Tämä tanssiteos on kunnianosoitus Johann Sebastian Bachin monipuoliselle musiikille, sillä eri musiikkikappaleita (tai niiden osia) kuultiin peräti 22. Teos oli jaettu moneen pieneen näytökseen. Bachin elämänkertaa tämä ei kuitenkaan kerro, mutta kaikenlaisia viitteitä on kyllä. Bach (Nicholas Ziegler) itse on läsnä monessa kohtauksessa, välillä tarkkailijana ja välillä enemmän osallistuvana. Välillä hän tanssii, välillä soittaa, välillä ohjaa tanssijoita kuin orkesteria.
Osa kohtauksista on hauskoja, osa surullisia, osa haikeankauniita. Bach soittaa selloa (sellona Linda Haakana) ja taustalla soi sarja nro 1 soolosellolle G-duuri BWV 1007, 1. Satz Prélude. Tässä on kauneutta ja aistillisuutta roppakaupalla. Koreografian ja musiikin yhteys on kaikissa osioissa tarkkaan mietitty. Hilpeämmän musiikin kanssa tulee nauruhermoja kutkuttavaa tanssia. Joistain kohdista tulee mieleen urheilijat, siis pikajuoksijat tai kuviokellujat. Välillä taas haaskalinnut mustissaan. Ensimmäinen osa, Monimuotoisuus, on juurikin sitä eli monipuolista ja monimuotoista. Toinen osa, Hiljaisuuden ja tyhjyyden muodot, on seesteisempää ja melankolisempaa.
Kuolema (Desislava Stoeva) mustassa röyhelöhameessaan näyttäytyy muutamia kertoja. Välillä kuolema koittaa viedä pikkutytön, mutta Bach estää. Turhaan. Loppua kohti meno synkkenee. Pari toisensa jälkeen näyttäisi hylkäävän Bachin, ja tämä jää yksin. Kuolema kuitenkin palaa. Tanssijat kapuavat hitaasti taustalla olevaa ramppimuodostelmaa ylös, Bachin maatessa hengettömänä. Harrasta ja kaunista. Teos päättyy samoihin Goldberg-muunnelmien Aria da capo -sävelmiin kuin millä se alkoikin.
Kaunista ja teknisesti huippulaadukasta. Välillä rekvisiittana on jousia, joita käytetään monella eri tavoin, mm. miekkoina. Myös "varjotanssi" on hienoa katsottavaa, eli kolme naista on kankaan takana ja valoilla saadaan aikaan mm. upeita koon muutoksia varjoihinsa.
Alunperin Weimarin baletille jo vuonna 1999 Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotta juhlistamaan tehty teos voitti seuraavana vuonna "balettimaailman Oscarin", Benois de la danse -palkinnon. Tässä saa samalla myös hyvän läpileikkauksen Bachin tuotantoon, kantaateista konserttoihin. Eli vaikkei pitäisi tanssista voi laittaa silmät kiinni ja keskittyä kuuntelemaan jumalaisia säveliä. Tosin ne tulevat nauhalta, mutta silti.
Duato oli mukana myös pukusuunnittelussa, yhdessä Ismael Aznarin kanssa. Mustavalkoisuus oli päivän teema. Joissain kohtauksissa oli vanhanajan malliset "uimapuvut", tai ainakin kolmannelle parvelle ne siltä näyttivät. Puvut olivat yksinkertaisen kauniita. Kuten minimalistinen Jaffar Chalabin lavastuskin. Valot (Brad Fields) olivat todella tärkeässä roolissa. Varsinkin loppukohtauksen valaistu tausta ja muu sinistä hämyä.
Tätäkin kirjoittaessa kuuntelen Bachia (Goldberg variaatioita cembalolla soitettuna). Ja ihailen miehen nerokkuutta. Ja fiilistelen hienoa teosta. On onni saada katsoa tämmöistä. Vielä ehtii, sillä viimeinen näytös on 26.5.
Ylen sivuilla on muuten kiinnostava Nacho Duaton haastattelu.
Kuvien copyright Sakari Viika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti