Tar Baby alkaa kun valot pimenevät. Istumme siellä, ja kuulemme vain äänen, joka pyytää meitä hengittämään. Ilmaa ja molekyylejä. Esityksessä on tässä vaiheessa kuulemma potentiaalia vaikka mihin, koska emme tiedä siitä mitään. Sitten Desiree Burch ilmestyy kokonaan näkyviin kun valot menevät päälle. Isokokoinen tumma nainen, mustissa vaatteissa ja hulvattoman kokoisessa afrotukassa. Kun hän kerran avaa suunsa ja pääsee vauhtiin, niin siinä sitten mennäänkin kaasu pohjassa 1,5 tuntia. Hän toteaakin alussa, että päinvastoin kuin esim. Hamletia katsoessa nyt joudumme tyytymään vain yhteen esiintyjään, emmekä voi miettiä esityksen aikana ketä hahmoista panisimme.
Tämä nainen kyllä toi sellaisen tuulahduksen TTT-Klubin lavalle että huh. Burch tanssii, laulaa, vääntää vitsiä ja yltää välillä niin hurjaan propagandapuheeseen ja raivoon että alan huolestua katkeaako kohta joku suoni päästä! Rasismi kaikkine variaatioineen oli esityksen teemana, ja sitä kyllä ruodittiinkin. Alkaen orjasysteemeistä. Niitä demonstroidaan käytännössäkin eli yleisöstä pääsee/joutuu lavalle keräämään riisiä, sokeria ja puuvillaa. Jos et kerää tarpeeksi nopsaan, saat kuulan kalloosi, kuten käy riisinkerääjälle. Siellähän miesraukka sitten makasi pitkän tovin.
Sitten fiksataan rasismia muovilekan avulla. Ja erilaisten leikkien ja pelien... Käymme läpi mustiin liitettäviä stereotypioita (esim. miksi mustat naiset on aina niin "sassy"?). Mikään ei ole niin pahaa kuin olla huorana saamatta siitä maksua. Yleisö antaa ohjeita miten voisi olla enempi musta, siis näitä stereotypioita.
Burch on taikuri, ja koomikko. Tai ehkä performanssitaiteilija olisi hyvä sana, sillä tässä esityksessä on hyvin monipuolista menoa. Yleisöä osallistetaan (ja hieman myös nöyryytetään) paljon. Yksi pääsee mukaan ja hänet maskeerataan klovniksi. Ja sitten hän saa meikata Burchin klovniksi myös. Kannattaa lukea lyhyt Burchin esittely Teatterikesän sivuilta.
Saamme myös kuulla myös vanhan kansansadun Tar Baby, joka tunnetaan ympäri maailmaa eri muodoissa. Ja onpa hän perehtynyt Suomenkin rasismiin, alkaen neekerinpusuista ja Fazerin (vanhasta) lakritsikääreestä... Hoikka, valkoinen ja rikas on maailman valtias - siinä sakissa ylipainoiset tummaihoiset köyhät ovat alinta pohjasakkia. Harry Pottereissa Dobby sai lahjaksi sukan, ja siten vapautui orjuudestaan. Burch kysyy antaisiko joku neekerillekin edes sukan?
Esitys on hetkittäin traaginen, ahdistava ja epämiellyttävä. Mikä lienee tarkoituskin. Nyt todellakin poistutaan etuoikeutetun valkoisen ihmisen mukavuusalueelta. Poliittinen manifesti taitaa mennä hetkittäin jo liian pitkälle, ja pahimman huutomyrskyn aikana tuntuu jo että pitäisikö paikalta poistua. Mutta sitten taas rauhotutaan hieman; yleisöstä otetaan mies tanssipariksi (kaikki mustathan osaavat laulaa ja tanssia). Valkoisen miehen rohkeus = voi mennä mihin tilanteeseen vaan ja kaikki on aina okei. No, joo. Burch osaa kyllä oikeasti laulaa upeasti.
Kyllä tämän parissa sai ajan kulumaan, ja ajatukset raksuttamaan. Veikkaan vaan että yleisössä oli keskimäärin suvaitsevaisempia ihmisiä (esim. liki kaikki Transformations-esityksen esiintyjät olivat paikalla). Niitä änkyröitä rasistejahan tänne pitäisi tuoda!
Hetkittäin Tar Baby oli hieman liian rankka, ja tuntui että aivot kävivät ihan ylikierroksilla. Ensin Transformations ja siihen perään tämä... Kaksi näin kantaaottavaa ja yhteiskunnallista teosta peräperää oli hieman huonoa ohjelmistosuunnittelua itseltäni. Mutta olen kummastakin esityksestä erittäin kiitollinen. Ja tyytyväinen että menin katsomaan.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright ??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti