just filming / Kansallisteatteri 24.10.2016

Vaikka olen kuunnellut Kristian Smedsin jutustavan tästä esityksestä ensin Bloggariklubilla ja sitten vielä esityksen jälkeenkin, ja hieman teemat, ajatukset ja muut avautuivatkin lisää, niin tämänkaltaisesta esityksestä kirjoittaminen on hyvin haastavaa. Ehkä se on vain että Smedsin esityksistä kirjoittaminen on haastavaa. Älkää käsittäkö väärin, mä olen ollut kaikista näkemistäni hurmaantunut. Mutta kamppaillut sen kanssa miten onnistun saamaan sen hurmion paperil... blogiin.

Mutta esityksen (huomatkaa etten puhu näytelmästä) syntytarina on kiinnostava. Smeds oli tehnyt unkarilaisen Annamária Lángin ja eestiläisen Juhán Ulfsakin kanssa yhteistyötä aiemmin, ja he halusivat tehdä yhdessä jotain lisää. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa tai käsikirjoitusta, vain halu tehdä yhdessä jotain. Pikkuhiljaa tämä tarina materialisoitui, ja vaikka osa rahoituksesta kaatuikin matkan varrella, niin Kansallisteatterista löytyi apua. Ja aika moni muukin taho on mahdollistanut tämän valmistumisen, kiitos siitä kaikille.

just filming esitetään usean eri kielen sekoituksena, ja moneen kohtaan ei mitään kieltä tarvita edes. Tunnelma välittyy kyllä, ymmärsi tekstiä tai ei. Elokuvat ja niiden heijastama todellisuus ovat jonkinlainen punainen lanka. Mutta jos katsoja odottaa (ei kai kukaan Smedsiltä odotakaan?) jotain selkeää juonta, tarinaa mikä alkaa ja loppuu ja missä on keskikohta, niin pettyä saa. Tässä on sellainen ajatusvirta mikä pyörii ja kieppuu, kuin lehti laivan perätuhdosta jäävässä pyörteessä. On nainen ja mies ja heidän kohtaamisensa. On savua, sumua, hämärää; ihan silmiä kirvelee. Scifimäistä tunnelmaa.

Menemme miehen lapsuuteen ja teatterin Peer Günt-muisteloihin. Pariskunta tapaa ja sitten seuraa hillosivelyä, popkornimatsia, tuntemattomien kohtaamista. Miten huolella luodut naamiot ja roolit puretaan ja pestään pois. Ja mitä tapahtuu vuosien päästä. Joose Keskitalon Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen soi yhtäkkiä, aivan käsittämättömän absurdi biisi. Yllättävä slaavilaiskohtaaminen! Venäjänkielisessä puheessa vilahtaa Dostojevskit, Tsehovit ja Bulgakovit. Taidetta, kulttuuria. Yhtensäiyydet ja eroavaisuudet.

Niin ja taas kerran Smeds ottaa teatterin taustavaikuttajat eli näyttämöhenkilökunnan vahvasti mukaan esitykseen. Myös videosuunnittelu (Lennart Laberenz) ja valot (Teemu Nurmelin) ovat hyvin isossa osassa. Willensauna on ihan oivallisen intiimi tila tämmöiselle iholle tulevalle esitykselle. Bertoluccin The Sheltering Sky ja Leonen Once upon a time in the west ovat esityksen avainelokuvia.

 

    

just filming on kokeellista, kummallista ja kaunista. Performanssitaidetta, hullua luovuutta tai luovaa hulluutta. En tiedä minkä verran ymmärsin, ja oliko sillä edes merkitystä. Oli kiinnostavaa kuulla kommentteja ja kysymyksiä esityksen jälkeen, niin tekijöiltä kuin yleisöltäkin. Jotenkin tuntuu, että kun olet menossa katsomaan esitystä minkä tekijälistassa komeilee Kristian Smeds, niin kannattaa jättää kaikki odotukset ja ennakkoajatukset narikkaan ja mennä avoimin ja tyhjin mielin paikalle. Antaa sieltä tulla täyslaidallinen kamaa ja antaa sen vain soljua ylitsesi. Tai vyöryä. Mieleni ja ajatukseni olivat sekavat ja seesteiset, samaan aikaan ja erikseen.

Kyllä Smeds on minun mielestäni nero, mutta ei ehkä niitä helpoimmin ymmärrettäviä. Jatkan tutustumista, ja odotan kovasti miten Palsan ja Tabun jälkeen trilogia täydentyy Särestöniemellä. Sitä odotellessa on onneksi tämmöisiä pieniä herkkuvälipaloja kuin just filming.

Kuvien copyright: esityskuvat Lennart Laberenz, keskustelutilaisuuden kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla