?
Norjalais-ranskalainen yhteistyö eli Plexus Polairen Ashes vei myös pisteet kotiin. Henkeäsalpaavaa nykynukketeatteria.
Yablochkov Candle oli Aino Vennan ja Ilona Jäntin henkeäsalpaava trapetsi/musiikkijuttu! Sen näkee ainakin toukokuussa 2017 Kapsäkissä!
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors. Kiehtovan kaunista nykysirkus/akrobatiaa taitavan kaksikon käsistä.
Kanadalaisryhmä Cirque Alfonsen Barbu oli äijä/partasirkusta parhaimmillaan. Mikä meno!
Vuoden pettymykset
No Man's Land - vaikka Ian McKellen oli tosi hieno, niin en tiedä mikä tässä tökki.
Kenraali ja Casanova - ei nyt lähtenyt kaikesta huolimatta.
Liisa Ihmemaassa - liian heppoisia visuaalisia ratkaisuja.
Rock of Ages - joku tässä vaan... ei ollut mun teekupillinen.
Lazarus - ei lähtenyt nyt Bowie-musikaali, ei.
The Entertainer - ei edes Kenneth Branagh saanut tätä toimimaan.
Tilastoja
Ne kuuluisat sanat viime vuoden katsauksesta: "Koitan pyhästi vähentää ensi vuodelle, mutta... Koitan myös lisätä tanssijuttuja ja sirkusta omaan kulttuuriallakkaani."
Ensimmäisessä tavoitteessa en onnistunut, koska esityksiä kertyi vuonna 2016 peräti 229. Kyllä. Kaksisataakaksikymmentäyhdeksän. En edes käsitä miten se on mahdollista! Se tekee yli 19 esitystä joka kuukausia, keskiarvona. Hullun hommaa. No, esimerkiksi kesäkuu oli hiljaisin, vain 8 esitystä. Ja syyskuu taas kiireisin, 26 esitystä (tammikuussakin 25).
Piikkejä tulee aina niinä kuukausina kun on Lontoon reissu, koska silloin sullon joka päivälle niin paljon kuin mahdollista. Osa sielläkin nähdyistä on sitten arkistomateriaalia (eli istun niinä päivinä kun ei ole esityksiä usein kahdessa eri arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä tietokoneen ruudulta). Viime vuonna kävin Lontoossa/Briteissä 5 kertaa ja Tukholmassakin kerran kulttuurimatkalla. Lontoosta teatteripiipahdukset myös Bristoliin ja Southamptoniin. 48 esitystä oli siis Suomen rajojen ulkopuolella. Shakespearen näytelmiä näin 15 ja lisäksi kaksi mitkä kertoivat hänen elämästään jollain tavalla.
Mutta sentään toinen toiveeni toteutui, eli tanssia ja sirkusta näin enemmän kuin aiemmin. Tanssiesityksiä 19 ja erilaisia sirkusjuttuja 13. Lisäksi nukketeatteri sai minut niin lumoihinsa, että sitä pyrin nyt katsomaan entistä enemmän. Ja toki lisää sirkusta ja tanssia tälle vuodelle. Oopperassakin kävin neljä kertaa. Klassista musiikkia kuuntelemassa istuin Tampere Filharmonian konserteissa (13 kpl) ja muissakin (mm. HKO, RSO) 18 konsertin verran. Lisäksi kevyempää musiikkia 7 konserttia.
Käyntimäärän mahdollistaa se ettei minulla ollut vuonna 2016 lainkaan töitä. Toisaalta taas sitkeästi vaivannut astma (ja siitä seurannut immuunivajaus = pyydystin flunssia ja keuhkotulehduksia jatkuvalla syötöllä) pisti perumaan useitakin esityksiä, koska en vaan voinut mennä yskimään, niistämään ja häiritsemään muiden taidenautintoja. Esimerkiksi Kansallisoopperan Taikahuilu ja NT Liven As You Like It jäivät tämän takia kokonaan näkemättä. Lisäksi aina ei ollut rahaa mennä ihan kaikkea katsomaan; ainakin muutama NT Live/Bolshoin baletti leffateattereissa jäi väliin siksi. Loppukesästä sain museokortin, joten erilaisissa näyttelyissä tuli käytyä sen jälkeen kymmenissä, toki alkuvuonnakin aika monessa.
Jotenkin onnistuin kasvattamaan kirjojen lukemistakin. Koiranäyttelyitä ja -tuomarointeja oli lisäksi kymmeniä että ei se elämä pelkkää kulttuuria ole.
Vuonna 2017 ajattelin koostaa lisäksi excel-taulukkoon kulttuurikokemusten kustannuksia :-) Voi olla että tulokset ovat karmaisevia...
Pakko muuten lisätä lontoolaisen suosikkiteatteribloggaajani Revstanin listaus vuoden 2016 teatteripalkinnoistaan :-)
Vuoden 2016 parhaat elokuvat
(eivät missään järjestyksessä)
The Danish Girl
The Lady in the Van
Son of Saul
X-Men: The Apocalypse
Captain Fantastic
Swiss Army Man
Hunt for the Wilderpeople
Fantastic Beasts and Where to Find them
Trumbo
Elokuvia kävin katsomassa leffateatterissa 58 kappaletta, joka oli ihan kohtuu hyvä saavutus. Paljon kiinnostavia jäi näkemättäkin, kun joko poistuivat ohjelmistosta niin pian tai eivät edes tulleet Suomeen. Osa näistä listankin leffoista oli festareilla tai ulkomailla nähtyjä.
lauantai 31. joulukuuta 2016
perjantai 30. joulukuuta 2016
Tyttö ja varis / Tampereen teatteri 31.12.2016
Lähtökohtaisesti pidän Sirkku Peltolan näytelmistä. Uutukainen, nyt harvinaislaatuisesti Tampereen teatterille kirjoitettu Tyttö ja varis on tyypillinen Peltolan näytelmä. Hyvässä ja ehkä hieman myös pahassa. Pienen ja hyvän ihmisen ahdinko suuressa (ja useimmiten) kolkossa ja tylyssä maailmassa. Liikuttavaa, surullista, tunteita herättävää, huumoria unohtamatta. Mutta samalla ehkä myös hetkittäin tulee tunne että olen nähnyt tämän ennenkin.
Useimmiten Peltola (esikois)ohjaa omat tekstinsä, mutta nyt ohjaajan pestiin tarttui Anna-Elina Lyytikäinen. Ehkä hieman ulkopuolisempi ote tekee hyvääkin välillä. Ainakin minun silmääni kokonaisuus miellytti, ja oli oikein tasapainoista katsottavaa. Enkä tarkoita tätä nyt sillä että näytelmäkirjailijan oma ohjaus ei toimisi, useimmiten varmaan toimiikin. Olen tätä miettinyt jonkun verran ja keskustellutkin teatteribloggaajakaverien kanssa, että onko se hyvä vai huono asia että näytelmäkirjailija aina ohjaa oman teoksensa. Eihän siihen mitään yksiselitteistä vastausta ole.
Tyttö ja varis on pienimuotoinen kertomus kahden naisen epätodennäköisestä ystävyydestä, ihmisyydestä, ja ennen kaikkea yksinäisyydestä. Säde (upean, upean, upean roolisuorituksen tekevä Ritva Jalonen) on alkoholisoitunut, yksinäinen syrjäytynyt reppana, joka pölähtää Armin (Tuija Vuolle) elämään kuin salama kirkkaalta taivaalta. Armi taas on eläkeläinen, jolla ensisilmäyksellä tuntuu olevan asiat paremmin kuin hyvin. Siisti, vauraan oloinen koti, äitiinsä hyvin yhteyttä pitävä aikuinen poika ja monenlaista rientoja ja ystäviä. Mutta mitä pinnan alta löytyykään kun sitä raaputtaa hieman. Näiden kahden erilaisen naisen kautta pääsemme katsomaan syvemmälle ihmisen sieluun. Miten yksinäisyys rampauttaa, mitä äidinrakkaus voi äärimmillään aiheuttaa. Kummankin naisen elämä ja kohtalo riipaisee sydämestä, mutta hieman eri tavalla.
Sitten on taas keski-ikäinen menevä mies Ipe (Jukka Leisti), joka siivousfirman työnjohtajana pääsee pompottamaan alaisiaan. Mutta liekö kovin onnellinen tai elämäänsä tyytyväinen hänkään. Yksi alaisista on rento ja juuri mistään murehtimaton Jarde (Antti Tiensuu) joka elää tässä ja nyt.
Marjatta Kuivaston vähäeleisen tyylikäs lavastus sopi tyyliin kuin nenä päähän.
Hyvä näytelmäteksti jaksaa pohdituttaa vielä myöhemmin. Tyttö ja varis ei ole poikkeus siinä mielessä, koska jäin miettimään yksinäisyyden teemaa vielä pitkäksi ajaksi. Sitä miten paljon nykypäivänä on yksinäisyyttä. Tuntuu että mitä enemmän on erilaisia sosiaalisen median kanavia ja muita mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä ja ylläpitää vanhoja ihmissuhteita, niin sitä yksinäisempi ihminen onkaan. Huomasin sen konkreettisesti itse joulun aikaan. Minulla on laaja kaveri/tuttavaverkosto; olen ulospäin suuntautunut ja minun on melkoisen helppo tutustua uusiin ihmisiin. Ja on toki hyviä ystäviäkin. Mutta kun tulikin kriisitilanne, niin ei sitten kuitenkaan ollut ketään kelle soittaa. En halunnut vaivata läheisiä omilla murheillani, koska kaikilla on kuitenkin niitä omia juttujaan, kiireitään ja murheitaan. Ja vielä joulun/uudenvuoden tienoo eli lomia, vapaata, matkustamista, sukulointia. Monellakin tavalla olen nykyään yksinäisempi kuin ennen, vaikka tuttavapiiri on hyvinkin laaja. Enkä liene tämän asian kanssa yksin. Lisäksi nykyään pidetään ehkä kulisseja enemmän ja kauemmin pystyssä kuin ennen. Jos perheessä on joku kriisi, se ei useinkaan laukea ennenkuin asiat ajautuvat lopullisesti lukkoon. Ja silloin usein on jo liian myöhäistä.
Kyllä Tyttö ja varis liikuttaa ja itkettääkin. Mutta sitä katsoessa koin myös katarttisen kokemuksen - en ole yksinäisyyteni kanssa yksin! Joten kiitos elämyksestä, Sirkku Peltola ja koko työryhmä. Esitykset jatkuvat toukokuun puolelle.
Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Useimmiten Peltola (esikois)ohjaa omat tekstinsä, mutta nyt ohjaajan pestiin tarttui Anna-Elina Lyytikäinen. Ehkä hieman ulkopuolisempi ote tekee hyvääkin välillä. Ainakin minun silmääni kokonaisuus miellytti, ja oli oikein tasapainoista katsottavaa. Enkä tarkoita tätä nyt sillä että näytelmäkirjailijan oma ohjaus ei toimisi, useimmiten varmaan toimiikin. Olen tätä miettinyt jonkun verran ja keskustellutkin teatteribloggaajakaverien kanssa, että onko se hyvä vai huono asia että näytelmäkirjailija aina ohjaa oman teoksensa. Eihän siihen mitään yksiselitteistä vastausta ole.
Tyttö ja varis on pienimuotoinen kertomus kahden naisen epätodennäköisestä ystävyydestä, ihmisyydestä, ja ennen kaikkea yksinäisyydestä. Säde (upean, upean, upean roolisuorituksen tekevä Ritva Jalonen) on alkoholisoitunut, yksinäinen syrjäytynyt reppana, joka pölähtää Armin (Tuija Vuolle) elämään kuin salama kirkkaalta taivaalta. Armi taas on eläkeläinen, jolla ensisilmäyksellä tuntuu olevan asiat paremmin kuin hyvin. Siisti, vauraan oloinen koti, äitiinsä hyvin yhteyttä pitävä aikuinen poika ja monenlaista rientoja ja ystäviä. Mutta mitä pinnan alta löytyykään kun sitä raaputtaa hieman. Näiden kahden erilaisen naisen kautta pääsemme katsomaan syvemmälle ihmisen sieluun. Miten yksinäisyys rampauttaa, mitä äidinrakkaus voi äärimmillään aiheuttaa. Kummankin naisen elämä ja kohtalo riipaisee sydämestä, mutta hieman eri tavalla.
Sitten on taas keski-ikäinen menevä mies Ipe (Jukka Leisti), joka siivousfirman työnjohtajana pääsee pompottamaan alaisiaan. Mutta liekö kovin onnellinen tai elämäänsä tyytyväinen hänkään. Yksi alaisista on rento ja juuri mistään murehtimaton Jarde (Antti Tiensuu) joka elää tässä ja nyt.
Marjatta Kuivaston vähäeleisen tyylikäs lavastus sopi tyyliin kuin nenä päähän.
Hyvä näytelmäteksti jaksaa pohdituttaa vielä myöhemmin. Tyttö ja varis ei ole poikkeus siinä mielessä, koska jäin miettimään yksinäisyyden teemaa vielä pitkäksi ajaksi. Sitä miten paljon nykypäivänä on yksinäisyyttä. Tuntuu että mitä enemmän on erilaisia sosiaalisen median kanavia ja muita mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä ja ylläpitää vanhoja ihmissuhteita, niin sitä yksinäisempi ihminen onkaan. Huomasin sen konkreettisesti itse joulun aikaan. Minulla on laaja kaveri/tuttavaverkosto; olen ulospäin suuntautunut ja minun on melkoisen helppo tutustua uusiin ihmisiin. Ja on toki hyviä ystäviäkin. Mutta kun tulikin kriisitilanne, niin ei sitten kuitenkaan ollut ketään kelle soittaa. En halunnut vaivata läheisiä omilla murheillani, koska kaikilla on kuitenkin niitä omia juttujaan, kiireitään ja murheitaan. Ja vielä joulun/uudenvuoden tienoo eli lomia, vapaata, matkustamista, sukulointia. Monellakin tavalla olen nykyään yksinäisempi kuin ennen, vaikka tuttavapiiri on hyvinkin laaja. Enkä liene tämän asian kanssa yksin. Lisäksi nykyään pidetään ehkä kulisseja enemmän ja kauemmin pystyssä kuin ennen. Jos perheessä on joku kriisi, se ei useinkaan laukea ennenkuin asiat ajautuvat lopullisesti lukkoon. Ja silloin usein on jo liian myöhäistä.
Kyllä Tyttö ja varis liikuttaa ja itkettääkin. Mutta sitä katsoessa koin myös katarttisen kokemuksen - en ole yksinäisyyteni kanssa yksin! Joten kiitos elämyksestä, Sirkku Peltola ja koko työryhmä. Esitykset jatkuvat toukokuun puolelle.
Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
torstai 29. joulukuuta 2016
Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 29.12.2016
Loistava teatteri on loistavaa.
Ja hyvää esitystä haluan usein mennä katsomaan uudelleen. Niin nytkin. Näin Ulkomaalaisen ensi-illassa syyskuussa ja tykkäsin kuin hullu puurosta. Tiesin jo silloin että haluan nähdä tämän uudelleen ja fiilistellä. Moni teatteri talvilomailee joulun ja uuden vuoden välissä, vaan jostain syystä Tampereen teatterissa ei. Joten oiva aika mennä teatteriin (onko mun kalenterissa sitten huonoa aikaa? Ei taida). Sillä viikolla sain katsottua kaksi syksyllä missaamani esitystä, sekä uusintana tämän. Iso kiitos Tampereen teatterille siis!
Mikä tässä Ulkomaalaisessa sitten vetoaa? Ja oliko se nyt erilainen kuin 2.9.? Vastaan jälkimmäiseen ensiksi. Oli ja ei ollut. Erilaisuutta siihen toi Ellardin näyttelijä. Syyskaudella Martti Manninen veti roolin, mutta armeijan harmaat kutsuivat miestä vuodenvaihteessa ja puikkoihin astui Ilkka Uolevi. Oikein hienosti tämäkin Ellardin roolin veti. Lisäksi esitys oli 4 kuukauden aikana kypsynyt ja hioutunut ja porukalla piti pokkakin paremmin. Ja nyt toisella kertaa sain tekstistä enemmän irti. Kiinnitin huomiota pieniin asioihin, kuten Owenin pahuuden pilkistämisiin ja pastorin epärehellisyyteen jo alusta asti. Muutenkin tarinaa tuli nyt seurattua enemmän kun ei mennyt kaikki huomio Charlien ihailuun.
Näyttelijät olivat kaikki edelleen ihan mahtavia, ja jotenkin roolit istuivat nyt vielä paremmin kuin ensi-illassa. Ville Majamaa ansaitsisi edelleen kaikki mahdolliset palkinnot. Tämä Charlie todellakin löytää itsensä ja paikkansa kokemustensa aikana. Tarinalla on oikein onnellinen loppu. Myös Aliisa Pulkkisen Betty ja Eeva Hakulisen Catherine ovat nyt jotenkin syvempiä hahmoja. Tomi Alataloa on aika ilo katsella ja kuunnella. Ja Matti Hakulinen saa pastorista irti uusia epämiellyttävyyden säikeitä. Ilpo Hakala on ihan hyytävän loistava taikauskoisena ja karmivan vastenmielisenä Owenina.
Ulkomaalainen on siitä nerokas komedia, että se on hetkittäin ihan hulvattoman hauska, mutta sitten taas pitää sisällään niin vakavia ja selkäpiitä karmaisevia asioita ja teemoja, että kukaan ei jääne kylmäksi. Yleisöstä huomaa kyllä hienosti miten hiljaista tulee jossain vaiheessa kun rasismi alkaa nostamaan päätään näyttämöllä. Ja jotenkin itse en voinut olla miettimättä USA;n tämän hetken tilannetta, nyt Trumpin aikakauden kynnyksellä. Kuinka paljon Owenin ja pastorin kaltaisia tyyppejä siellä maassa on, ja miten heille annetaan ehkä nyt enemmän tilaa mellastaa.
Ja aina on kiva katsoa näytelmää joka samalla sekä viihdyttää että herättää muunkinlaisia tunteita. Esityksiä 17.5.2017 asti, vahva suositus!
Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella lipulla.
Ja hyvää esitystä haluan usein mennä katsomaan uudelleen. Niin nytkin. Näin Ulkomaalaisen ensi-illassa syyskuussa ja tykkäsin kuin hullu puurosta. Tiesin jo silloin että haluan nähdä tämän uudelleen ja fiilistellä. Moni teatteri talvilomailee joulun ja uuden vuoden välissä, vaan jostain syystä Tampereen teatterissa ei. Joten oiva aika mennä teatteriin (onko mun kalenterissa sitten huonoa aikaa? Ei taida). Sillä viikolla sain katsottua kaksi syksyllä missaamani esitystä, sekä uusintana tämän. Iso kiitos Tampereen teatterille siis!
Mikä tässä Ulkomaalaisessa sitten vetoaa? Ja oliko se nyt erilainen kuin 2.9.? Vastaan jälkimmäiseen ensiksi. Oli ja ei ollut. Erilaisuutta siihen toi Ellardin näyttelijä. Syyskaudella Martti Manninen veti roolin, mutta armeijan harmaat kutsuivat miestä vuodenvaihteessa ja puikkoihin astui Ilkka Uolevi. Oikein hienosti tämäkin Ellardin roolin veti. Lisäksi esitys oli 4 kuukauden aikana kypsynyt ja hioutunut ja porukalla piti pokkakin paremmin. Ja nyt toisella kertaa sain tekstistä enemmän irti. Kiinnitin huomiota pieniin asioihin, kuten Owenin pahuuden pilkistämisiin ja pastorin epärehellisyyteen jo alusta asti. Muutenkin tarinaa tuli nyt seurattua enemmän kun ei mennyt kaikki huomio Charlien ihailuun.
Näyttelijät olivat kaikki edelleen ihan mahtavia, ja jotenkin roolit istuivat nyt vielä paremmin kuin ensi-illassa. Ville Majamaa ansaitsisi edelleen kaikki mahdolliset palkinnot. Tämä Charlie todellakin löytää itsensä ja paikkansa kokemustensa aikana. Tarinalla on oikein onnellinen loppu. Myös Aliisa Pulkkisen Betty ja Eeva Hakulisen Catherine ovat nyt jotenkin syvempiä hahmoja. Tomi Alataloa on aika ilo katsella ja kuunnella. Ja Matti Hakulinen saa pastorista irti uusia epämiellyttävyyden säikeitä. Ilpo Hakala on ihan hyytävän loistava taikauskoisena ja karmivan vastenmielisenä Owenina.
Ulkomaalainen on siitä nerokas komedia, että se on hetkittäin ihan hulvattoman hauska, mutta sitten taas pitää sisällään niin vakavia ja selkäpiitä karmaisevia asioita ja teemoja, että kukaan ei jääne kylmäksi. Yleisöstä huomaa kyllä hienosti miten hiljaista tulee jossain vaiheessa kun rasismi alkaa nostamaan päätään näyttämöllä. Ja jotenkin itse en voinut olla miettimättä USA;n tämän hetken tilannetta, nyt Trumpin aikakauden kynnyksellä. Kuinka paljon Owenin ja pastorin kaltaisia tyyppejä siellä maassa on, ja miten heille annetaan ehkä nyt enemmän tilaa mellastaa.
Ja aina on kiva katsoa näytelmää joka samalla sekä viihdyttää että herättää muunkinlaisia tunteita. Esityksiä 17.5.2017 asti, vahva suositus!
Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella lipulla.
keskiviikko 28. joulukuuta 2016
Patriarkka / Tampereen teatteri 28.12.2016
Jostain syystä mulla jäi tämä Patriarkka näkemättä syyskuussa kun oli Tampereen teatterissa ensi-illassa. Mutta koska teksti on Juha Jokelan niin pitihän se nähdä. Myös ohjaaja Samuli Reunanen on tehnyt parikin kiinnostavaa työtä. Tai siis, kiinnostavia töitään on varmasti paljon enemmän, mutta itse olen nähnyt viime aikoina kaksi. Toinen oli Riihimäen teatterilla The Grimm Book of Horrors viime keväänä ja toinen Tampereen teatterin Lokki muutaman vuoden takaa.
Patriarkan keskipisteenä on eläkevuosia Normandiassa viettävä, mutta sitä ennen pitkän uran rakennusalalla urakoinut ja yhteiskunnan asioitakin hoitanut ikiteekkari Heimo Harju (Heikki Kinnunen). Heimo on suurten ikäluokkien edustaja, mahtipontinen ja itsekäs äijä, joka kokee että häntä varten on jossain vielä yksi (työ)projekti. Heimon imaginäärisen projektin takia taakse jää Normandia. Vaimonsa Virpi Harju (Ritva Jalonen) on vihdoin sopeutunut ja viihtyy Ranskassa ja kokee ahdistusta Suomeen paluusta. Mutta sekös vanukasregressioon vajonnutta Heimoa liikuttaisi. Suomessa odottavat aikuiset lapset Jarno ja Jonna. Jarno (Risto Korhonen) viettää juuri nelikymppisiään ja käy läpi siihen liittyviä kriisejä, vaikkei hän mitään neljänkympin kriisiä tunnustakaan. Jarmon vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa perheen kolmatta lasta ja on aika topakka nainen kaikin puolin. Jonna (Elisa Piispanen) jää hieman vaisummaksi henkilöksi.
Sitten on vielä Heimon vanha kaveri Kale (Jukka Leisti), jonka kanssa on äijäilty vuosikymmeniä, samoissa työhommissa ja vapaallakin. Kale on varsinainen niljake, "vanha irstas pervo", mutta vaimon (Kirsimarja Järvinen) tämäkin on onnistunut saamaan. Henkilökavalkadin täydentää Marko (Arttu Ratinen), energia-alalla työskentelevä Jarnon vanha koulukaveri, joka houkuttelee Kalea ja Heimoa ydinvoima-alalle. Ja jonka vaatteet tuottavat muuten suurta iloa silmilleni. Näemme myös Virpin ja Heimon nuorina (Pia Piltz ja Antti Tiensivu), jossa heidän tutustumistaan valotetaan lisää.
Taas kerran Juha Jokela nivoo yhteen yhteiskunnallisia, ajankohtaisia teemoja (Patriarkan kantaesitys oli syksyllä 2012 Kansallisteatterissa) linkittäen ne ihmisten välisiin monisyisiin suhteisiin. Perhedraamaa tavallaan. Teksti on napakkaa ja hauskaakin, mutta aika paljon siellä on kriittisyyttä ja sivalluksia moneen eri suuntaan. Suuret ikäluokat, mitä kaikkea sillä äijäenergialla on saatu aikaan. Kun miehet ovat menneet ja touhunneet, naiset ovat jääneet jalkoihin. Heinon ja Virpin kotiinpaluujuhlissa kuullaan kiinnostavia puheita, erityisesti miniänsä Petran pitämä "jäykkien fallosten sukupolvi" -puhe. Kukin reagoi tähän tavallaan; nostiko Petra kissan pöydälle vai loukkasiko Heimon ja Kalen tunteita? Kriisejähän siitä seuraa, kuten odottaa saattaa.
Tässä ruoditaan niin riittämättömyyden tunteita, kyllästymistä, muutoksen tarvetta. Pelataan shakkia, elämän metaforana? Kuullaan ydinvoimasta, fiilistellään nuoruutta, ruoditaan suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siinä missä suuret ikäluokat nappasivat paikkansa yhteiskunnassa, ovat heidän keski-ikäiset lapsensa hieman tuuliajolla. Monellakin eri tapaa. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa, vai onko se sukupuolten välillä?
Näyttelijät ovat kaikki hyviä ja roolituksetkin onnistuneita. Erityisesti pidin vahvoista naisrooleista. Niin Ritva Jalonen kuin Mari Turunenkin suorastaan säkenöivät näyttämöllä. Jukka Leisti esittää rasvaista ällömiestä pieteetillä. Ja mun ikisuosikki Arttu Ratinen on aina hyvä, nytkin takkiaan kääntävänä ydinvoiman puolestapuhujana.
2 h 40 min on aika pitkä aika näytelmälle, ja niin taaskin. Vaikka sinällään Virpin ja Heimon nuoruuskuviot ovatkin kiinnostavia, niin olisin itse ehkä jättänyt ne kokonaan pois. Toisaalta pidin kovasti siitä miten siirtymiset aikatasosta toiseen tapahtui. Toinen asia mistä pituuden lisäksi hieman nipotan on repliikkien muistaminen. Ehkä joulutauko teki tepposet. Ja hienosti Jukka Leisti kommunikoinnin kuiskaajan (tai ei se kyllä mitään kuiskannut) kanssa hoiti, ei sillä.
Periaatteessa tämä oli hyvä näytelmä, mutta sitten taas se ei kuitenkaan kolahtanut täysillä. En tiedä miksi. Mutta kyllä Juha Jokela kirjoittaa osaa, se on vissi! Käy itse tsekkaamassa; esitykset jatkuvat toukokuulle asti.
Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Patriarkan keskipisteenä on eläkevuosia Normandiassa viettävä, mutta sitä ennen pitkän uran rakennusalalla urakoinut ja yhteiskunnan asioitakin hoitanut ikiteekkari Heimo Harju (Heikki Kinnunen). Heimo on suurten ikäluokkien edustaja, mahtipontinen ja itsekäs äijä, joka kokee että häntä varten on jossain vielä yksi (työ)projekti. Heimon imaginäärisen projektin takia taakse jää Normandia. Vaimonsa Virpi Harju (Ritva Jalonen) on vihdoin sopeutunut ja viihtyy Ranskassa ja kokee ahdistusta Suomeen paluusta. Mutta sekös vanukasregressioon vajonnutta Heimoa liikuttaisi. Suomessa odottavat aikuiset lapset Jarno ja Jonna. Jarno (Risto Korhonen) viettää juuri nelikymppisiään ja käy läpi siihen liittyviä kriisejä, vaikkei hän mitään neljänkympin kriisiä tunnustakaan. Jarmon vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa perheen kolmatta lasta ja on aika topakka nainen kaikin puolin. Jonna (Elisa Piispanen) jää hieman vaisummaksi henkilöksi.
Sitten on vielä Heimon vanha kaveri Kale (Jukka Leisti), jonka kanssa on äijäilty vuosikymmeniä, samoissa työhommissa ja vapaallakin. Kale on varsinainen niljake, "vanha irstas pervo", mutta vaimon (Kirsimarja Järvinen) tämäkin on onnistunut saamaan. Henkilökavalkadin täydentää Marko (Arttu Ratinen), energia-alalla työskentelevä Jarnon vanha koulukaveri, joka houkuttelee Kalea ja Heimoa ydinvoima-alalle. Ja jonka vaatteet tuottavat muuten suurta iloa silmilleni. Näemme myös Virpin ja Heimon nuorina (Pia Piltz ja Antti Tiensivu), jossa heidän tutustumistaan valotetaan lisää.
Taas kerran Juha Jokela nivoo yhteen yhteiskunnallisia, ajankohtaisia teemoja (Patriarkan kantaesitys oli syksyllä 2012 Kansallisteatterissa) linkittäen ne ihmisten välisiin monisyisiin suhteisiin. Perhedraamaa tavallaan. Teksti on napakkaa ja hauskaakin, mutta aika paljon siellä on kriittisyyttä ja sivalluksia moneen eri suuntaan. Suuret ikäluokat, mitä kaikkea sillä äijäenergialla on saatu aikaan. Kun miehet ovat menneet ja touhunneet, naiset ovat jääneet jalkoihin. Heinon ja Virpin kotiinpaluujuhlissa kuullaan kiinnostavia puheita, erityisesti miniänsä Petran pitämä "jäykkien fallosten sukupolvi" -puhe. Kukin reagoi tähän tavallaan; nostiko Petra kissan pöydälle vai loukkasiko Heimon ja Kalen tunteita? Kriisejähän siitä seuraa, kuten odottaa saattaa.
Tässä ruoditaan niin riittämättömyyden tunteita, kyllästymistä, muutoksen tarvetta. Pelataan shakkia, elämän metaforana? Kuullaan ydinvoimasta, fiilistellään nuoruutta, ruoditaan suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siinä missä suuret ikäluokat nappasivat paikkansa yhteiskunnassa, ovat heidän keski-ikäiset lapsensa hieman tuuliajolla. Monellakin eri tapaa. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa, vai onko se sukupuolten välillä?
2 h 40 min on aika pitkä aika näytelmälle, ja niin taaskin. Vaikka sinällään Virpin ja Heimon nuoruuskuviot ovatkin kiinnostavia, niin olisin itse ehkä jättänyt ne kokonaan pois. Toisaalta pidin kovasti siitä miten siirtymiset aikatasosta toiseen tapahtui. Toinen asia mistä pituuden lisäksi hieman nipotan on repliikkien muistaminen. Ehkä joulutauko teki tepposet. Ja hienosti Jukka Leisti kommunikoinnin kuiskaajan (tai ei se kyllä mitään kuiskannut) kanssa hoiti, ei sillä.
Periaatteessa tämä oli hyvä näytelmä, mutta sitten taas se ei kuitenkaan kolahtanut täysillä. En tiedä miksi. Mutta kyllä Juha Jokela kirjoittaa osaa, se on vissi! Käy itse tsekkaamassa; esitykset jatkuvat toukokuulle asti.
Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
perjantai 23. joulukuuta 2016
Homot on perheestä / Teatteri Kantanäky, ravintola Suxes 22.12.2016
Onneksi on ystäviä jotka suosittavat mulle esityksiä. Muuten olisi tänäkin vuonna mennyt monta kiinnostavaa juttua ohi. Osa on ollut semmoisia minkä näkeminen on ollut harkinnassa, mutta kaverin suositus sai kallistumaan katsomisen puolelle. Osa on ollut sellaisia mitkä ovat syystä tai toisesta päässeet livahtamaan ohi joskus ei-niin-tarkan teatteritutkani. Joten tässä yhteydessä lämmin kiitos kaikki te ihanat, keiden ansiosta kalenterini on ollut entistäkin täydempi tänä vuonna!
Frida siis oli enskarissa katsomassa tätä Teatteri Kantanäyn Homot on perheestä -esitystä. Ja piti siitä niin paljon että minulle asiaa hehkutti. Eikä tarvinnut puolta sanaakaan niin olin myyty (ei tarvinnut päästä edes Taruun sormusten herrasta astikaan). Onneksi jouluviikolle esitys sopi mun allakkaan ja kiva oli saada Frida seuraksi uusintakierrokselle. Samaan esitykseen sattui vielä bloggarikollega Linneakin!
Siis joo. Homot on perheestä on viides musiikkirevyy/kabaree tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, minkä Teatteri Kantanäky toteuttaa. Samalla teemalla eli "kabaree kaikissa sateenkaaren väreissä" mennään tälläkin kertaa. Miten multa on mennyt aiemmat ohi, en tiedä. Enää koskaan ei mene yksikään, sen voin vakuuttaa. Meinaan Homot on perheestä oli järisyttävän taitavasti tehty, hysteerisen hauska ja kaikin puolin hykerryttävän ihana kokemus! Esityksiä on vielä alkuvuonnakin, kaikki loppuunmyytyjä, mutta muutama lisäesityskin on nyt saatu! Vahva suositus!
Lavalla seitsemän tyyppiä (ja pianisti/muusikko Maaria Mustakallio), jotka tarjoasivat meille huikeita versioita tutuista biiseistä ja monen monta mainiota sketsiä. Ohjauksesta vastasi Tapio Väntsi ja lavalla hurmasivat Kiisu Alén, Neko Koski, Teemu Loikas, Tiina Paananen, Marko Virtanen, Timo Väntsi ja Anna-Kaisa Väänänen. Kaikki aivan erinomaisen loistavia ja monipuolisia esiintyjiä! Koko sakki on ollut tätä käsikirjoittamassa ja puvustamassakin, eli monipuolisesti lahjakas seurue.
Kaiken teemana on perhe ja sen eri variaatiot. Ja kyllä siitä aiheesta saa monenmoista sketsiä, biisiä, hahmoa ja vaikka mitä! Muutamia sellaisiakin aspekteja mitä en ole tullut ajatelleeksikaan. Johtoajatuksena on tietysti suvaitsevaisuus. Jos jotain negatiivista esityksestä pitää keksimällä keksiä niin musiikkia olisi voinut olla vielä enemmänkin.
Saimme seurata sympaattisen Hannu-sedän ekaa ulkomaanmatkaa. 64-vuotiaan Hannun piti odottaa kaapistatuloaan, kunnes äiti vihdoin 105-vuotiaana kuolee... (äiti on muuten todella hersyvä hahmo). On myös kaksi vanhempaa rouvaa, jotka uimahallissa katselevat miehiä. Siellä on musikaalihomo Marco, taidehomo Jorma, homoisä Jani jne. Entäpä sitten naispari jonka lapsi tarvitsee erilaisia valtion hankkeita, kuten vaikkapa MiMa (Miehen Malli). Spermakoira tullissa nuuskimassa lesboparien tilaamia lasteja. Tai mimmoisia ovat omaiset, kun vuodesta 1977 asti yhdessä olleen miesparin toinen puoli kuolee - ja miten he lopulta saavat pitkän nenän! Naisten hedelmöitys- ja lisääntymisasioista on saatu aikaan paljon hupia, mm. aivan mainio Lentävä kalakukko-versio uusilla sanoilla ja hienosti esitettynä!
Ja entäpä sitten perheellisten vs sinkkujen kesälomasäädöt työpaikoilla! "Kun sulla on perhe niin narsismi katoaa". Mulla hieman silmät muuten kostuu tässä vaiheessa kun tyyppi kertoo ketä kuuluu hänen perheeseensä. Myös Sound of Music -biisi Do Re Mi toimii suomeksi fetismiversiona. Loreenan euroviisubiisi Euforia saa kokonaan uuden tulkinnan Dysforia-nimisenä. Ja tukuttain muita juttuja. Kaikki eivät toki saa ulvomaan naurusta, vaan herkistävät muilla tavoilla. Mutta esityksen päätarkoitus lienee viihdyttää - ja siinä onnistutaan paremmin kuin hyvin.
Ehkä kuiteskin hauskoin juttu allekirjoittaneelle oli se seikkailu missä esiintyivät Kulli Peppuli, kaverinsa Glamwise Kanki sekä velho Gaydalf, yksinäinen kruisaaja Analgorn, ja omituinen hyypiö Runkku. Arvannettekin mikä juttu tämä oli? Nyt vietiin vaan penisrengasta tuhottavaksi Yksisilmäiselle Vuorelle ja jatkuvasti kiimainen silmä tarkkailee matkaa.. Runkku sihisee "sssse on meidän penisrengasssss". Oikeasti, nauruun kuoleminen oli toooooosi lähellä.
Tottakai kieli oli roisia (hei, siksipä esitys onkin ravintolassa eli K18) ja välillä vähän överiäkin. Pitkäkin tämä oli, yli 2,5 tuntia, mutta ei tosiaankaan tuntunut pitkältä. Poskilihaksiin sattui nauramisesta vielä seuraavanakin päivänä. Miten tää porukka onkin oivaltanut näin monta hyvää juttua!
Kuten sanottua, minut nähdään jatkossakin Kantanäyn esityksissä! Tee siis itsellesi palvelus ja suuntaa Turkuun. Lisäesityksiin saa vielä lippuja. Ravintola Suxes on pieni paikka, joten lavakin on pikkiriikkinen. Hyvin siellä mahtuu silti kaiken vetämään. Tunnelma on kohdillaan eli katossa alusta loppuun. Paikan ainoa miinus on vessojen tulviminen, en tiedä saatiinko ongelmaa fiksattua.
Valokuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Frida siis oli enskarissa katsomassa tätä Teatteri Kantanäyn Homot on perheestä -esitystä. Ja piti siitä niin paljon että minulle asiaa hehkutti. Eikä tarvinnut puolta sanaakaan niin olin myyty (ei tarvinnut päästä edes Taruun sormusten herrasta astikaan). Onneksi jouluviikolle esitys sopi mun allakkaan ja kiva oli saada Frida seuraksi uusintakierrokselle. Samaan esitykseen sattui vielä bloggarikollega Linneakin!
Siis joo. Homot on perheestä on viides musiikkirevyy/kabaree tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, minkä Teatteri Kantanäky toteuttaa. Samalla teemalla eli "kabaree kaikissa sateenkaaren väreissä" mennään tälläkin kertaa. Miten multa on mennyt aiemmat ohi, en tiedä. Enää koskaan ei mene yksikään, sen voin vakuuttaa. Meinaan Homot on perheestä oli järisyttävän taitavasti tehty, hysteerisen hauska ja kaikin puolin hykerryttävän ihana kokemus! Esityksiä on vielä alkuvuonnakin, kaikki loppuunmyytyjä, mutta muutama lisäesityskin on nyt saatu! Vahva suositus!
Lavalla seitsemän tyyppiä (ja pianisti/muusikko Maaria Mustakallio), jotka tarjoasivat meille huikeita versioita tutuista biiseistä ja monen monta mainiota sketsiä. Ohjauksesta vastasi Tapio Väntsi ja lavalla hurmasivat Kiisu Alén, Neko Koski, Teemu Loikas, Tiina Paananen, Marko Virtanen, Timo Väntsi ja Anna-Kaisa Väänänen. Kaikki aivan erinomaisen loistavia ja monipuolisia esiintyjiä! Koko sakki on ollut tätä käsikirjoittamassa ja puvustamassakin, eli monipuolisesti lahjakas seurue.
Kaiken teemana on perhe ja sen eri variaatiot. Ja kyllä siitä aiheesta saa monenmoista sketsiä, biisiä, hahmoa ja vaikka mitä! Muutamia sellaisiakin aspekteja mitä en ole tullut ajatelleeksikaan. Johtoajatuksena on tietysti suvaitsevaisuus. Jos jotain negatiivista esityksestä pitää keksimällä keksiä niin musiikkia olisi voinut olla vielä enemmänkin.
Hannu-setä (Timo Väntsi) ja veljenpoika (Marko Virtanen) drinksuilla
Saimme seurata sympaattisen Hannu-sedän ekaa ulkomaanmatkaa. 64-vuotiaan Hannun piti odottaa kaapistatuloaan, kunnes äiti vihdoin 105-vuotiaana kuolee... (äiti on muuten todella hersyvä hahmo). On myös kaksi vanhempaa rouvaa, jotka uimahallissa katselevat miehiä. Siellä on musikaalihomo Marco, taidehomo Jorma, homoisä Jani jne. Entäpä sitten naispari jonka lapsi tarvitsee erilaisia valtion hankkeita, kuten vaikkapa MiMa (Miehen Malli). Spermakoira tullissa nuuskimassa lesboparien tilaamia lasteja. Tai mimmoisia ovat omaiset, kun vuodesta 1977 asti yhdessä olleen miesparin toinen puoli kuolee - ja miten he lopulta saavat pitkän nenän! Naisten hedelmöitys- ja lisääntymisasioista on saatu aikaan paljon hupia, mm. aivan mainio Lentävä kalakukko-versio uusilla sanoilla ja hienosti esitettynä!
Ja entäpä sitten perheellisten vs sinkkujen kesälomasäädöt työpaikoilla! "Kun sulla on perhe niin narsismi katoaa". Mulla hieman silmät muuten kostuu tässä vaiheessa kun tyyppi kertoo ketä kuuluu hänen perheeseensä. Myös Sound of Music -biisi Do Re Mi toimii suomeksi fetismiversiona. Loreenan euroviisubiisi Euforia saa kokonaan uuden tulkinnan Dysforia-nimisenä. Ja tukuttain muita juttuja. Kaikki eivät toki saa ulvomaan naurusta, vaan herkistävät muilla tavoilla. Mutta esityksen päätarkoitus lienee viihdyttää - ja siinä onnistutaan paremmin kuin hyvin.
Do Re Mi Marian ja lasten uudelleentulkitsemana
Ehkä kuiteskin hauskoin juttu allekirjoittaneelle oli se seikkailu missä esiintyivät Kulli Peppuli, kaverinsa Glamwise Kanki sekä velho Gaydalf, yksinäinen kruisaaja Analgorn, ja omituinen hyypiö Runkku. Arvannettekin mikä juttu tämä oli? Nyt vietiin vaan penisrengasta tuhottavaksi Yksisilmäiselle Vuorelle ja jatkuvasti kiimainen silmä tarkkailee matkaa.. Runkku sihisee "sssse on meidän penisrengasssss". Oikeasti, nauruun kuoleminen oli toooooosi lähellä.
Tottakai kieli oli roisia (hei, siksipä esitys onkin ravintolassa eli K18) ja välillä vähän överiäkin. Pitkäkin tämä oli, yli 2,5 tuntia, mutta ei tosiaankaan tuntunut pitkältä. Poskilihaksiin sattui nauramisesta vielä seuraavanakin päivänä. Miten tää porukka onkin oivaltanut näin monta hyvää juttua!
Kuten sanottua, minut nähdään jatkossakin Kantanäyn esityksissä! Tee siis itsellesi palvelus ja suuntaa Turkuun. Lisäesityksiin saa vielä lippuja. Ravintola Suxes on pieni paikka, joten lavakin on pikkiriikkinen. Hyvin siellä mahtuu silti kaiken vetämään. Tunnelma on kohdillaan eli katossa alusta loppuun. Paikan ainoa miinus on vessojen tulviminen, en tiedä saatiinko ongelmaa fiksattua.
Valokuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
keskiviikko 21. joulukuuta 2016
Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas / Kansallisbaletti 20.12.2016
Ehkä tämä alkaa olemaan sitten jokajouluinen perinne. Nimittäin Pähkiksen katsominen. Viime vuonnahan näin kolme eri versiota parissa päivässä. Viime viikollakin piti mennä katsomaan elokuviin Royal Ballet -versio, koska se on vaan niin hieno. En saamattomuudessani päässyt paikalle. Mutta sitten yksi suosikkitanssijani eli Atte Kilpinen laitteli Instagramiin kuvia itsestään faunina ja yllättäen huomasin itseni lippukaupoilla. Näin sitä taas ihminen sortuu...
Ja kannattihan se taas mennä. En nyt siitä tiedä tuliko mulle joulumieli, koska sellaista ei näemmä enää tule mistään tai millään. Mutta hienoahan se on katsoa taitavien tanssijoiden esiintyvän. Ja mä tykkään Tšaikovskin balettimusiikista vaan niin paljon. Tämä oli muuten 160. esitys Kansallisbaletilla!
Salla Eerola tanssi Klaaran roolin ja oli henkeäsalpaavan hieno, kuten aina. Michal Krčmář veti prinssinä taas niin korkeita hyppyjä että huh (ja sai asiaankuuluvan kovaääniset aploditkin niistä). Ja Samuli Poutanen Pähkinänsärkijänä on aina sympaattinen ja teknisesti taitava. Jouka Valkama oli Hiirikuningas. Ja sitten Atte Kilpinen oli ensimmäisessä näytöksessä sekä Liisan kosija että yksi rotista. Väliajalla oli edessä muuntautuminen fauniksi ja tätä prosessia saattoi seurata myös Kansallisbaletin FB-sivuilla.
Yksi esityksen kohokohtia on ne "erimaalaiset" tanssit, ja niin tälläkin kertaa. Varsinkin venäläisen tanssin lipuva rouva on hieno! Kreikkalainen tanssi, missä Attekin faunina loikki, on kamalan humoristinen. Ja Atte tanssi upeasti - fauninsa loikkii ja kiemurtelee ja pukittelee. Henrik Burman oli myös erinomainen herra Drosselmeier.
Mutta jotenkin mä en ihan sataprosenttisesti lämpene tälle tarinalle. Siis Kansallisbaletin versiolle. Missä on Makeishaltiatar? Taikalyhtykuviosta tykkään kyllä. No, tarinasta on monia eri versioita ja tämä on yksi niistä. Ei nipoteta pienistä. Onhan tämä karkkia silmille, ja korvillekin.
Niin hienoa kun tämä oli taas nähdä livenä niin harmitti kovasti kanssakatsojat. Vieressäni istui isä n. 3-vuotiaan tyttärensä kanssa. Voi olla että jotkut sen ikäiset jaksavat istua aloillaan ja nauttia, mutta tämä neiti ei. Hän supatti ja kuiskutti, pyysi karkkia ja sen jälkeen vettä. Isä supatti takaisin, ja kaivoi rapisevia (no tottakai) karkkeja. Joita sitten rouskutettiin ja rapistettiin lisää. Ja kiemurreltiin ja huokailtiin. Väliajan jälkeen siirryin edessäni olevalle tyhjälle paikalle (istuimme siis 3. parvella) ja sama meno jatkui. Lopulta isä lähtikin kesken toisen näytöksen kokonaan pois.
Mietin vaan että kun liput eivät ihan halpoja ole, että on hieman turhaa tuoda niin pientä ihmistä katsomaan. Jos toinen ei vaan jaksa keskittyä vielä. Ja vielä tyhmempää on koittaa lahjoa lasta karkeilla istumaan hiljaa. Täytyykö lapset ehdoin tahdoin opettaa että baletissa (tai teatterissa, oopperassa) on ihan okei syödä ja juoda kokoajan? Eikö se riitä että elokuvissa mässytetään jatkuvasti? Jotenkin sitä toivoisi että olisi vielä muutamia kulttuuripaikkoja, missä voisi nauttia esityksestä ilman että vieressä rapistetaan ja maiskutetaan...
Seuraava Pähkis mulla on vuorossa jo heti tammikuussa, kun menen Lontooseen katsomaan sitä Royal Ballet-versiota. Kyllä se on mun suosikkini. Ja siinä tanssii Steven McRae :-) Tällä kertaa ei vaimo ainakaan synnytä.
Kuvat otin itse esityksen jälkeen
Ja kannattihan se taas mennä. En nyt siitä tiedä tuliko mulle joulumieli, koska sellaista ei näemmä enää tule mistään tai millään. Mutta hienoahan se on katsoa taitavien tanssijoiden esiintyvän. Ja mä tykkään Tšaikovskin balettimusiikista vaan niin paljon. Tämä oli muuten 160. esitys Kansallisbaletilla!
Salla Eerola tanssi Klaaran roolin ja oli henkeäsalpaavan hieno, kuten aina. Michal Krčmář veti prinssinä taas niin korkeita hyppyjä että huh (ja sai asiaankuuluvan kovaääniset aploditkin niistä). Ja Samuli Poutanen Pähkinänsärkijänä on aina sympaattinen ja teknisesti taitava. Jouka Valkama oli Hiirikuningas. Ja sitten Atte Kilpinen oli ensimmäisessä näytöksessä sekä Liisan kosija että yksi rotista. Väliajalla oli edessä muuntautuminen fauniksi ja tätä prosessia saattoi seurata myös Kansallisbaletin FB-sivuilla.
Yksi esityksen kohokohtia on ne "erimaalaiset" tanssit, ja niin tälläkin kertaa. Varsinkin venäläisen tanssin lipuva rouva on hieno! Kreikkalainen tanssi, missä Attekin faunina loikki, on kamalan humoristinen. Ja Atte tanssi upeasti - fauninsa loikkii ja kiemurtelee ja pukittelee. Henrik Burman oli myös erinomainen herra Drosselmeier.
Mutta jotenkin mä en ihan sataprosenttisesti lämpene tälle tarinalle. Siis Kansallisbaletin versiolle. Missä on Makeishaltiatar? Taikalyhtykuviosta tykkään kyllä. No, tarinasta on monia eri versioita ja tämä on yksi niistä. Ei nipoteta pienistä. Onhan tämä karkkia silmille, ja korvillekin.
Niin hienoa kun tämä oli taas nähdä livenä niin harmitti kovasti kanssakatsojat. Vieressäni istui isä n. 3-vuotiaan tyttärensä kanssa. Voi olla että jotkut sen ikäiset jaksavat istua aloillaan ja nauttia, mutta tämä neiti ei. Hän supatti ja kuiskutti, pyysi karkkia ja sen jälkeen vettä. Isä supatti takaisin, ja kaivoi rapisevia (no tottakai) karkkeja. Joita sitten rouskutettiin ja rapistettiin lisää. Ja kiemurreltiin ja huokailtiin. Väliajan jälkeen siirryin edessäni olevalle tyhjälle paikalle (istuimme siis 3. parvella) ja sama meno jatkui. Lopulta isä lähtikin kesken toisen näytöksen kokonaan pois.
Mietin vaan että kun liput eivät ihan halpoja ole, että on hieman turhaa tuoda niin pientä ihmistä katsomaan. Jos toinen ei vaan jaksa keskittyä vielä. Ja vielä tyhmempää on koittaa lahjoa lasta karkeilla istumaan hiljaa. Täytyykö lapset ehdoin tahdoin opettaa että baletissa (tai teatterissa, oopperassa) on ihan okei syödä ja juoda kokoajan? Eikö se riitä että elokuvissa mässytetään jatkuvasti? Jotenkin sitä toivoisi että olisi vielä muutamia kulttuuripaikkoja, missä voisi nauttia esityksestä ilman että vieressä rapistetaan ja maiskutetaan...
Seuraava Pähkis mulla on vuorossa jo heti tammikuussa, kun menen Lontooseen katsomaan sitä Royal Ballet-versiota. Kyllä se on mun suosikkini. Ja siinä tanssii Steven McRae :-) Tällä kertaa ei vaimo ainakaan synnytä.
Kuvat otin itse esityksen jälkeen
tiistai 20. joulukuuta 2016
The 24 HR plays / Q-teatteri 18.12.2016
Monta kertaa on pitänyt käydä katsomassa, kun näitä 24 Hour Plays-konseptin juttuja on Suomessa esitetty. Porissa Rakastajien toimesta ja Q-teatterissa. Mutta syystä tai toisesta en ole ennen päässyt. Mutta tällä kertaa onneksi allakassa oli vielä tilaa, ja kun kuitenkin olin tulossa Helsinkiin samana päivänä... Niin johan oitis lippukaupoille!
The 24 Hour Plays on mielenkiintoinen konsepti. Kootaan porukka eli käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä. Arvotaan näyttelijät kullekin kirjoittajalle. Kirjoitetaan näytelmät. Arvotaan ohjaajat. Harjoitellaan. Esitetään. Ja kaikki tämä vuorokauden sisällä.
Teatteri Takomon taiteellinen johtaja Akse Pettersson ja Q-Teatterin taiteellinen johtaja Antti Hietala avasivat illan. Ekaksi katsottiin lyhyt dokkari viimeisten 22 tunnin kulusta. Katsomosta kuului nauruntyrskähdyksiä. Arvannette varmaan että paikalla oli alan ihmisiä varmaan enemmän kuin ns. tavallisia katsojia. Sinällään ja tavallaan siis hieman sisäänpäinlämpiävää, mutta suotakoon se teatterintekijöille, kun kerran päästiin me suuri yleisökin paikalle vaklaamaan.
Ensimmäinen esitys oli Salla Viikan käsikirjoittama ja Juho Kuosmasen ohjaama Pyhiinvaellus. Elokuvamies Kuosmanen päätti näin laajentaa teatterin puolelle. Ja aika mainio startti olikin! Tarinassa on 4 tyyppiä pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa, ja sitten eksytään, koska kukaan porukasta ei olekaan opas. Mitä muille tapahtuu kun liikkeenjohdonkonsultti lähtee omille teilleen.
Seuraavaksi Jussi Sorjasen ohjaama ja Riikka Ala-Harjan kynäilemä Taloyhtiön pihalla Garila ja Borg, sekä kolmas. Erikoinen nimi, mutta erikoinen oli näytelmäkin. Tai absurdi olisi ehkä parempi sana. Kaksi tyyppiä lojuu aurinkotuoleissaan pihalla, aurinkoa ottamassa. Siinä juttu ja herja lentää. Dialogi on surrealistista. Paikalle ilmaantuu makkaraa grillaava naapuri. Turkulaiset saavat kyytiä (verbaalisesti). "Sulla on homepää ja mulla on roikkotissit". Ja lopussa ammutaan, tottakai. Ihan himmeä mutta helkatin hauska. Ei meinannu Iikka Forssin ja Geoffrey Eristan pokka pitää...
Naisvihan neljä vuodenaikaa syntyi Elina Kilkun kynästä ja ohjauksesta vastasi Juhana von Bagh. Tässäkin on grilliparty, ja sukupuolirooleilla leikittelyä ja vaikka mitä; näytelmän tekoa. Niin, ja taas turkulaiset saavat kyytiä. Mulla meni yli hilseen pitkälti. Pirjo Lonka on ihan huikea viiksimachomies aluspaidassaan! Lopuksi rap-sessio yhdessä.
Väliajan jälkeen neljäs mininäytelmä eli Todellisuus etsii tekijää. Pärttyli Rinne kirjoitti ja Mika Leskinen ohjasi. Toinen mitä en ymmärtänyt lainkaan. Evoluutiota pikakelauksella, gorilloita, bensakanistereita. Onko taiteilijan tehtävä tuoda lohtua? Perhe senkun näpyttää puhelimiaan kun talo palaa ympäriltä.
Seitsemän on Ilja Lehtisen kynäilemä ja Riikka Oksasen ohjaama. Haa, Toblerone mainittu! Onkohan tämä hieman scifihenkinen, jotenkin ainakin alussa. Dystopiaa. Nopanheittoa. Ajavat naisen yli... tämäkin meni multa jotenkin yli hilseen. Olenkohan mä liian tyhmä näille, vai missä mättää? Kyllä tämä(kin) viihdytti. Ja yleisö ulvoi naurusta.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Lauri Maijalan kirjoittama ja Leea Klemolan ohjaama Devade. Tässä neljä nuorta näyttelijää kokoontuu teatterille lakkauttamaan Vorwärts-yhdistystä. Siinä sitä sitten muistellaan menneitä tähtihetkiä ja mietitään mitä kukin jatkossa tekisi (Kotkan ja Imatran kaupunginteatterit mainittu!). Hulvattomia kohtia tässäkin on roppakaupalla.
Kuusi hyvin erilaista ja mielenkiintoista esitystä. Kylä näitä mielellään katseli! Ja oli tosi kiva nähdä paljon sellaisia teatterintekijöitä, joita ei ole ollut ennen ilo lavalla nähdä. Ensi kerralla taatusti uudelleen.
Kuvasta kiitos Jarmolle!
The 24 Hour Plays on mielenkiintoinen konsepti. Kootaan porukka eli käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä. Arvotaan näyttelijät kullekin kirjoittajalle. Kirjoitetaan näytelmät. Arvotaan ohjaajat. Harjoitellaan. Esitetään. Ja kaikki tämä vuorokauden sisällä.
Teatteri Takomon taiteellinen johtaja Akse Pettersson ja Q-Teatterin taiteellinen johtaja Antti Hietala avasivat illan. Ekaksi katsottiin lyhyt dokkari viimeisten 22 tunnin kulusta. Katsomosta kuului nauruntyrskähdyksiä. Arvannette varmaan että paikalla oli alan ihmisiä varmaan enemmän kuin ns. tavallisia katsojia. Sinällään ja tavallaan siis hieman sisäänpäinlämpiävää, mutta suotakoon se teatterintekijöille, kun kerran päästiin me suuri yleisökin paikalle vaklaamaan.
Taas osuttiin Tallen kanssa samaan esitykseen!
Ensimmäinen esitys oli Salla Viikan käsikirjoittama ja Juho Kuosmasen ohjaama Pyhiinvaellus. Elokuvamies Kuosmanen päätti näin laajentaa teatterin puolelle. Ja aika mainio startti olikin! Tarinassa on 4 tyyppiä pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa, ja sitten eksytään, koska kukaan porukasta ei olekaan opas. Mitä muille tapahtuu kun liikkeenjohdonkonsultti lähtee omille teilleen.
Seuraavaksi Jussi Sorjasen ohjaama ja Riikka Ala-Harjan kynäilemä Taloyhtiön pihalla Garila ja Borg, sekä kolmas. Erikoinen nimi, mutta erikoinen oli näytelmäkin. Tai absurdi olisi ehkä parempi sana. Kaksi tyyppiä lojuu aurinkotuoleissaan pihalla, aurinkoa ottamassa. Siinä juttu ja herja lentää. Dialogi on surrealistista. Paikalle ilmaantuu makkaraa grillaava naapuri. Turkulaiset saavat kyytiä (verbaalisesti). "Sulla on homepää ja mulla on roikkotissit". Ja lopussa ammutaan, tottakai. Ihan himmeä mutta helkatin hauska. Ei meinannu Iikka Forssin ja Geoffrey Eristan pokka pitää...
Naisvihan neljä vuodenaikaa syntyi Elina Kilkun kynästä ja ohjauksesta vastasi Juhana von Bagh. Tässäkin on grilliparty, ja sukupuolirooleilla leikittelyä ja vaikka mitä; näytelmän tekoa. Niin, ja taas turkulaiset saavat kyytiä. Mulla meni yli hilseen pitkälti. Pirjo Lonka on ihan huikea viiksimachomies aluspaidassaan! Lopuksi rap-sessio yhdessä.
Väliajan jälkeen neljäs mininäytelmä eli Todellisuus etsii tekijää. Pärttyli Rinne kirjoitti ja Mika Leskinen ohjasi. Toinen mitä en ymmärtänyt lainkaan. Evoluutiota pikakelauksella, gorilloita, bensakanistereita. Onko taiteilijan tehtävä tuoda lohtua? Perhe senkun näpyttää puhelimiaan kun talo palaa ympäriltä.
Seitsemän on Ilja Lehtisen kynäilemä ja Riikka Oksasen ohjaama. Haa, Toblerone mainittu! Onkohan tämä hieman scifihenkinen, jotenkin ainakin alussa. Dystopiaa. Nopanheittoa. Ajavat naisen yli... tämäkin meni multa jotenkin yli hilseen. Olenkohan mä liian tyhmä näille, vai missä mättää? Kyllä tämä(kin) viihdytti. Ja yleisö ulvoi naurusta.
Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Lauri Maijalan kirjoittama ja Leea Klemolan ohjaama Devade. Tässä neljä nuorta näyttelijää kokoontuu teatterille lakkauttamaan Vorwärts-yhdistystä. Siinä sitä sitten muistellaan menneitä tähtihetkiä ja mietitään mitä kukin jatkossa tekisi (Kotkan ja Imatran kaupunginteatterit mainittu!). Hulvattomia kohtia tässäkin on roppakaupalla.
Kuusi hyvin erilaista ja mielenkiintoista esitystä. Kylä näitä mielellään katseli! Ja oli tosi kiva nähdä paljon sellaisia teatterintekijöitä, joita ei ole ollut ennen ilo lavalla nähdä. Ensi kerralla taatusti uudelleen.
Kuvasta kiitos Jarmolle!
maanantai 19. joulukuuta 2016
Hurjaruuth: Talvisirkus Muisti / 18.12.2016
Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa katsomassa Hurjaruuthin Talvisirkusta Kaapelitehtaan Pannuhallissa, ja olin hyvin vaikuttunut. Joten luottavaisin mielin menin katsomaan tämän vuotista sirkusspektaakkelia, nimeltään Muisti. Siinä missä viime vuonna oltiin reissaamassa maailman ympäri, niin nyt keskityttiin muistiin, muistamiseen ja muistoihin. Niin yksilön kuin kansakunnan kollektiivisen muistinkin.
Sirkusta on aina ilo katsoa, ja niin toki nytkin. Mutta sellainen viimevuotisen kaltainen hyvä käsikirjoitus ja juoni puuttui tästä kyllä, tai minä en ainakaan tavoittanut dramaturgista punaista lankaa. Irrallisia esiintymisnumeroita, joista jotkut liittyivät toisiinsa ja jotkut eivät. Enemmänkin vain kokoelma temppuja peräkanaa. Ja jotenkin liki 2,5 tuntia oli liian pitkä aika, koska sellaista joutokäyntiä oli paljonkin. Pariin tuntiin olisi hyvinkin voinut napakoittaa.
Kansainvälinen sirkuskaarti on kyllä lahjakasta. Yksi suosikkejani on Stina Kopra & Lotta Paavilaisen rolabola/parinumero, jonka näin viimeksi Mad in Finland-esityksessä 2015. Edelleen hauska ja viihdyttävä, vaikka mummovaatteet onkin vaihtuneet. Muutenkin kaikki akrobatianumerot on hienoja. Tankoakrobaattimiestä olisi jaksanut katsoa pidempäänkin, samoin lopun trapetsi/ilma-akrobatianelikkoa. Oli muuten ihmeellisen uljas se metallihäkkyräteline miltä nämä lentelivät ilman halki.
Mutta on tässä liikaa tyhjäkäyntiä. Itse en ainakaan jaksaisi seurata korttipakan muistiinpainamista ja pelikorttien pläräystä; nyt se tuntui kestävän ikuisuuden. On toki makuasia pitääkö hyppynarunumeroista tai nuorallatanssista (minä en). Tosin se kovakärkisillä balettitossuilla narulla kävely oli hienoa. On jongleerausta, vannetaiturointia, Hard Rock Hallelujah monstereineen, klovneja... Monipuolisesti kaikenlaista nykysirkukseen kuuluvaa. Viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja yleisöä otettiin mukaan monella tavalla. oli tietokilpailua missä possut esittivät satuja ja katsojat arvuuttelivat. Mutta miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa onkin toinen kysymys.
Livebändi oli nytkin ihan huikea. Otto Eskelinen, Pentti Luomakangas, Niko Votkin ja Eero Tikkanen soittivat hirveän suurta kokoelmaa intrumentteja. Orkesteri on upean värikkäissä vaatteissa ja sirkusesiintyjätkin ovat toki hyvin räväköissä asuissa (Kaisa Rissanen/Tauko Designin käsialaa). Koko tämän talven esitys on Arja Petterssonin ohjaamaa ja Sanna Silvennoisen koreografioimaa.
Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta että tämä oli välivuoden teos ja toivon mukaan ensi vuonna pääsemme taas samalle huipputasolle kuin viime vuonna!
Kuvien copyright Joona Pettersson (paitsi Kaapelitehtaan kuva oma)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kansainvälinen sirkuskaarti on kyllä lahjakasta. Yksi suosikkejani on Stina Kopra & Lotta Paavilaisen rolabola/parinumero, jonka näin viimeksi Mad in Finland-esityksessä 2015. Edelleen hauska ja viihdyttävä, vaikka mummovaatteet onkin vaihtuneet. Muutenkin kaikki akrobatianumerot on hienoja. Tankoakrobaattimiestä olisi jaksanut katsoa pidempäänkin, samoin lopun trapetsi/ilma-akrobatianelikkoa. Oli muuten ihmeellisen uljas se metallihäkkyräteline miltä nämä lentelivät ilman halki.
Mutta on tässä liikaa tyhjäkäyntiä. Itse en ainakaan jaksaisi seurata korttipakan muistiinpainamista ja pelikorttien pläräystä; nyt se tuntui kestävän ikuisuuden. On toki makuasia pitääkö hyppynarunumeroista tai nuorallatanssista (minä en). Tosin se kovakärkisillä balettitossuilla narulla kävely oli hienoa. On jongleerausta, vannetaiturointia, Hard Rock Hallelujah monstereineen, klovneja... Monipuolisesti kaikenlaista nykysirkukseen kuuluvaa. Viihdykettä niin lapsille kuin aikuisillekin. Ja yleisöä otettiin mukaan monella tavalla. oli tietokilpailua missä possut esittivät satuja ja katsojat arvuuttelivat. Mutta miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa onkin toinen kysymys.
Livebändi oli nytkin ihan huikea. Otto Eskelinen, Pentti Luomakangas, Niko Votkin ja Eero Tikkanen soittivat hirveän suurta kokoelmaa intrumentteja. Orkesteri on upean värikkäissä vaatteissa ja sirkusesiintyjätkin ovat toki hyvin räväköissä asuissa (Kaisa Rissanen/Tauko Designin käsialaa). Koko tämän talven esitys on Arja Petterssonin ohjaamaa ja Sanna Silvennoisen koreografioimaa.
Jotenkin en voinut välttyä ajatukselta että tämä oli välivuoden teos ja toivon mukaan ensi vuonna pääsemme taas samalle huipputasolle kuin viime vuonna!
Kuvien copyright Joona Pettersson (paitsi Kaapelitehtaan kuva oma)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
sunnuntai 18. joulukuuta 2016
Joulu on ihmisen paskinta aikaa / Riihimäen teatteri 17.12.2016
Pikkujouluaikaan suomalaiset säntäävät teattereihin. Se taitaa olla se vuoden toinen sesonkiaika, perinteisen kesäteatterin lisäksi. Pikkujoulukansa kaipaa kevyempää ja viihdyttävämpää (jos suinkin mahdollista) kuin kesäteatterikansa. Siksipä monen teatterin ohjelmistossa loka-joulukuussa on jonkunlainen hieman normaalia hömpämpi juttu. Siis helposti sulavaa, pikkutuhmaa, musiikkipitoista, vähäpukeisia naisia, naisten vaatteisiin pukeutuvia miehiä ja paljon ns. helppoa huumoria. Joskus jopa näitä kaikkia.
Riihimäen teatterilla on siten isketty kultasuoneen, koska nämä pikkujouluteatterin tunnusmerkit täyttyvät, ja helposti! Miina Supisen käsikirjoittama ja Lija Fischerin ohjaama Joulu on ihmisen paskinta aikaa sopisi paremmin ravintolaan, missä ruuasta ja juomasta juopunut juhlakansa voisi siitä nauttia. Nyt teatterin penkeillä istuen tämä esitys ei ihan istu miljööseen. Vai eikö miljöö istu esitykseen? Mutta ehkä se johtuu siitä että olen katsomossa ehkä ainoa joka ei vietä pikkujouluja.
Näytelmässä seurataan kukkakauppiaana vastoin tahtoaan työskentelevän Siljan ja hänen dragartisti-veljensä Jarin suhde/elämäkuvioita. Solmussa ovat sisarusten välit ja lässyttävä pastoripariskunta koittaa niitä aukoa. Mitä siellä menneisyydessä on tapahtunut että väleihin on tullut särö? Miksi pastoripariskunta sotkeentuu asioihin, kun olisi omiakin perhekiemuroitaan vatvottavana? Miten hyasintit liittyvät tähän kaikkeen? Joulu lähestyy ja pitäisi olla hyvä tahto ja rauha. Mukaan sotketaan vielä Jarin show'ssa esiintyvä stand-up koomikko huonoine puujalkavitseineen, tiukkapipoinen suntio ja paljon kukkia.
Periaatteessahan tämä on ihan hauska. Mutta. Ehkä mukaan on tungettu hieman liikaa kaikkea, ja lopputuloksena on sekava cocktail, joka on hieman liian äkkimakea ja kitalakeen jää tahmea kelmu. Drag on oikeasti hienoa katsottavaa, mutta tässä siitä on tehty halpahintaista viihdykettä pikkujouluilijoille. Ja jotenkin saatu se vaikuttamaan halpahintaiselta ja semmoiselta mitä on helppo halveksia ja paheksua.
Suntion (Ilona Pukkila) I Want to break free -pätkä oli kyllä varsin viihdyttävä! Ja pastorin hepuli! Jukka Kuronen on epäilemättä loistava dragtaiteilija, mutta hitsi kun hän menee nyt vähän hukkaan tässä. Koko muukin sakki on kyllä hyvässä vedossa; Katja Peacock pastorinrouvana, Maija Siljander Siljana ja Seppo Halttunen pastorina. Ja Tinja Salmen suunnittelemat puvut - varsinkin Queen Hyacinthin - ovat makeita!
Olisin siis varmaan viihtynyt paremmin muutaman siiderin jälkeen, hämyisessä yökerhossa ja pikkujoulufiiliksissä. Nyt olo oli enemmänkin hieman vaivautunut. Mutta ehkä tämä ajoi asiansa kepeänä pikkujouluviihteenä. Ainakin naurunkiherryksestä ja ajoittaisesta remakastakin päätellen ihmiset viihtyivät.
Kuvien copyright Kristiina Männikkö
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Riihimäen teatterilla on siten isketty kultasuoneen, koska nämä pikkujouluteatterin tunnusmerkit täyttyvät, ja helposti! Miina Supisen käsikirjoittama ja Lija Fischerin ohjaama Joulu on ihmisen paskinta aikaa sopisi paremmin ravintolaan, missä ruuasta ja juomasta juopunut juhlakansa voisi siitä nauttia. Nyt teatterin penkeillä istuen tämä esitys ei ihan istu miljööseen. Vai eikö miljöö istu esitykseen? Mutta ehkä se johtuu siitä että olen katsomossa ehkä ainoa joka ei vietä pikkujouluja.
Näytelmässä seurataan kukkakauppiaana vastoin tahtoaan työskentelevän Siljan ja hänen dragartisti-veljensä Jarin suhde/elämäkuvioita. Solmussa ovat sisarusten välit ja lässyttävä pastoripariskunta koittaa niitä aukoa. Mitä siellä menneisyydessä on tapahtunut että väleihin on tullut särö? Miksi pastoripariskunta sotkeentuu asioihin, kun olisi omiakin perhekiemuroitaan vatvottavana? Miten hyasintit liittyvät tähän kaikkeen? Joulu lähestyy ja pitäisi olla hyvä tahto ja rauha. Mukaan sotketaan vielä Jarin show'ssa esiintyvä stand-up koomikko huonoine puujalkavitseineen, tiukkapipoinen suntio ja paljon kukkia.
Periaatteessahan tämä on ihan hauska. Mutta. Ehkä mukaan on tungettu hieman liikaa kaikkea, ja lopputuloksena on sekava cocktail, joka on hieman liian äkkimakea ja kitalakeen jää tahmea kelmu. Drag on oikeasti hienoa katsottavaa, mutta tässä siitä on tehty halpahintaista viihdykettä pikkujouluilijoille. Ja jotenkin saatu se vaikuttamaan halpahintaiselta ja semmoiselta mitä on helppo halveksia ja paheksua.
Suntion (Ilona Pukkila) I Want to break free -pätkä oli kyllä varsin viihdyttävä! Ja pastorin hepuli! Jukka Kuronen on epäilemättä loistava dragtaiteilija, mutta hitsi kun hän menee nyt vähän hukkaan tässä. Koko muukin sakki on kyllä hyvässä vedossa; Katja Peacock pastorinrouvana, Maija Siljander Siljana ja Seppo Halttunen pastorina. Ja Tinja Salmen suunnittelemat puvut - varsinkin Queen Hyacinthin - ovat makeita!
Olisin siis varmaan viihtynyt paremmin muutaman siiderin jälkeen, hämyisessä yökerhossa ja pikkujoulufiiliksissä. Nyt olo oli enemmänkin hieman vaivautunut. Mutta ehkä tämä ajoi asiansa kepeänä pikkujouluviihteenä. Ainakin naurunkiherryksestä ja ajoittaisesta remakastakin päätellen ihmiset viihtyivät.
Kuvien copyright Kristiina Männikkö
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
lauantai 17. joulukuuta 2016
Onnellisten maa / Hämeenlinnan teatteri 17.12.2016
Jotenkin tästä Sirkus Aikamoisen esityksestä jäi tosi iloinen fiilis. Pienimuotoista sirkusta, hilpeää musiikkia ja lämmintä tunnelmaa. Mitä sitä muuta ihminen esitykseltä kaipaa?
Ruokailuvälineitä kilisevä nainen, pyöräilevä miekkonen, silmiään pahasti muljautteleva partasuu... alku ainakin lupaa mielenkiintoista iltapäivää. Esitys tapahtuu osittain teltassa, tai sen ympärillä, päällä ja alla. Aina siihen asti kun teltta ympäriltä purettiin. Mutta toki Hämeenlinnan teatterin estradilla ollaan. Samaanien teltalta tämä vaikuttaa, ja muutenkin tulee mieleen intiaanit tai tosiaan Lapin alkuperäiset asukkaat. Jotenkin sitten vielä varjokuvat vievät ajatukset tähän suuntaan. On muuten ihan mahtavaa katsoa sekä käsivarjokuvia että koko kropalla tehtyjä. Tämmöisiä juttuja kaipaisin Suomeen lisää! Varjoteatteria!
Pyörätemppujakaan ei niin usein näe, ja aikamoista tasapainoilua ja akrobatiaa sitä polkupyörän päällä voi tehdäkin. Kaatumatta. Kyllä se on aika hienoa katsottavaa kun yhden pyörän kyytiin mahtuu neljä henkeä, ketkä vielä soittavatkin!
Hetkittäin jotkut jutut ovat aika lapsellisia (mikä ei suinkaan tarkoita että ne olisivat helppoja!) mutta silti (tai juuri siksi) oudon kiehtovia ja viihdyttäviä. On jongleerausta, on tikapuut, on akrobatiaa - mikä on aina mun suosikki - on trapetsia. Sellaisia perinteisempiä sirkusnumeroita, mutta näissä ei kyllä ole mitään perinteistä. Jongleerauksessakin mukaan otetaan vaatteet (mitkä siis toki riisutaan yltä). Toki jongleerausta yksin, mutta myös pareittain, kolmistaan, nelistään... Ja renkaalla temppuilua.
Tämä on kyllä nykysirkustelua parhaimmillaan. Esityksessä hyödynnettiin lisäksi kaikenlaisia ihmejuttuja kuten poijuja, mitä ei sirkuksessa yleensä edes näe. Bonusta luovuudesta siis! Tästä saisi muuten helposti muokattua esityksen pelkille aikuisillekin, jos Suomessa haluttaisiin semmoista esittää tai nähdä. Ja miksei haluttaisi.
Onnellisten maa tarjosi hetkittäin ihan rauhallisia suvantokohtia ja sitten taas vauhtia piisasi. Hienosti vuoroteltiin, eikä katsojan tarvinnut ihan koko aikaa henkeänsä pidättää. Aina välillä vaan.
Esiintyjänelikko Sade Kamppila, Oskar Rask, Jouni Ruuth, Tuomas Vuorinen on huisin taitavaa, tottakai. Kaikki musisoivatkin, sen "normaalin" sirkusesiintymisen lisäksi. Siitä tulee kyllä iso bonus! Käsissä pysyy niin ukulelet kuin haitari ja tuubakin. Tapani Rinteen säveltämä musiikki ei ole pelkkää hilipatihippaata, vaan ihanan monipuolista ja vaihtelevaa. Ja saamme rumpusoolonkin! Esityksen ohjauksesta vastaa suomisirkuksen moniottelija Maksim Komaro, joten se on ehkä yksi selitys miksi tämä on niin korkealaatuinen ja eheä kokonaisuus. Lisää tämmöistä!
Ja iso kiitos Hämeenlinnan teatterille, jossa vierailee tosi monta sirkusesitystä vuodessa. Toivon mukaan hämeenlinnalaiset osaavat arvostaa että heidän kotikaupungissaan on mahdollista nähdä tämän tasoisia huippuesityksiä jatkuvasti.
Kuvien copyright Ben Hopper ja Jouni Ihalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ruokailuvälineitä kilisevä nainen, pyöräilevä miekkonen, silmiään pahasti muljautteleva partasuu... alku ainakin lupaa mielenkiintoista iltapäivää. Esitys tapahtuu osittain teltassa, tai sen ympärillä, päällä ja alla. Aina siihen asti kun teltta ympäriltä purettiin. Mutta toki Hämeenlinnan teatterin estradilla ollaan. Samaanien teltalta tämä vaikuttaa, ja muutenkin tulee mieleen intiaanit tai tosiaan Lapin alkuperäiset asukkaat. Jotenkin sitten vielä varjokuvat vievät ajatukset tähän suuntaan. On muuten ihan mahtavaa katsoa sekä käsivarjokuvia että koko kropalla tehtyjä. Tämmöisiä juttuja kaipaisin Suomeen lisää! Varjoteatteria!
Pyörätemppujakaan ei niin usein näe, ja aikamoista tasapainoilua ja akrobatiaa sitä polkupyörän päällä voi tehdäkin. Kaatumatta. Kyllä se on aika hienoa katsottavaa kun yhden pyörän kyytiin mahtuu neljä henkeä, ketkä vielä soittavatkin!
Tämä on kyllä nykysirkustelua parhaimmillaan. Esityksessä hyödynnettiin lisäksi kaikenlaisia ihmejuttuja kuten poijuja, mitä ei sirkuksessa yleensä edes näe. Bonusta luovuudesta siis! Tästä saisi muuten helposti muokattua esityksen pelkille aikuisillekin, jos Suomessa haluttaisiin semmoista esittää tai nähdä. Ja miksei haluttaisi.
Onnellisten maa tarjosi hetkittäin ihan rauhallisia suvantokohtia ja sitten taas vauhtia piisasi. Hienosti vuoroteltiin, eikä katsojan tarvinnut ihan koko aikaa henkeänsä pidättää. Aina välillä vaan.
Ja iso kiitos Hämeenlinnan teatterille, jossa vierailee tosi monta sirkusesitystä vuodessa. Toivon mukaan hämeenlinnalaiset osaavat arvostaa että heidän kotikaupungissaan on mahdollista nähdä tämän tasoisia huippuesityksiä jatkuvasti.
Kuvien copyright Ben Hopper ja Jouni Ihalainen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
perjantai 16. joulukuuta 2016
Viiran Laten synttärietkot / TTT-klubi 16.12.2016
Lauri Viita täytti pyöreät 100 vuotta 17.12.2016 ja Tampereen työväen teatteri juhlisti synttäreitä edellisenä iltana TTT-Klubilla pienellä konsertilla. Mukana oli Viita 1949 -musikaalin väkeä sekä Lauri Viidan poika Seppo Viita. Hienoja biisejä, runoja, herkkiä hetkiä; huumorinkukkaa unohtamatta.
Musikaalin säveltäjä Eeva Kontu säesti pianolla ja Harri Topi soitti selloa. Näyttelijät piipahtivat laulamassa ja osa lausui runojakin. Tätä musiikkia jaksaa kyllä kuunnella kerta toisensa jälkeen.
Jyrki Mänttäri lausui parikin runoa. Juha-Matti Koskela ja Jari Ahola lauloivat.
Santeri Helinheimo Mäntylä sävelsi biisin Viidan runoon Kaita polku kaivolta ovelle
Heikki Salo toimi illan juontajana.
Heikki Salo toimi illan juontajana.
Jari Leppänen luki Viidan runon Pedot. Petra Karjalainen & Laura Hänninen.
Juhis Koskela ja Santeri Helinheimo Mäntylä sekä Petra Karjalainen
Työviksen ihanat naiset Suvi-Sini Peltola sekä Eriikka Väliahde. Ja Eeva Kontu.
Jyrki, Santeri ja Suvi-Sini
Jyrki Mänttäri ja Juhis Koskela runohommissa.
Heikki Salo jututti Seppo Viitaa
Iso kiitos Työvisläisille kutsusta - oli tosi mukava ilta!
sunnuntai 11. joulukuuta 2016
Hullu / Teatteri Telakka 11.12.2016
Juha Hurme on yksi Suomen omaperäisimpiä, ja mun asteikolla parhaita, teatterintekijöitä. Tai enempi ehkä kulttuurin monitoimimiehiä, sillä hän luo niin paljon muutakin kun teatteria. Kirjoittaa mm. kirjoja, vetää festareita jne. Omaelämäkertainen romaani Hullu ilmestyi vuonna 2012, ja sai nyt joulukuun alussa Teatteri Telakalla kantaesityksensä. Tottakai Hurme vastaa itse ohjauksesta ja käsikirjoituksestakin. Käytännössä teos on muokattu kokonaan uusiksi lavalle. Ja minne paremmin Hullu sopisikaan kuin Telakan intiimille vinttilavalle!
Esitys alkaa teatteriharkoista. Päähenkilömme Hullu ohjaa Tšehovin novellia Musta munkki, missä tutkija Kovrin alkaa uupumuksen tuomien hallusinaatioden kautta tapailemaan mustapartaista munkkia. Munkki koittaa vakuuttaa Kovrinia, että tämä on jumalan valitsemana toteuttamassa erikoistehtävää; ei enempää eikä vähempää kuin ihmiskunnan pelastamista. Pohdinnassa on siis lahjakkaan ihmisen kokema tyhjyys. Nerous ja hulluus kulkevat usein käsi kädessä - ja Juha Hurme vetää tästä suoran viivan itseensä. Tai ainakin minä katsojana vedän. Kuinka moni taiteilija pelkää että lääkkeet vievät mennessään myös sen nerouden, hulluuden vanavedessä? Kun muutenkin on niin vaikea kamppailla sen oman luovuuden, nerouden ja taiteellisuuden kanssa.
Teatteriharjoituksista Hullu alkaa kelailemaan omaa historiaansa, alkaen vuodesta 2009, ja omaa hulluuttaan. Silloin eräänä päivänä teatteriohjaaja antoi pummille setelin ja pim, samantien vaipui oman mielensä syövereihin. Äänet alkavat puhua, hän luulee olevansa kuollut. Sen verran tolkku pelaa, että hän saa käveltyä sairaalaan omin voimin ja kirjoittauduttua sisään. Esityksen loppuaika ollaankin sitten laitoksessa, ja sieltä piipahdetaan muistin turvin lapsuuteen, nuoruuteen, Turun yliopiston kemianlaitoksen labraan, ja mihin nyt Hullun ajatukset milloin vievätkin. Toisessa sairaalassa viimeisiä aikojaan elävä äiti, Jyväskylän rivitaloasunnossa asuva naisystävä, tytär, hoitokokoukseen osallistuva sisko... Ulkomaailma tunkeutuu vähin erin laitoksen arkeen ja parantuvaan mieleen. Pikkuhiljaa kuitenkin elämä voittaa, lääkkeiden ja terapian avulla. Mies ei enää ajattele olevansa kuollut ja huonetoverikaan ei taida olla vakooja. Ja ajatuksetkin saa pitää ominaan ilman että niitä kukaan kalastelee itselleen.
Juha Hurmeen oma, modifioitu ääni johdattaa meitä Hullun pään sisään. Tämä Hullu tuntuu ajattelevan kaiken teatterintekemisen ja tarinankerronnan kannalta - mistä saisi hyvän stoorin kerrottavaksi. Ja sellainenhan tästä sairauskertomuksesta tulikin. Itse olen ainakin enemmän kuin tyytyväinen, kun kirjan Hullu ei onnistunut hyppäämään sillalta alas. Jotenkin Hurme tavoittaa ihmisen mielen järkkymisen varsin hauskalla tavalla. Siis ei siinä sinällään ole mitään hauskaa, mutta se tapa millä Hurme kuvailee omia tuntemuksiaan, ja varsinkin sairaalan muita potilaita, on paikoitellen hysteerisen hauskaa.
Paljon kiinnostavia hulluus- ja mielisairaalakuvauksia on maailmassa, mutta tämä Hullu istuu siihen jatkumoksi paremmin kuin hyvin. Ken Kesey nyt on kaikille tuttu, mutta Australiassa aikoinaan lukiota käydessäni meillä oli yhtenä englannin opiskelujakson aiheena mielenterveys ja yksi käsittelemistämme kirjakaksikoista oli huikean hieno Peter Kocanin The Treatment ja The Cure. Poliitikon epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen Kocan suljettiin mielisairaalaan vuosikausiksi, ja siellä ollessaan kirjoitti nuo teokset, osana terapiaansa kaiketi. Isot hitit niistä tuli, ainakin Australian mittakaavassa. Suosittelen lukemaan jos käsiin osuu (minultakin saa lainaksi). Huumorin avulla kai sitä pöpilässäkin selviytyy, tai huumorin avulla siitä pystyy paremmin kertomaan. Ne ketkä osaavat ja pystyvät. Kaikki kun eivät psykoosista selviä normaalien kirjoihin enää koskaan.
Hurmeen teksti on ihanan soljuvaa, piinaavan terävää, hersyvän hilpeää ja surullisen mustaakin. Se koskettaa, se tulee iholle, se läpsii naamalle ja se hakkaa kuin moukari.
Nimiroolissa Antti Laukkarinen onnistuu tavoittamaan mielen vinoumat pienillä kehonliikkeillä. Jalka hieman värisee, jalat laahustavat lääkepöhnässä eteenpäin, kuin zombiena. Kasvot vääristyvät ja puhe meinaa puuroutua. Välillä hän sujahtaa takaumaosuuksissa leikkisäksi pikkupojaksi Veikkarin koululle. Laukkarinen on ihan maanisen hyvä kyllä tässä. Koskettavasti hänen roolihahmonsa puhuu äidistään, ja yhtä herkästi hän suhtautuu muihin potilaisiin.
Jos kohta tämä on vähän niinkuin Laukkarisen bravuuri, niin kyllä muukin ensemble pistää parastaan. Antti Mankonen esittää ehkä parhaan ilmakitaraesityksen mitä kuunaan on missään nähty! Lukuisat herkullisen hersyvät hahmot heräävät eloon Mankosen käsittelyssä. On Puupponen joka on John Virgin, joka värvää Hullun kääntämään biisinsä englanniksi ja managerikseen. Puupponen on muuten Pantse Syrjän velipuoli, ja tämä asema takaa hänelle tietyn aseman Suomen rockbusineksessä :-) On IT-ammattilainen Jysky. Sitten on 163,5 cm pitkä tyyppi, jota ihmisten pituudet ja osaston 15 5-C säännöt kiehtovat loputtomasti. Ja sitten on kaunisääninen Kaisa Sarkkinen, jonka Profeetta Amos huikaisee! Ja kaikki ne muutkin taitavasti rakennetut hahmot. Miten pienillä vaihdoilla kumpainenkin suhahtaa tyypistä toiseen!
Hannu Hauta-ahon loistava valo- ja äänisuunnittelu tukee erinomaisesti henkisen tasapainon menettämistä. Välähtävät valot, kovat äänet iskevät päähän, katsojillakin. Myös musiikki on Hauta-ahon kynästä kotoisin.
Huomionarvoinen seikka on myös se, että miniatyyrikokoisen käsiohjelman mukana tulevalla kupongilla saa Teos & Tulenkantajat kirjakaupasta Hurmeen Hullu -romaanin ilmaiseksi! Siis käsiohjelman ja teatterilipun esittämällä. Aivan loistavaa, kiitos tämmöisestä lisäbonuksesta! Juha Hurmeen mielenkiintoinen vajaan vartin mittainen haastattelu näytelmästä löytyy Radio Classicin arkistosta.
Hullu on kyllä ihmeellinen pieni helmi, jonka katsominen on melko terapeuttinen kokemus. Ehkä se taas omalta osaltaan raottaa pientä ikkunaa siihen todellisuuteen mitä monikaan katsoja ei normaalisti pääse kokemaan. Mieleen ja varsinkin sen järkkymiseen. Voin suositella lämpimästi ihan kaikille.
Hullua voi käydä katsomassa Telakalla 11. maaliskuuta asti, ja sen jälkeen se siirtyy Helsinkiin, Teatteri Jurkkaan (14.3.-18.5.). Mahtava juttu että myös laiskat pääkaupunkiseutulaiset, jotka eivät jaksa matkata Tampereelle saakka, pääsevät tätä siten katsomaan :-) Taidan itsekin ahnehtia uusintakatselun.
Kuvien copyright Kai G. Baer, paitsi julistekuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.
Esitys alkaa teatteriharkoista. Päähenkilömme Hullu ohjaa Tšehovin novellia Musta munkki, missä tutkija Kovrin alkaa uupumuksen tuomien hallusinaatioden kautta tapailemaan mustapartaista munkkia. Munkki koittaa vakuuttaa Kovrinia, että tämä on jumalan valitsemana toteuttamassa erikoistehtävää; ei enempää eikä vähempää kuin ihmiskunnan pelastamista. Pohdinnassa on siis lahjakkaan ihmisen kokema tyhjyys. Nerous ja hulluus kulkevat usein käsi kädessä - ja Juha Hurme vetää tästä suoran viivan itseensä. Tai ainakin minä katsojana vedän. Kuinka moni taiteilija pelkää että lääkkeet vievät mennessään myös sen nerouden, hulluuden vanavedessä? Kun muutenkin on niin vaikea kamppailla sen oman luovuuden, nerouden ja taiteellisuuden kanssa.
Teatteriharjoituksista Hullu alkaa kelailemaan omaa historiaansa, alkaen vuodesta 2009, ja omaa hulluuttaan. Silloin eräänä päivänä teatteriohjaaja antoi pummille setelin ja pim, samantien vaipui oman mielensä syövereihin. Äänet alkavat puhua, hän luulee olevansa kuollut. Sen verran tolkku pelaa, että hän saa käveltyä sairaalaan omin voimin ja kirjoittauduttua sisään. Esityksen loppuaika ollaankin sitten laitoksessa, ja sieltä piipahdetaan muistin turvin lapsuuteen, nuoruuteen, Turun yliopiston kemianlaitoksen labraan, ja mihin nyt Hullun ajatukset milloin vievätkin. Toisessa sairaalassa viimeisiä aikojaan elävä äiti, Jyväskylän rivitaloasunnossa asuva naisystävä, tytär, hoitokokoukseen osallistuva sisko... Ulkomaailma tunkeutuu vähin erin laitoksen arkeen ja parantuvaan mieleen. Pikkuhiljaa kuitenkin elämä voittaa, lääkkeiden ja terapian avulla. Mies ei enää ajattele olevansa kuollut ja huonetoverikaan ei taida olla vakooja. Ja ajatuksetkin saa pitää ominaan ilman että niitä kukaan kalastelee itselleen.
Juha Hurmeen oma, modifioitu ääni johdattaa meitä Hullun pään sisään. Tämä Hullu tuntuu ajattelevan kaiken teatterintekemisen ja tarinankerronnan kannalta - mistä saisi hyvän stoorin kerrottavaksi. Ja sellainenhan tästä sairauskertomuksesta tulikin. Itse olen ainakin enemmän kuin tyytyväinen, kun kirjan Hullu ei onnistunut hyppäämään sillalta alas. Jotenkin Hurme tavoittaa ihmisen mielen järkkymisen varsin hauskalla tavalla. Siis ei siinä sinällään ole mitään hauskaa, mutta se tapa millä Hurme kuvailee omia tuntemuksiaan, ja varsinkin sairaalan muita potilaita, on paikoitellen hysteerisen hauskaa.
Paljon kiinnostavia hulluus- ja mielisairaalakuvauksia on maailmassa, mutta tämä Hullu istuu siihen jatkumoksi paremmin kuin hyvin. Ken Kesey nyt on kaikille tuttu, mutta Australiassa aikoinaan lukiota käydessäni meillä oli yhtenä englannin opiskelujakson aiheena mielenterveys ja yksi käsittelemistämme kirjakaksikoista oli huikean hieno Peter Kocanin The Treatment ja The Cure. Poliitikon epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen Kocan suljettiin mielisairaalaan vuosikausiksi, ja siellä ollessaan kirjoitti nuo teokset, osana terapiaansa kaiketi. Isot hitit niistä tuli, ainakin Australian mittakaavassa. Suosittelen lukemaan jos käsiin osuu (minultakin saa lainaksi). Huumorin avulla kai sitä pöpilässäkin selviytyy, tai huumorin avulla siitä pystyy paremmin kertomaan. Ne ketkä osaavat ja pystyvät. Kaikki kun eivät psykoosista selviä normaalien kirjoihin enää koskaan.
Hurmeen teksti on ihanan soljuvaa, piinaavan terävää, hersyvän hilpeää ja surullisen mustaakin. Se koskettaa, se tulee iholle, se läpsii naamalle ja se hakkaa kuin moukari.
Nimiroolissa Antti Laukkarinen onnistuu tavoittamaan mielen vinoumat pienillä kehonliikkeillä. Jalka hieman värisee, jalat laahustavat lääkepöhnässä eteenpäin, kuin zombiena. Kasvot vääristyvät ja puhe meinaa puuroutua. Välillä hän sujahtaa takaumaosuuksissa leikkisäksi pikkupojaksi Veikkarin koululle. Laukkarinen on ihan maanisen hyvä kyllä tässä. Koskettavasti hänen roolihahmonsa puhuu äidistään, ja yhtä herkästi hän suhtautuu muihin potilaisiin.
Jos kohta tämä on vähän niinkuin Laukkarisen bravuuri, niin kyllä muukin ensemble pistää parastaan. Antti Mankonen esittää ehkä parhaan ilmakitaraesityksen mitä kuunaan on missään nähty! Lukuisat herkullisen hersyvät hahmot heräävät eloon Mankosen käsittelyssä. On Puupponen joka on John Virgin, joka värvää Hullun kääntämään biisinsä englanniksi ja managerikseen. Puupponen on muuten Pantse Syrjän velipuoli, ja tämä asema takaa hänelle tietyn aseman Suomen rockbusineksessä :-) On IT-ammattilainen Jysky. Sitten on 163,5 cm pitkä tyyppi, jota ihmisten pituudet ja osaston 15 5-C säännöt kiehtovat loputtomasti. Ja sitten on kaunisääninen Kaisa Sarkkinen, jonka Profeetta Amos huikaisee! Ja kaikki ne muutkin taitavasti rakennetut hahmot. Miten pienillä vaihdoilla kumpainenkin suhahtaa tyypistä toiseen!
Hannu Hauta-ahon loistava valo- ja äänisuunnittelu tukee erinomaisesti henkisen tasapainon menettämistä. Välähtävät valot, kovat äänet iskevät päähän, katsojillakin. Myös musiikki on Hauta-ahon kynästä kotoisin.
Huomionarvoinen seikka on myös se, että miniatyyrikokoisen käsiohjelman mukana tulevalla kupongilla saa Teos & Tulenkantajat kirjakaupasta Hurmeen Hullu -romaanin ilmaiseksi! Siis käsiohjelman ja teatterilipun esittämällä. Aivan loistavaa, kiitos tämmöisestä lisäbonuksesta! Juha Hurmeen mielenkiintoinen vajaan vartin mittainen haastattelu näytelmästä löytyy Radio Classicin arkistosta.
Hullu on kyllä ihmeellinen pieni helmi, jonka katsominen on melko terapeuttinen kokemus. Ehkä se taas omalta osaltaan raottaa pientä ikkunaa siihen todellisuuteen mitä monikaan katsoja ei normaalisti pääse kokemaan. Mieleen ja varsinkin sen järkkymiseen. Voin suositella lämpimästi ihan kaikille.
Hullua voi käydä katsomassa Telakalla 11. maaliskuuta asti, ja sen jälkeen se siirtyy Helsinkiin, Teatteri Jurkkaan (14.3.-18.5.). Mahtava juttu että myös laiskat pääkaupunkiseutulaiset, jotka eivät jaksa matkata Tampereelle saakka, pääsevät tätä siten katsomaan :-) Taidan itsekin ahnehtia uusintakatselun.
Kuvien copyright Kai G. Baer, paitsi julistekuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.
lauantai 10. joulukuuta 2016
Onyx / Teatteri Toivo 9.12.2016
Kotimainen uusi vampyyrimusikaali - kuulostaa juurikin minulle sopivalta jutulta. Edellinen Teatteri Toivon esitys oli huikean hieno Ender's Game, ja tältäkin oli lupa odottaa suuria. Ostin lipun jo joskus alkusyksynä, ja sitten onnistuin sen jo hukkaamaankin. Lunastiko Onyx odotukset? Kannattiko sitä odottaa? Olivatko esiintyjät katu-uskottavia rokkivampyyreitä? Enimmäkseen kyllä.
Tekijätiimi on pitkälti sama kuin Ender's Gamessakin, ja hyvä niin. Kun kerran on toimiva porukka, niin mitä sitä vaihtamaan. Eli jyräävän heviballadimaisesta musiikista vastasi Erno Hulkkonen ja käsikirjoituksesta taitokaksikko Sara Salmenmäki ja Ville Haikola. Salmenmäki myös ohjasi Haikolan toimiessa apulaisohjaajana ja lavastajana. Hienoa työtä. Upeista nahkaa ja tummaa punaa yhdistävistä puvuista vastaa Amita Kilumanga. Varsinkin Onyxin puvut ja kolmosten viitat olivat silmiä hiveleviä. Toki kunnon taistelukoreografiat kuuluvat asiaan kun vampyyrit taistelevat niin keskenään, kuin varsinkin sieluttomia vastaan. Niina Markkasta sopii kiittää niistä. Ja se Tobazin ja Zultaniten kaksintaistelu, wau!
Tarinassa on klaanillinen hurjia vampyyreitä, joiden johtaja Heliodor (Valtteri Nurmiranta) menehtyy yllättäen (ja esiintyjänsä siirtyykin sitten kätevästi kitaran varteen loppuajaksi). Onneksi tyypillä on jälkikasvuna kolmoset, joiden tehtäväksi jää sitten pähkiä kenestä tulisi sopivin pomo porukalle. Klaanilla on sotureita, joiden elämäntehtävä on suojella koko klaania ja ennenkaikkea kuninkaallista perhettä. Klaanilla on myös palvelijoita, jotka toimivat niin verenluovuttajina kuin seksipartnereinakin. Ja sitten ovat sieluttomat, nuo kalmanvaaleat otukset, jotka tuskissaan himoitsevat vampyyrien sieluja, saaden jokaisesta lisää kierroksia. Ja veriorjat, nam nam, joilla taas on pakkomielteenä päästä maistamaan vampyyrinverta.
Kolmosista Morion (Joona Tuoriniemi) on naisiin ja viinaan menevä aggresiivinen hurjimus, joka rakastuessaan meinaa tuoda tuhon koko klaanille. Sisarensa Onyx (Tessa Puolakka) taas rimpuilee kahden soturin loukussa - onko se tummahipiäinen, mutta muistakin naisista pitävä Zultanite (Salvador Alogo) vaiko urhea viikinkimäinen Tobaz (Juhana Stolt)? Sisaruksista kolmas Copal (Mika Rontti) löytää (ehkä hieman omaksi yllätyksekseenkin) elämänsä rakkauden lähipiiristä. Dravite (Eero Tiainen) on uskollinen soturi ja valmiina tukemaan rakastaan vallankamppailussa. Sotureista yksi hurjimpia on Alexandrite (Katariina Tuoriniemi) joka ryyppää, kiroilee, taistelee ja kaataa naisia siinä kun muutkin. Condor (Antti Laine) on taas jonkunlaisessa kenraalin tai päällikön roolissa sotureiden hierarkiassa. Näiden klaanilaisten lisäksi estradilla nähdään iso joukko sieluttomia, joista varsinkin Eden (Nita Keränen) pääsee isoon rooliin. Ja toki palvelijajoukko seksikkäissä hepenissään.
Kun ottaa huomioon sen etteivät esiintyjät ole ammattilaisia, niin todella upeasti porukka hanskaa homman. Laulajina nämä ovat vielä parempia ehkä kuin näyttelijöinä. Bonusta siitä että torahampaillakin laulu sujuu oikein hyvin ja selkeästi. Viisihenkinen bändi Bloodshred lurittelee hevisooloja ja moshaa nurkassa, ja piipahtavat välillä lavallakin joukkokohtauksissa. Hienosti vetävät. Hieman aluksi englanninkieliset biisit sorahtavat korvaan kun muu teksti on suomeksi. Mutta äkkiä siihenkin tottuu; kyllä suomiheviin toinen kotimainenkin taipuu. Miksaus on muutenkin kohdallaan, koska soitto kuuluu juuri sopivalla volyymilla eikä peitä esimerkiksi puhetta alleen.
Tässä on draamaa, suuria tunteita, seksiä ja väkivaltaa, verta ja vaarallisia tilanteita. Tunteet kuohahtelevat monellakin tapaa. Kaikenlaisia vampyyrikliseitä - ja mainitsinko jo sen läpitunkevan erotiikan? On näissä tyypeissä herkkiäkin kohtia, ja oikeasti surraan toverin menetystä tai haavoittumista. Vampyyrit nyt aina tuntuvat tihkuvan seksiä ja erotiikkaa, ja kun siihen yhdistetään melankoliset hevislovarit niin ollaan asian ytimessä.
Välillä replikointi on hieman suomifilmimäistä, ja välillä ilmeisen kliseistä örähtelyä ja korahtelua. Ja sitten siellä on tämmösiä klassikkojakin: "minulla on sieluton ja veljesi nussii miestä" :-D
Onyx ei ole pelkästään machopiirteitä tihkuvaa verimässäilyä, vaan tässä on tiettyä feminististä otetta. Onyx ei halua alistua klaaninsa lastentekokoneeksi, vaikka lajin lisääntyminen on hankalaa ja pikkuvampyyrien tuottaminen kuuluisi kuvioihin. Eikä hän halua myöskään valita itselleen puolisoa vaan jättää tilanteen avoimeksi. Ja miksipä se lastenteko pitäisikään jättää siskolle, vaikka kumpikaan veljistä ei nyt sattuneesta syystä moiseen kykene...
Oli tämä ehdottomasti näkemisen arvoinen spektaakkeli! Yhdessä tekemisen meininki ja rento ote välittyy hyvin katsomoonkin. Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten kannattaa ehkä koittaa mennä katsomaan mikäli rockmusikaali vampyyreistä tuntuu sopivalta. Minusta tuntui.
Helsingin Telakkarannassa lymyilevä piskuinen teatteri on myös miellyttävä tilana ja naulakkoratkaisukin on ihanan omaperäinen. Suosittelen siis vierailua - jos ei vampyyrien parissa, niin sitten tulevaisuudessa.
Kuvien copyright minä itse ja esityskuvat Toni Ahola.
Tekijätiimi on pitkälti sama kuin Ender's Gamessakin, ja hyvä niin. Kun kerran on toimiva porukka, niin mitä sitä vaihtamaan. Eli jyräävän heviballadimaisesta musiikista vastasi Erno Hulkkonen ja käsikirjoituksesta taitokaksikko Sara Salmenmäki ja Ville Haikola. Salmenmäki myös ohjasi Haikolan toimiessa apulaisohjaajana ja lavastajana. Hienoa työtä. Upeista nahkaa ja tummaa punaa yhdistävistä puvuista vastaa Amita Kilumanga. Varsinkin Onyxin puvut ja kolmosten viitat olivat silmiä hiveleviä. Toki kunnon taistelukoreografiat kuuluvat asiaan kun vampyyrit taistelevat niin keskenään, kuin varsinkin sieluttomia vastaan. Niina Markkasta sopii kiittää niistä. Ja se Tobazin ja Zultaniten kaksintaistelu, wau!
Tarinassa on klaanillinen hurjia vampyyreitä, joiden johtaja Heliodor (Valtteri Nurmiranta) menehtyy yllättäen (ja esiintyjänsä siirtyykin sitten kätevästi kitaran varteen loppuajaksi). Onneksi tyypillä on jälkikasvuna kolmoset, joiden tehtäväksi jää sitten pähkiä kenestä tulisi sopivin pomo porukalle. Klaanilla on sotureita, joiden elämäntehtävä on suojella koko klaania ja ennenkaikkea kuninkaallista perhettä. Klaanilla on myös palvelijoita, jotka toimivat niin verenluovuttajina kuin seksipartnereinakin. Ja sitten ovat sieluttomat, nuo kalmanvaaleat otukset, jotka tuskissaan himoitsevat vampyyrien sieluja, saaden jokaisesta lisää kierroksia. Ja veriorjat, nam nam, joilla taas on pakkomielteenä päästä maistamaan vampyyrinverta.
Kolmosista Morion (Joona Tuoriniemi) on naisiin ja viinaan menevä aggresiivinen hurjimus, joka rakastuessaan meinaa tuoda tuhon koko klaanille. Sisarensa Onyx (Tessa Puolakka) taas rimpuilee kahden soturin loukussa - onko se tummahipiäinen, mutta muistakin naisista pitävä Zultanite (Salvador Alogo) vaiko urhea viikinkimäinen Tobaz (Juhana Stolt)? Sisaruksista kolmas Copal (Mika Rontti) löytää (ehkä hieman omaksi yllätyksekseenkin) elämänsä rakkauden lähipiiristä. Dravite (Eero Tiainen) on uskollinen soturi ja valmiina tukemaan rakastaan vallankamppailussa. Sotureista yksi hurjimpia on Alexandrite (Katariina Tuoriniemi) joka ryyppää, kiroilee, taistelee ja kaataa naisia siinä kun muutkin. Condor (Antti Laine) on taas jonkunlaisessa kenraalin tai päällikön roolissa sotureiden hierarkiassa. Näiden klaanilaisten lisäksi estradilla nähdään iso joukko sieluttomia, joista varsinkin Eden (Nita Keränen) pääsee isoon rooliin. Ja toki palvelijajoukko seksikkäissä hepenissään.
Kun ottaa huomioon sen etteivät esiintyjät ole ammattilaisia, niin todella upeasti porukka hanskaa homman. Laulajina nämä ovat vielä parempia ehkä kuin näyttelijöinä. Bonusta siitä että torahampaillakin laulu sujuu oikein hyvin ja selkeästi. Viisihenkinen bändi Bloodshred lurittelee hevisooloja ja moshaa nurkassa, ja piipahtavat välillä lavallakin joukkokohtauksissa. Hienosti vetävät. Hieman aluksi englanninkieliset biisit sorahtavat korvaan kun muu teksti on suomeksi. Mutta äkkiä siihenkin tottuu; kyllä suomiheviin toinen kotimainenkin taipuu. Miksaus on muutenkin kohdallaan, koska soitto kuuluu juuri sopivalla volyymilla eikä peitä esimerkiksi puhetta alleen.
Tässä on draamaa, suuria tunteita, seksiä ja väkivaltaa, verta ja vaarallisia tilanteita. Tunteet kuohahtelevat monellakin tapaa. Kaikenlaisia vampyyrikliseitä - ja mainitsinko jo sen läpitunkevan erotiikan? On näissä tyypeissä herkkiäkin kohtia, ja oikeasti surraan toverin menetystä tai haavoittumista. Vampyyrit nyt aina tuntuvat tihkuvan seksiä ja erotiikkaa, ja kun siihen yhdistetään melankoliset hevislovarit niin ollaan asian ytimessä.
Välillä replikointi on hieman suomifilmimäistä, ja välillä ilmeisen kliseistä örähtelyä ja korahtelua. Ja sitten siellä on tämmösiä klassikkojakin: "minulla on sieluton ja veljesi nussii miestä" :-D
Onyx ei ole pelkästään machopiirteitä tihkuvaa verimässäilyä, vaan tässä on tiettyä feminististä otetta. Onyx ei halua alistua klaaninsa lastentekokoneeksi, vaikka lajin lisääntyminen on hankalaa ja pikkuvampyyrien tuottaminen kuuluisi kuvioihin. Eikä hän halua myöskään valita itselleen puolisoa vaan jättää tilanteen avoimeksi. Ja miksipä se lastenteko pitäisikään jättää siskolle, vaikka kumpikaan veljistä ei nyt sattuneesta syystä moiseen kykene...
Oli tämä ehdottomasti näkemisen arvoinen spektaakkeli! Yhdessä tekemisen meininki ja rento ote välittyy hyvin katsomoonkin. Esityksiä on jäljellä vielä kolme, joten kannattaa ehkä koittaa mennä katsomaan mikäli rockmusikaali vampyyreistä tuntuu sopivalta. Minusta tuntui.
Helsingin Telakkarannassa lymyilevä piskuinen teatteri on myös miellyttävä tilana ja naulakkoratkaisukin on ihanan omaperäinen. Suosittelen siis vierailua - jos ei vampyyrien parissa, niin sitten tulevaisuudessa.
Kuvien copyright minä itse ja esityskuvat Toni Ahola.