Oopperan kummitus / Kansallisooppera 31.3.2016

Sen verran ison vaikutuksen syyskuussa nähty Oopperan Kummitus taisi tehdä, että kun ilmoitettiin sen jatkavan ohjelmistossa vielä kevätkaudenkin, niin halusin nähdä uudelleen. Nyt sillä ns. paremmalla (no, minun mielestäni ainakin) miehityksellä. Olin onneksi liikkeellä hyvissä ajoin, eli heti kun kevään liput tulivat myyntiin. Koska ne myivät loppuun tosi nopsaan. Seuraksi halusi lähteä Minna, joka ei ollut koskaan käynyt oopperatalossa.

Nyt nähtyäni tämän about puoli vuotta ekan kerran jälkeen, niin olihan se taas elämys. Samat jutut tekivät nytkin vaikutuksen eli kattokruunun putoaminen, liikkuvat portaikot ja upeasti valaistu metallikorsetti. Ja tällä kertaa kumpikin miespääosan laulaja salpasi hengen. Mä olen aina tykännyt Ville Rusasesta, voisi kai sanoa hänen olevan yksi suomalaisista suosikkioopperalaulajista. Ja Rusanen Phantomin roolissa, voi jestas. Niin kaunista laulua että maallikkokin herkistyi. Ja upeaa näyttelemistä myös. Huokailin itsekseni toisen parven eturivissä (mainiot paikat muuten) ja olisin jaksanut kuunnella vaikka pelkkää Rusasta koko illan. 

Mitenkään huonommaksi ei jäänyt myös Tero Harjunniemi Raoulina. Karismaa tällä miehellä on vaikka muille jakaa. Tämän Raoulin minäkin voisin valita! Paitsi silti valitsisin Phantomin :-) Koska pahikset on aina kiinnostavampia kun kiltit ja kunnolliset hyvikset. Ja kun tämä Raoul on niin puhdasotsainen ja hyvä, että vähän jo tulee huono olo. Mutta kun se laulaa NIIN hyvin. Voisko nää kaksi miestä tehdä yhdessä vaikka jonkun konserttikiertueen? Huoh.

Jos viimeksi siis jäi nämä kaksi miesroolia hieman Christinen (Hanna-Liina Võsa) varjoon, niin nyt kyllä täytyy sanoa että kävin hieman päinvastoin! Hyvin Võsa lauloi nytkin, vallan erinomaisesti, mutta... herrat veivät nyt pidemmän korren.

Siitä toisen parven eturivistä sai taas ihan eri perspektiivin näyttämölle ja sen tapahtumiin. Oli mulla kiikaritkin mukana, ja katselin pari kertaa lähikuvia, mm. miltä se Phantom näytti maskinsa alla (hienosti maskeerattu muuten). Mutta esim. kattokruunun liikkumista oli hyvä katsella vähän ylempää/kauempaa.

Toinen on ensikertalainen Oopperatalossa!

Summa summarum, hieno oli Oopperan Kummitus uudelleenkin. Nyt jäi musiikki soimaan päähän ja siellä se soi muutaman päivän. Edesautoin tätä kyllä hieman kuuntelemalla Spotifystä musikaalin levytystä. Pitäisiköhän tämä käydä katsastamassa Lontoossakin joskus?

Kuvin copyright Stefan Bremer

Richard III / Teatteri Vanha Juko (Teatteri Telakka) 30.3.2016

Neljäs kerta toden sanoo, ja jos ei Muhammed mene vuoren luokse, niin vuori onneksi tulee Muhammedin luokse, ja muita sopivia sananparsia. Tämä Teatteri Vanhan Jukon Richard III oli nimittäin osaltani varsinainen epäonnen esitys. Koska en päässyt katsomaan koskaan Lahteen asti. Yritystä oli, kolmekin kertaa. Mutta esteitä oli joka kerta niin paljon, että meinasi jo mennä usko etten näe tätä ikinä koskaan. Onneksi sitten ilmoitettiin kaksi vierailunäytöstä Tampereelle Teatteri Telakan tiloihin. Äkkiä raivasin tilaa kalenteriini ja toivoin ettei tule maanjäristystä, Telakka räjähdä tai itse katkaise jalkaani!

 

Ja huh, nyt se on nähty! Ja täytyy kättelyssä sanoa, että tämä oli kyllä juurikin kaiken odotuksen arvoinen. Pesee edellisen näkemäni Richard III:sen mennen tullen ja palatessa (se oli Jamie Lloydin ohjaama versio Lontoon Trafalgar Studiossa syksyllä 2014, nimiroolissa Martin Freeman).

Tämä on vähän kuin saisi kaksi eri näytelmää samassa paketissa. Ennen väliaikaa on niin hulvatonta ja hauskaa menoa, ettei uskoisi tässä vakavahenkisen Shakespearen kuningasnäytelmän olevan kyseessä. Välillä saa suorastaan ulvoa naurusta (ja kyllä katsojat nauraakin!). Mutta sävy muuttuu väliajan jälkeen. Hyytävä Gloucesterin herttua lipuu enemmän ja enemmän maanisen vimmaiseksi tappokoneeksi ja naurut on naurettu.

Vain kuudella näyttelijälläkin homma onnistuu. Jarkko Mikkola nimiroolissaan ja Jussi-Pekka Parviainen on pysyvästi Buckingham, mutta muu porukka huhkii rooleja kiitettävää tahtia. Sukupuolella ei ole merkitystä, koska kaikki tekevät ristiin kaikkea. Ja järisyttävän hienosti tekevätkin. Sini Hukkanen on hieno Hastings, mutta myös Yorkin herttuattarena säkenöivä. Minja Koski vetää 7 roolia, ja kaikissa onnistuu olemaan omanlaisensa. Varsinkin Reino-tossuissa hiihtävä ja kuppaan kuoleva kuningas Edward IV ja Anna olivat hienot roolityöt. Upea, upea näyttelijä!

Ilona Pukkila säväyttää niin Elizabethinä kuin Catesbynäkin. Ne kasvojen ilmeet! Hannu Salminen on vakuuttava hupsuna Stanleynä, mutta erityisesti Margaretin monologia huutaessa. Sopivan hullu! Ei katsojaa paljoa naurata (vaikka vähän naurattaakin). Jussi-Pekka Parviaisen Buckingham vehkeilee melkein yhtä kiitettävästi kuin itse Richardkin. Näin Parviaisen muistaakseni ekan kerran Tampereen Teatterin Lokissa 2013, kun tämä vielä opiskeli Nätyssä, ja teki suuren vaikutuksen. Niin nytkin.

Ja kyllä Jarkko Mikkola on ihan oivallinen valinta nimirooliin. Intensiivinen katse, lipova kieli ja asteittain maanisemmaksi muuttuva käytös. Kyttyräselkää ei nyt nähdä, ja ontumisenkin aiheuttaa kivi kengässä, ja jalkatuki. Kainalosauvoilla mennä köpötellään, mutta se ei menoa haittaa. Todella upeasti vedetty rooli! Richard juonii oikealle ja vasemmalle, ja välillä myhäilee tapahtumia sivussa...

Oli kiva muutenkin nähdä tätä porukkaa nyt toisenlaisissa hommissa, kun ihan hiljan olivat laulamassa Lapualaisoopperaa :-)

Aivan huikeita tähtihetkiä: Loistava kosiokohtaus: "Tyhjää tarjosin, sain kaiken. Tehkää perässä". Meinasin revetä nauruun kun Buckingham lohkaisee Greystä ja Riversistä että "nää puutarhatontut tässä". Ja koko Clarencen murhauskohtaus muovipressuineen ja niittipyssyineen ja veripulloineen, ja murhaajat jotka toteavat tälle: "kännyt ristiin, kohta kuolet". Richard lukemassa "löydä sisäinen minäsi" kirjaa :-)

Tässä bonuksena on myös Koski & Parviainen kaksikon säveltämää ja esittämää musiikkia (instrumentteinä piano ja kitara) - joten siitä iso kiitos! Laulumikin varressa vierailee useampikin näyttelijä. Musiikilla oli muutenkin iso osa tässä näytelmässä. En voi enää koskaan kuunnella Carolan Ei aina käy niin kuin haaveillaan -biisiä ajattelematta vehkeilevää brittikuninkaallista siinä taustalla! Tai Anttilan keväthuumausta (helkatti mikä kohtaus, meinasin tipahtaa penkiltä) kun Hastings juoksee ympyrää laulaen... :-)

Isossa roolissa olivat myös äänisuunnittelija Janne Louhela ja valosuunnittelusta vastaava Simo Saukkola. Herrat nimittäin vastasivat esityksen aikana loisteliaasti kaikenlaisista ääniefekteistä, oli se sitten pillillä juoman ryystämistä tai rummun pauketta. Hienoa! Näyttelijät kävivät välillä toivomassa sopivaa musiikkia tai efektiä - ja herrat toimittivat. Ja se miekansivallusääni kohtausten vaihtajana, jes!

Mainiolla tavalla tässä porukka aina esittelee itsensä (tai siis, roolihahmonsa) yleisölle ja muutenkin välillä puhuvat suoraan meille. Varsinkin niille keille tarina/näytelmä ei ole niin tuttu tämä tullee varmaan tarpeen, koska rooleja on paljon ja moni sukua toiselle tms. Ja tietysti sekin saattaa hämätä kun samat tyypit vetää niin monta roolia. Toki aina välillä vaihdetaan vaatteita ja vedetään viiksiä tai peruukkia ylle, mutta silti. Se on muuten vielä yksi asia mikä on toteutettu hyvin. Meinaan maskeeraus/puvustus (oletan että ne ovat myös Janne Vasaman käsialaa, koska käsiohjelmaan hänelle on merkattu skenografi). Ja kun Telakan vintillä ei sitä tilaa liiemmälti ole, niin vaihdot ja muut tehdään siinä "lavan" takana ja sivuilla. Mitään epookkipukudraamaa tässä ei ajeta takaa, vaan vaatteet ovat omintakeinen sekoitus normaaleita vaatteita ja sitten hetkittäin jotain "kuninkaallisia" vivahteitakin on näkyvissä. Esimerkiksi Stanley puhuu enemmän runomitassa ja pukeutuu samoin vanhanaikaisemmin. Ja oli aivan ihanaa että esimerkiksi rouva Shore (Edward IV:n rakastajatar) oli läsnä vain turkoosien rintsikoiden muodossa :-)

Nyttemmin jo Kajaanin kaupunginteatteriin ohjaajaksi siirtyneen Jussi Sorjasen ohjaustyö on jotenkin hajanaista, mutta silti vaikuttavaa. Välillä on fiilis kuin katselisi harrastajaporukan kesäteatteriesitystä (siis tämä sanottuna ihan hyvällä!), ja välillä taas tiukkojen ammattilaisten upeaa ensemble-työskentelyä.

Niin, kauheasti ihmisiä ja kohtauksia tästä on karsittu poiskin, mutta ei se menoa haittaa. Pituutta tuli näinkin liki kolme tuntia. Tässä käytettiin Matti Rossin suomennosta pohjana, mutta aika paljon oli tekstiä kyllä ihan alkuperäisteoksen ulkopuoleltakin :-) Jussi Sorjanen vastasi myös sovituksesta.

Mutta miten relevantti 1400-luvulle sijoittuva historiallinen näytelmä on nyt, vuonna 2016? Sanoisinko että melko lailla. Sen lisäksi että Richard III on edelleen kiistelty hahmo, on hän ollut viime aikoina otsikoissa enemmän kuin moni muu kruunupää (elävät mukaanlukien). Johtuen tietysti osittain hänen maallisen tomumajana löytymisestä leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja viimevuotisesta hautajaisseremoniasta. Ja kiistelty toki myös siksi että Shakespeare hänet hirviöksi kirjoitti, luultavasti todellisuudessa ei hän juuri sen pahempi ollut kuin muutkaan keskiaikaiset vallanpitäjät.

Niin, mutta entä 2016? Kyllä maailmassa edelleen, valitettavasti, vinksahtaneita kruunupäitä, presidenttejä, maan johtajia ja muita maan isiä on. Jotka ajavat omia etujaan, hinnalla millä hyvänsä. Pitävät koreaa ja kaunista ulkokuorta ja sen takana juonivat, listivät ja ketkuilevat. Eikä tarvitse mennä edes maiden johtajiin, kyllä niitä on yritysten, kaupunkien ja kaikkien muidenkin tahojen johtoportaissa.

Minusta Richard III on aina ollut yksi Shakespearen kiinnostavimpia näytelmiä, eikä se ole tippaakaan menettänyt viehätystään. Varsinkin kun ne teemat toimii nykyäänkin (no, minkäpä Shakespearen näytelmän teemat ei toimisi). Ja varsinkin kun se tehdään näin raikkaasti ja modernisoituna kuin Teatteri Vanha Juko tekee.

En tykkää kyllä siitä että kaikki ainaa mieltää herran kauheaksi konnaksi, siis ihan oikean kuninkaan.

Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmoitti lontoolainen Almeida Theatre esittävänsä Richard III ensi kesänä (nimiroolissa Ralph Fiennes). Joten tästä näyttää tulevankin RIII-teemavuosi!



Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pas Was Here / KOM-teatteri 29.3.2016

Ensi-illasta on nyt kulunut 5 viikkoa, joten hyvä aika katsastaa mitä Pasille kuului nyt. Ja hyvää kuului! Ensinnäkin olin nyt suht koht terveenä, enkä taudin kourissa kuten enskarissa, eli katsomiskokemus oli paaaaaaljon parempi. Ja toisekseen, jotenkin kaikki on loksahtanut kohdilleen, esiintyjät kasvaneet vielä paremmin rooleihinsa jne.

Eli toisellakin katsomiskerralla KOM-teatterin Pasi Was Here vakuutti. Ennenkaikkea virtuoosimaiset näyttelijäsuoritukset on tässä esityksessä parasta. Ihan joka iikka pistää parastaan ja antaa kaikkensa. Nyt oli katsojana malttia herkutella ja katsella yksityiskohtia, kun enskarissa meno oli välillä niin nopsaa ettei perässä meinannut pysyä. Istuin tokalla rivillä tällä kertaa, ja siitä oli hyvä katsella niitä pienempiäkin eleitä ja ilmeitä.

Juho Milonoff Hemmona, varsinkin pikkupoikana, on ihan ilmiömäinen. Siis ihan käsittämättömän taitavaa näyttelemistä ja eläytymistä. Ja kyllä Vilma Melasniemi oli huikea myös, niin Turnajaiskeppinä kuin vaikka Sarah Youngina. Ja yksi näytelmän parhaita kohtauksia on se Hemmon äidin reisienvenytys! Eikä pääse yli eikä ympäri siitä miten upea on myös Robert Enckell, niin lastentarhantäti Sinikkana, Pasin isänä, Kärcher-miehenä, opettajana ja ennenkaikkea Laktoosi-Lerssinä. Ne hypyt! Siinä on akrobatiaa...

Ja pitääkö se Johannes Holopainenkin taas mainita? Kai se pitää, koska onhan Pasi kuiteskin nimirooli. Jokainen *vähänkin* mun blogia lukenut tietänee mun ajatukset Holopaisen näyttelijäntaidoista, mutta jos nyt joku ensikertalainen sattuisi lukemaan, niin sanonpa vain tämän. Parempaa näyttelijää ei Suomen lavoilta löydy (no ehkä yksi tai kaksi; tällä hetkellä kumpaakin näkee muuten Kansallisteatterissa, ja vieläpä samassa näytelmässä). Ja eipä paljon ulkomailtakaan (tai mun kokemukset rajoittuu tosin lähinnä Lontooseen). Oisko siinä referenssiä tarpeeksi? Menkää katsomaan jos ette usko. Ja huom. tämä lausunto ei perustu pelkästään Pasiin, vaan kollektiivisesti kaikkiin juttuihin missä olen miehen nähnyt.

Se lapsuuden fiilistely, mitä Hemmo tässä haluaa tehdä, on itse kullekin hyvä syy mennä katsomaan Pasi Was Here. Mutta kun tässä on niin paljon muutakin! Nyt mä kiinnitin enemmän huomiota upeaan valosuunnitteluun (a'la Anniina Veijalainen). Kaikki ne talojen pienoismallit, tähtitaivas ja muut. Huh!

On se jännää miten itse nauraa kippurassa ja viihdyttyy kovasti, mutta mun vieressä istui nuoripari, jonka toinen osapuoli peitti kokoajan silmiään (kun oli jotain alastomuuteen tai seksuaalisuuteen viittaavaa). No onhan tässä muutakin kun huumoria, ja loppua kohti tunnelma muuttuu vakavaksi ja surulliseksi. Lopussa jo ihan itkettikin. Pasin kohtalo on niin... no, niin tuttua ja niin tavallista. Edelleenkin.

Mutta ehdottomasti oli hienoa käydä katsomassa uudelleen! Toukokuussa sitten seuraavan kerran. Parikin kertaa. Ja syksyllä...

Ja vaikka kevään esitykset ovat periaatteessa loppuunmyytyjä niin älkää antako periksi! On siellä satunnaisia lippuja muutamiin näytöksiin, ja aina kannattaa kysyä peruutuslippuja. Sellaisen minäkin tähän sain, soittamalla heti klo 11, kun KOM-teatterin lipunmyynti avautuu.

Kiitos taas koko loistava porukka - te ootte ihan huippuja!


Esityskuvan copyright Tanja Ahola

Musiikkiteatterikoulutus Taideyliopistossa, keskustelutilaisuus 21.3.2016

Olipas erittäin mielenkiintoista osallistua maanantaina Helsingin Musiikkitalolla kuulemaan viisaiden ihmisten mielipiteitä ja kommentointia aiheesta suomalainen musiikkiteatterikoulutus. Varsinaisestihan aiheena oli tutustua Minna Lindgrenin tekemään selvitykseen ("selvitys musiikkiteatterin opintokokonaisuuden aloittamiseksi"). Kursivoidut osuudet on lainattu siitä.

Tarve musiikkiteatterikoulutukseen on Suomessa suuri, ja paineista kovimmat kohdistuvat Taideyliopistoon. Teatterikorkeakoulun aloitteesta käynnistettiin syksyllä 2015 projekti, jonka tavoitteena on luoda Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteinen musiikkiteatterin opintokokonaisuus. Projektin aluksi tilattiin selvitys, jossa kartoitetaan Taideyliopiston opettajien ja muiden alan ammattilaisten odotuksia ja valmiuksia tällaisen koulutusohjelman toteuttamiseksi.

Selvitys toteutettiin haastattelumuodossa. Kukin haastateltava vastasi samoihin kysymyksiin, joita oli kahdeksan. Kysymykset lähetettiin haastateltaville etukäteen ja aikaa kuhunkin haastatteluun varattiin tunti. Haastatteluun Taideyliopisto nimesi 27 henkilöä, joille lähetettiin kutsu. Näistä 25 osallistui haastatteluun, joten selvitys on tältä osin kattava. Aihe miellettiin tärkeäksi, ja jokaisella haastateltavalla oli siitä huolella mietittyjä näkemyksiä. Haastattelut toteutettiin Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian tiloissa loka-marraskuussa 2015.

   

Minna Lindgren alusti ja Markus Fagerudd johti keskustelua

Camerata-saliin oli kerääntynyt satakunta kiinnostunutta. Ensin viisi TeaKin opiskelijaa esittivät MC Likaisen Totuuden johdolla kantaaottavan räppinsä Jimi Hendrixin jalanjäljillä ja sitten päästiin asiaan. Lindgren kävi läpi selvitystään vajaan tunnin ajan. Mielenkiintoisia pointteja. Pitää muistaa että vastaajat ovat siis Taideyliopiston asiantuntijoita, jotka eivät monessakaan tapauksessa ole musiikkiteatterin asiantuntijoita.

Monen mielipide tuntui olevan että laitosteatterien angloamerikkalasten musikaalien tekijöiden kouluttaminen ei olisi Taideyliopiston tehtävä. Tämä vastakkainasettelu eli kaupallinen angloamerikkalainen "hömppä"musikaali vs kunnianhimoinen musiikkiteatteri esiintyi myös monen paikallaolijoiden mielipiteissä. Yhtä mieltä vastaajat ovat siitä että tarvitaan koulutusta tähänkin, mutta yliopistotasoisen koulutuksen tulisi olla jotain muuta. Opiskelijan omista intresseistä syntyy pitkälle se mitä haluaa opiskella. Tänä päivänä TeaKin näyttelijöille on tarjolla aika paljon musiikkikoulutusta. Sen sijaan Sibelius-Akatemiassa ei ole erikseen musiikkiteatteri (MuTe) opintoja.

Kentällä tuntuu olevan paljon epäilyitä MuTe-koulutuksesta, mutta kyselyyn vastanneet laulupuolen opettajat suhtautuivat äärimmäisen avoimesti, ilman asenneongelmia. Polttavin tarve olisi näyttelijöiden koulutus. Vastaajat vaativat tilaa myös hitaille prosesseille; kaikki ei voi olla improvisoivaa ryhmätyötä. Opettajien yleiden mielipide tuntui olevan että mitä vaan voidaan opettaa, ja se on kiinni mitä ihminen voi oppia. Opetuksen pitäisi olla jotain uutta ja luovaa, ei vain vanhan siirtämistä eteenpäin.

Hallintokysymykset olivat oleellinen kysymys: onko se SibA tai TeaK joka sitten koulutusta hallinnoi. mennäänkö musiikki vai teatteri edellä? Kaikkien toiveissa on kuitenkin kehittää MuTe:a. Hyvä!

Kieltämättä siinä on pientä ristiriitaa näin maallikon mielestä. Että laitosteattereissa esitetään paljon (siis lukuisia vuodessa) näitä allergiaa aiheuttavia angloamerikkalaisia musikaaleja, joihin tarvitaan huutavasti ammattimaisia tekijöitä. Jotka siis osaavat tanssia, näytellä ja laulaa. Ja sitten koulutusta semmoisille ei oikein ole tarjolla (juurikin lakkautettiin Lahden maineikas musiikkiteatterilinja ammattikorkeasta). Moni hankkii koulutuksensa ulkomailta. Miksei Taideyliopisto voisi kouluttaa myös näitä tekijöitä?

Lindgrenin Minnan katsauksen jälkeen alkoi yleisökeskustelu,jota veti Markus Fagerudd (näyttelijätaiteen lehtori, TeaK). Lavalla istui kyllä asiantuntijapaneeli (TeaKin dekaani Maarit Ruikka, SibAn dekaani Tuomas Auvinen, TeaKin proffat Elina Knihtilä ja Hannu-Pekka Björkman sekä toimittaja Minna Lindgren), mutta he eivät sitten oikeastaan osallistuneet keskusteluun lainkaan, koska yleisöllä oli niin paljon kommentoitavaa.

Auvinen, Björkman, Knihtilä

Mä koitin kynä sauhuten raapustaa ihmisten kommentteja. Kaikkea en toki kerennyt kirjaamaan ylös, ja kukin esitteli itsensä näillä tiedoilla. Eli monella lienee paljon muitakin meriittejä musiikin/teatterin/muun saralla.

Jukka Nylund (opiskelee SibAssa musiikkikasvatusta, tekee musikaaleja, opettaa mm. Juvenaliassa MuTea) kaipasi selvitykseen näkökulmaa niiltä oppilaitoksilta, jotka jo opettavat MuTea. Hön myös halusi korjata erheellistä käsitystä että nämä parjatut angloamerikkalaiset musikaalit olisivat kopioita, koska ainoa sellainen on Svenska Teaterin Mamma Mia. Ja miksi oopperapuolella on ihan ok että tuodaan ulkomaalaisista esityksistä kopioita Suomeen (lavastuksia ja puvustuksia myöten) mutta musikaalipuolella se koetaan ongelmaksi?

TeaKin musiikin lehtori Markku Luuppala-Roos (johtanut lukuisia musikaaleja, soittanut niissä ja opiskellut SibA:ssa klarinettia) halusi nostaa estää esiin musikaaliartistin. Suomessa kun tehdään kymmeniä musikaaliproggiksia joka vuosija se vaatii jengiä jotka osaisi tehdä sitä duunia. Osaajille on siis markkinat. MuTen puolelle pitäisi saada sama osaaminen kuin klassisen musiikin puolella on.

Samuel Harjanne (MuTe ohjauksen maisteri, ei hankkinut koulutustaan Suomessa) kittii aluksi tilaisuuden järjestämisestä, niinkuin tosi moni muukin muuten. Häntä hämmensi angloamerikkalaisen musikaalien vieroksuminen, jopa kriminalisoiminen. Moni haluaisi MuTe-koulutusta, mutta sitä ei ole tarjolla. Hän kysyi paneelilta mikä angloamerikkalaisessa musikaalissa pelottaa - mutta paneeli siirti puheenvuoron seuraavalle eli Jukka Ruotsalaiselle (näyttämötaiteen lehtori, TeaK), joka rakastaa musikaaleja "yli kaiken". Vastausta ei Ruotsalaiselta saatu, mutta hän halusi tehdä eron musikaalin ja musiikkiteatterin välille.

Seuraavaksi mikkikuutioon tarttui Miika Hyytiäinen (mm. Berliinissä opiskellut ja nyt SibA:ssa opiskeleva nykymusiikkisäveltäjä) joka halusi painottaa miten huonossa jamassa MuTe osaajien koulutus on Suomessa tänä päivänä.

Annika Ollinkari (laulutaiteen lehtori, SibA) kysyi mitä on "kokeellinen" kun puhutaan esimerkiksi musiikista tai musiikkiteatterista? Eikö kaikki ole tavallaan mukana siinä kokonaisuudessa ja sisäänrakennettuna. Eikä opettaja vei mennä väliin neuvomaan säveltävää opiskelijaa että älä tee noin.

Sussa Lavonen (dramaturgi) lukee itsensä myös musiikkiteatteritekijöihin. Hän alkoi kirjoittamaan lyriikkaa keneltäkään kysymättä ja on tehnyt paljon kaikkea paitsi oopperaa. Hän halusi tietää minkälaista tarinnallista kerrontaa haetaan juuri nyt.

Hanna Hurskainen (TAMKin lehtori, joka on valmistunut niin LAMKin MuTe-koulutuksesta kuin SibA:stakin) puhui TAMKin tarjonnasta MuTe-koulutuksessa (muusikoksi, jossa erikoistutaan teatterimusiikkiin ja musiikkidraamaan). Hän ei halua nähdä vastakkainasettelua angloamerikkalaisissa tai muissa musikaaleissa kun puhutaan MuTe-koulutuksesta. Hän on aktiivisesti jututtanut Tampereen alueen teattereita ja tekijöitä ja kehittänyt yhteistyötä eri toimijoiden välillä. Lisää perustaitoja tekijöille, syvyyttä näyttelijäntaitoihin. Myös tanssi on tärkeä osa-alue. Hänen viestinsä oli että koulutusta kyllä löytyy! (oma huomio: ei kai TAMKiin kaikki halukkaat kuitenkaan pääse: viime kevään yhteishaussa oli 15 aloituspaikkaa).

Seuraavaksi puhui Eeva Kontu (kapellimestari, säveltäjä) joka on viime vuosina toiminut useassa teatterissa musikaalien kapellimestarina. Hänen mukaansa genre/tyylilajiasia ei ristiriidassa. että sinällään sama tehdäänkö uutta tuotantoa, kantaesitystä vai replica-tuotantoa, kaikissa pätee samat perusasiat. Esiintyjien tärkein juttu on kuitenkin näytteleminen, seuraavaksi tulee laulutaito, tanssitaito ja scoren lukeminen. Alalle on todella kova paine juuri nyt. Onko ammattikorkeakoulujen tehtävä antaa se perusopetus?

Petteri Salomaa (oopperalaulaja, laulunopettaja, SibA) sanoi että pitäisi järjestää koulutusta mainstream-musiikintekijöille. Koulutusta joka vastaa heidän tarpeitaan. Aika on kypsä tämmöiselle koulutukselle. On moraalitonta sulkea joku porukka koulutuksen ulkopuolelle (tämä ansaitsi aplodit osallistujissa). Mutta hän muistutti myös realiteeteistä. Raha. Jos jotain uutta järjestetään, se on jostain muualta pois. Ei voida unohtaa avauksia uusiin luoviin juttuihin. Kaikkiin tarpeisiin pitäisi vastata. Ja joillain ihmisillä on enemmän valtaa päättää näistä asioista, kuin toisilla. Koulutus vaatisi professuurin, joka ottaisi vastuun koko jutusta.

Seuraavaksi Atso Almila (kapellimestarikoulutuksen professori, SibA) muisteli menneitä, miten joskus saatiin ulkopuolista rahoitusta erilaisiin produktioihin (oma huomio: rahoituksen saaminen on varmaan se yksi kulmakivi koko MuTe-koulutukseen).

Paneelista Maarit Ruikka kommentoi tähän väliin että esiintyjien perustaidot pitää olla kunnossa. Mutta professuurista hän ei lähtisi liikkeelle. Hyvä lähteä ensin liikkeelle pilottihankkeella ja sitä kautta edetä professuuriin.

Markus Lehtinen (oopperakoulutuksen professori, SibA) kertoi maaliskuun alussa esitetystä Jääkausi -oopperasta, ja kehui samassa yhteydessä Martina Roosia (lauluniopettaja SibA), joka yhdistelee osaamisalueitaan (näyttelijä/laulajatausta) hyvin kouluttaessaan uusia osaajia. Mutta Lehtinen pohti myös kandi/maisteri koulutuksia. Jos joku on todella hyvä ja lahjakas, jatkaako hän opintojaan enää maisterikoulutukseen, koska töitä riittää varmaan hyvin ilmankin. Eli miten saadaan opiskelijat jatkamaan opintojaan, ja sitoutettua heidät? (Oma huomio: tarvitseeko kaikkien MuTe-ammattilaisten olla maisteritasoisia, eikö siihen riittäisi kandiopinnot?).

Salla-Maria Orvasto (valmistunut LAMKin MuTe-puolelta, nyt opiskelee SibA:ssa) halusi tuoda opiskelijoiden erilaiset lähtökohdat esille. Eivät kaikki halua maistereiksi, itse halusi syventää taitojaan. Ja miksei MuTe-puolella voitaisi räätälöidä koulutusta, kuten TeaK:issa tehdään näyttelijöille.

Sitten Anna Jaskiewicz (oopperakoulutuksen tuottaja, SibA) mietti koulutuksen järjestämisen tiukkaa aikataulua.

Auvinen, Ruikka, Lindgren, Knihtilä, Björkman eli paneeli

Lukiolainen Petra Pääkkönen oli innokas ja halukas opiskelemaan MuTe:a, mutta hieman hukassa että mitä ja minne. Hän ei haluaisi nähdä musiikkiteatteria ja musikaaleja erillisinä asioina. Itse haluaa oppia tanssn, teatterin ja musiikin perustaidot, ja ihmettelee miksei niitä voi opiskella yhdessä. Ja myös alalle haluavia pitää kuunnella koulutusta suunniteltaessa. Alalle haluavilla on monenlaisia taustoja.

Mia Liski (tanssin lehtori LAMK) kertoi miten he ovat Lahdessa 15 vuotta kouluttaneet MuTe-osaajia. Lähtökohta alunperin oli kouluttaa muusikoita. Heiltä valmistuneet ovat päätyneet monipuolisesti eri hommiin, niin musikaalien päärooleihin kuin jatkokoulutukseenkin. Hän toivoi kovasti että nyt kun LAMKin koulutus loppuu niin heidän osaamistaan ja ammattitaitoaan hyödynnettäisiin jotenkin. Hän toi esille myös sen seikan, että esimerkiksi hengitys ja kehonkäyttö on kaikille sama, piti sitten tanssia, laulaa tai näytellä. Tarvitaan esiintyjää joka hallitsee tämän kaiken. Ja kun työryhmää kasataan ja koulutusta suunnitellaan, voisi suunnitteluun ottaa mukaan myös muita kuin lähimpiä kollegoita.

Lopuksi  todettiin että tarvitaan myös MuTe-suuntautunutta dramaturgiaa, ohjaajakoulutusta jne. ei pelkästään esiintyjiä. SibA:n dekaani Tuomas Auvinen totesi, että hienoahan olisi perustaa vaikka oma musiikkiteatteriyliopisto, mutta nyt on vain tämä Taideyliopisto tarjolla. Sillä mennään. Ja nyt alkuun ei luoda omaa yksikköä, ei professuuria, eikä alkuun omia maisteriopintojakaan. Vaan hommaa lähdetään kehittämään alhaalta ylöspäin. Perustetaan työryhmä talon sisältä, joka sitten alkaa katsomaan mihin panostetaan ja mihin suuntaan hommaa lähdetään kehittämään. Mitään suuntia ei haluta sulkea pois.

Tunti meni aika nopsaan, ja yleisössä oli varmasti paljon lisää asiantuntijoita joilla olisi voinut olla mielekkäitä kommentteja asiaan. Bongasin itse paikalta teatterinjohtajia jne, mutta ehkä moni oli liikkeellä myös kuuntelijaoppilaan ja tarkkailijan roolissa. Kuten itsekin.

Kuten sanottu, Minna Lindgrenin selvitystyö on hyvä, ja keskustelutilaisuuden järjestäminen erinomainen juttu. Kiinnostusta oli ja asia herättää paljon intohimoja "kentällä".

Jäämme odottelemaan mielenkiinnolla mitä asian ja koulutuksen tiimoilta tapahtuu.

Koitin kuumeisesti raapustaa muistiinpanoja (ja välillä twiitatakin aiheesta), joten asia/nimi tms virheiden mahdollisuus on hyvinkin olemassa. Kiirettä piti. Omiani en tänne kauheasti edes kommentoinut, koska en ole niin hyvin perehtynyt en koulutukseen kuin musiikkiteatteriasioihin ylipäätään.

Keskustelu jatkukoon!

Kultakuumeessa käsiteltiin myös asiaa, viime maanantain haastattelussa Minna Lindgren & Markus Fagerudd (n. 8 min kohdalta).


Kuvat ovat kaikki omia.

Play Rape / Kansallisteatteri 20.3.2016

Jotenkin kotoisaa, kun taiteilija kättelee aamutakissaan kaikki katsojat näiden tullessa saliin sisään. Siihen se kotoisuus sitten melkein jääkin. Istumme Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, katsellen katsomoon (missä istuu sielläkin muutamia ihmisiä). Anna Paavilaisen kohuttu ja kehuttu Play Rape on alkamassa. Tai eiköhän se alkanut jo kun kävelimme sisään saliin.

Leppoisa fiilis jatkuu leppoisan musiikin soidessa (Beethovenia?) ja Paavilaisen rupatellessa rennosti. Kuin vaivihkaa aletaankin päästä itse asiaan. Naisnäyttelijöiden raiskausta teatterin lavalla. Ei mikään helppo aihe. Ei esiintyjälle eikä katsojalle. Paavilainen sanoo, että tässä ei ole sikäli omakohtaisuutta, että häntä ei ole oikeasti raiskattu, mutta lavalla on, satoja kertoja. Hän kutsuu itseään "raiskaustaiteen ammattilaiseksi". Miten sen huuhtoo pois suihkussa esityksen jälkeen? Kun on ensin riepoteltu, raastettu, revitty rikki lavalla? Tuijottanut vaikkapa Kansallisteatterin kattomaalausta kerta toisensa jälkeen, selällään maaten?

On niin paljon helpompi kertoa raiskauksesta roolihahmossa, jonain toisena. Onneksi löytyy Verna Piponius alter egoksi. Vernan kertomana kuulemme surullisia, koskettavia ja ahdistavia tarinoita. Mutta silti naurattaa, aina välillä. Saako tälle nauraa? Auttaako huumori tässä yhtään? Ja kuten Anna/Veera sanoo: kuinka monta oikeasti raiskattua naista katsomossa istuu, katsomassa kuinka lavalla raiskataan taas yhtä naista? Miltä heistä tuntuu? Onko näyttelijällä oikeus kieltäytyä raiskauskohtauksesta lavalla? Onko hänellä kieltäytymisen jälkeen enää rooliaan?

Kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä herää katsojassa, ja vastauksia ei tunnu löytyvän. Paavilainen syö kokoajan jotain, ja tarjoilee katsomoonkin portviiniä ja popkornia. Popkorni tuntuu juuttuvan kurkkuun. Välillä itkettää, ja sitten taas naurattaa.

Saako Paavilainen hyvitystä kostofantasioimalla nuorista, epävarmoista TeaKin pojista, joita raiskaa, siinä meidän silmien edessä? Tuntuuko kenestäkään meistä paremmalta? Ei. Jos esiintyjä ahdistuu niin paljon ettei kykene tekemään pitkään aikaan työtään, eikö silloin jotain ole pielessä. Kun ei se suihku pese kaikkea pois. Pitäisi olla herkkä taiteilijasielu, mutta kuitenkin niin kova ettei rooleihin eläytyminen tuota tuskaa.

Paavilainen on esittänyt tätä jo syksystä asti, ja esitykset ovat olleet loppyynmyytyjä. Syystäkin. Nytkin katsomossa istui näyttelijöitä, ohjaajia ja muita teatterintekijöitä huomattavan paljon. Jospa siis tämä yksi esitys voisi vaikuttaa tekijöihin, herättää keskustelua, ja muuttaa asenteita? Voisiko?

Viime kädessähän raiskaukset lavalla ovat ohjaajan (ja työryhmän) tulkintoja. Miten ne on kirjoitettu, miten ne halutaan lavalla esittää? Onko naishenkilön raiskaus perusteltua mieshenkilön (raiskaajan) hahmokehityksen kannalta? Onko? Tarvitaanko näitä, näyttää graafisen yksityiskohtaisesti lavalla, vai voisiko sen jättää katsojan mielikuvituksen varaan? On toki näytelmiä missä raiskaus on oleellinen osa tekstiä/hahmonkehitystä/juonta, kuten tässä Ylen jutussa näkyy. Ja raiskataanhan lavalla nykyään miehiä ja lapsiakin, ettei naiset ole ainoita. Mutta miten ne esitetään, onkin se juttu.

Anna Paavilainen on loistava, intensiivinen, herkkä ja raju. On läsnä, ja tulee lähelle. Huh!

Lopussa soi Nirvanan Rape Me ja ajatukset myllertävät päässäni. Onneksi teatteribloggaajakollega Pasi sattui samaan esitykseen, ja pääsimme keskustelemaan poiskävellessä aiheesta. Play Rape tuli ihan iholle ja kosketti.

Kannattaa katsoa myös Annan haastattelu Kulttuuricocktailissa, sisältää otteita esityksestä. Uusimmassa Teatteri & Tanssi -lehdessä on myäs haastattelu aiheesta, tässä siitä lyhyempi versio.

Toukokuussa on vielä yksi esitys Kansallisteatterissa, johon on vielä vähän lippuja jäljellä. Ja ehkä jatkossa lisää, seuraa tilannetta Klockriketeaternin sivuilla. Tämä ei ole ns helppo esitys, mutta ehdottomasti suositeltava.

Kiitos Anna rohkeudestasi.

Kuvien copyright Tani Simberg

Lapualaisooppera 50 v konsertti / Teatteri Vanha Juko, Vanha ylioppilastalo 20.3.2016

Sen verran nuori olen (kerrankin pääsee sanomaan näin päin!) että alkuperäinen Lapualaisooppera jäi vuonna 1966 näkemättä. Joten kun Teatteri Vanha Juko ja Ylioppilasteatteri päättivät nyt lyödä hynttyyt yhteen ja Lauri Maijalan ja Linda Wallgrenin ohjauksessa vetästä kaksi konserttimuotoista toteutusta niin olin ensimmäisten joukossa ostamassa lippujani.

Vanha ylioppilastalo Helsingissä oli oiva paikka konsertille. Jono kiemurteli aika pitkälle pihalla, vaikka kaikilla toki oli jo lippu. Onneksi keli oli aurinkoinen ja keväinen, niin mikäpä siinä oli jonottaessa!

Nelihenkinen Vanha Juko band säesti ja kuorolaisia oli iso liuta! Linda Wallgren johdatti tarinaa kertojana. Mun vieressä sattui istumaan vanhempi herrasmies, joka oli silloin 50 vuotta sitten ollut Arvo Salon vaalipäällikkönä. Hän kommentoi esitystä aina välillä (nyt tulee oikea körttikappale) ja alkoi miettimään ettei hän kyllä muista mitää kertojaa alkuperäisestä esityksestä.

No, se oli toki dramatisoitu versio, ei kai se kertojaa tarvinnutkaan kun asiat näyteltiin. Väliajalla kävi kuitenkin varmistamassa asian paikalla olleelta Heikki Kinnuselta ja tottahan se oli. Ei ollut kertojaa silloin. Mutta hyvä kun nyt oli! Vaikka yleisön ikärakenne olikin aika korkea, oli paikalla myös paljon meitä joille Lapualaisooppera tai sen aikainen historia ei ole ihan NIIN tuttua...

Hienoja laulajia olivat kaikki solistit. Erityisesti mieleen jäi Maruska Verona (punaisten Lyyti) ja aivan huikean räväkkä ja hehkeä Minja Koski (Hurja Hilja). Ja kun mä miellän Lauri Maijalan enemmän ohjaajaksi, niin olipas tämän Vihtori Kosola -tulkinta alkuvoimaisen vahva, yksi illan bravuureita! Ja yksi harvoja väliaplodeita saavia (jo heti kun pyyhkäisee lavalle ekan kerran).

Jarkko Mikkola ketkumaisena Muiluna ja Jussi-Pekka Parviainen Vihtori Herttuana vetivät myös hienosti. Ja Markus Karekallas oli hirveän hyvä Vähätalon isäntänä, joka vääntää pohjalaisittain ihan kunnolla "niin kauan lahtaria tarvitahan kun sikoja pruukatahan". Hannu Salmisella oli myös iso rooli Artturi Vuorimaana. Hannes Mikkelsson (Isontalon renki) ja Juha Heikkinen (Etelä) duetoimassa, vau!

Joukkolaulut olivat kyllä väkeviä, herranjee kun sukat pyörivät jaloissa. "Me vapautimme tämän maan raudalla ja verellä!". Kyllä kouraisee sydämestä ja vatsanpohjasta!

Kummasti (tai ei oikeastaan niinkään kummasti) nämä teemat ovat NIIN ajankohtaisia juuri nyt, tämän päivän Suomessa. Ei tämä siis pelkästään vanhojen kääkkien nostalgiahommaa ole, vaan kyllä nämä asiat ovat pinnalla nytkin, kun katsoo nykyhallituksen toimia. "tässä maassa ei ole oikeutta elää kuin valkoisella miehellä" sanoo Kosola. Niinpä! Nämä suuruudenhullut "isänmaanystävät" haaveilevat Suur-Suomesta ja miten Lapuan liike pyörittää kohta koko Eurooppaa.

Lopuksi, kun näitä vanhoja lapualaisoopperakonkareita siirtyi eturiveistä estradille, ja kaikki laulavat yhdessä Ei väkivaltaa! Siinä oli silmänurkka kostea yhdellä jos toisellakin. Kun vielä Kaj Chydenius oli siirtynyt pianon taakse säestämään. Ei ikä näitä paina.

Lämmin kiitos koko porukalle, erityisesti tietenkin Kaj Chydenius ja Arvo Salo (sinne jonnekin).


Valokuvat otin ihan itse.

Niin Kuin Taivaassa / Tampereen työväen teatteri 19.3.2016

Jäi vähän myöhään tämän TTT:n musiikkipitoisen Niin kuin taivaassa katsastus (enskari oli 28.1.), mutta päällekkäisyyksien ja sairauksien vuoksi siirtyi nyt sitten maaliskuun puoliväliin asti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tarinahan oli tuttu, kun kävimme Lauran kanssa katsomassa tämän Valkeakoskella viime vuoden huhtikuussa. Molemmat pidimme kovasti, joten oli mielenkiintoista nähdä näinkin pian uusi tulkinta aiheesta. Ja ammattilaisvoimin, isossa talossa.

Huippukapellimestari Daniel Dareus (aina sympaattinen ja karismaattinen Janne Kallioniemi) palaa vanhaan kotikyläänsä incognito, toipumaan sydänongelmista ja burnoutista. Vanhassa kansakoulussa on tarkoitus olla vaan ja levätä, mutta sitten hän tuleekin lupautuneeksi kylän kanttoriksi ja ennenkaikkea amatöörikuoronjohtajaksi. Kuoron johtamisessa onkin sitten haastetta kyllikseen. Ja kylässä asuu aika värikästä väkeä. Näytelmä huipentuu kuorolaisten matkaan Wieniin, osallistumaan laulukilpailuihin. Loppuhan tässä on hieman... no, ei ehkä mikään onnellinen. Koko näytelmä on sellainen haikea, katkeransuloinen. Ei mitään suoraviivaista komediaa, vaikka paljon hauskoja hetkiä tässä kyllä onkin.

Maarit Pyökäri ohjaa varmaotteisesti Harri Virtasen suomentamaa ja Sofia Aminoffin dramatisoimaa näytelmää. Tämähän perustuu ruotsalaiseen Kay Pollakin menestyselokuvaan (mitä en ole vieläkään nähnyt, ja siihen ilmestyi jo jatko-osakin).

Teppo Järvisen lavastus on aika hauska, sellaisia isoja liikuteltavia elementtejä, jotka kääntyessään ovat vuorotellen kirkon sisäpuolella ja vuorotellen seurakuntasalina missä kuoro treenaa. Ja sitten on piano ja takkamuuri Danielin kotona. Aika simppeliä mutta toimivaa ja tyylikästä. Tykkäsin myös kovasti taustalla olevista talojen silhueteista. Eero Auvisen valot olivat huikean upeat! Jo siitä kun Daniel kävelee lavalle, ja taustoittaa tapahtumia ja elämäänsä, miten kauniisti valot johdattavat kulkureitin. Ja sammuvat sitten lopuksi, kuin jättäen Danielin yksin oman onnensa nojaan pimeään kylään. Ja erityisesti uimakohtauksen valosuunnittelu hivelee silmiäni.

Herkullisinta tässä ovat ne monenkirjavat ihmiset ja heidän monimutkaiset keskinäiset suhteensa. Ärsyttävä (mutta myös hauskoja hetkiä tarjoava) ja toisia pomottava kyläkauppias Arne (mainio Pentti Helin), lukuisiin miessuhteisiin sotkeutunut Lena (aina niin IHANA ja raikas Emmi Kaislakari) joka sitten toki myös ihastuu Danieliin (kukapa nyt ei). Tiukkapipoinen ja ilonpilaaja Siv (miten hienosti Suvi-Sini Peltola tuo esille tämän närkästyksen ja paheksunnan) ja hieman simppeli Tore (Vesa Kietäväinen tekee koskettavan roolin tässä). Myös Arnen kiusaama Holmfrid (Jari Leppänen) on aika vaikuttava tyyppi, varsinkin kun tälle lopulta riittää serkun jatkuva kiusaaminen.

Sitten on ahdasmielinen kirkkoherra Stig (jämäkkä Tommi Raitolehto) joka huomaakin yhtäkkiä kilpailevansa serurakuntalaisten suosiosta Danielin kanssa. Tässä tilanteessa otetaan kovat aseet käyttöön. Ja sitten suhde omaan rakkaaseen vaimoon Ingeriin (Petra Karjalainen) rakoilee ja kaapin päältä alkaa löytyä luurankoja pormolehtien merkeissä... On kiinnostava seurata miten kirkkoherran auktoriteetti ja kylmä asenne murenee kun tarina etenee. Vaimonsa kuin vain haluaisi rakkautta, hellyyttä ja intohimoa. Mutta kun sehän voi olla vaikka syntiä!

Kuorolaisissa laulaa myös upeaääninen Gabriella (aina yhtä hurmaava Eriikka Väliahde) jolla on kännissä ääliömäinen (ja väkivaltainen) mies Conny (Samuli Muje) ja lapset. Topakka Olga (Kristiina Hakovirta) ja reppananoloinen suntio Erik (Jukka Saikkoinen) päätyvät lopulta yhteen.

Mä tykkäsin miten tässä tuotiin koko näytelmän aikana esille Danielin kärsivän sydänongelmista. Milloin hän hengästyy, yskii ja pitelee rintaansa. Ehkä välillä hieman liikaakin alleviivaten, mutta ei sitten näytelmän loppu tule aivan niin yllätyksenä (kuten mulle kävi Valkeakoskella). Niin, ja ne valkoiset vaatteetkin saattavat olla hieman liian osoittelevat lopussa. Pentti Helinin Elvis-imitaatio kuoron juhlissa on kanssa mainio yksittäisenä juttuna. Ja kun Siv raportoi kirkkoherralle "tämä on aivan kuin Sodoma ja Gomorra" :-) Daniel vetää myös UPEAN eropuheen kirkkoherralle, bravo!

Naiskuoro Miskantti oli mukana esityksen teossa ja jotenkin odotin heidän olevan enemmänkin mukana esityksessä. Ehkä heitä olisi voinut käyttää muuallakin kuin loppukohtauksessa (toki muutama kuorolainen oli kyläkuoron nuorisojäseninä), vaikka se hyvin vaikuttava siinä olikin.

Yhteisöllisyys on päivän sana, ja kuorolaulukin tuntuu olevan kovasti voimissaan edelleen myös suomalaisten keskuudessa. Molemmat ovat niitä kantavia teemoja tässäkin.


Valokuvian copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juurakon Hulda / Nokian työväen teatteri 19.3.2016

Hella Wuolijoen Juurakon Hulda on yksi semmoisia klassikoita, minkä leffan olen ehkä kenties joskus nähnyt, mutta muistaakseni näyttämöllä en koskaan. Joten nyt olikin hyvä korjata tämä sivistyksen aukko kun Nokian Työväen Teatterilaiset tarttuivat tähän ja toivat estradille, Antti Majanlahden ohjaamana.

Nuori ja köyhä Hulda Juurakko saapuu maalta Helsinkiin 30-luvun alussa. Sattumusten kautta ja miehenroikaleen hieman huijattua, hän päätyy istumaan Esplanadin puistonpenkille. Sieltä joukko kansanedustajia hänet korjaa mukaansa ja vie tuomari Soratien kotiin,minne ovat menossa jatkoille. Vaikka Hulda on oppimaton, hän on sanavalmis, nokkela ja reipas, herrojen isoksi riemuksi. Herrat keskustelevat väestöproblematiikkakysymyksestä, ja Huldahan on oikea malliesimerkki siihen. Jos kohta tämä kieltäytyy olemasta "probleema".

Hulda saa jäädä asumaan tuomarin taloon piiaksi. Pikkuhiljaa hän alkaa opiskella, kiinnostuu yhteiskunnallisista kysymyksistä ja hoitaa siinä sivussa sitä piian hommaakin. Aluksi kylmäkiskoisesti suhtautunut tuomarikin lämpenee piikansa avuille (varsinkin kun hänen kaikki ystävänsä ovat tähän hullaantuneet). Hulda suorittaa tutkinnon yhteiskunnallisessa korkeakoulussa ja aikoo kansanedustajaksi. Mutta pahat kielet juoruavat tämän löytyneen Espalta ja maine menee siinä. Hulda vetää kännit ja aiheuttaa skandaalinpoikastakin, hepenissään ja flirttaillessaan. Tuomari alkaa huomata Huldan olevan muutakin kuin mööpeli, ja on jopa mustasukkainen. Kipakkaa sanailua puolin ja toisin. Onneksi sentään tuomari Soratie kosii, ja loppu on onnellinen.

Tässä on muutama, varsin ajanohtainenkin "palopuhe". Ensinnäkin toimittaja puhuu rahvaan opiskeluinnosta ja miten työväenopistot sun muut ovat kumouksen keskuksia :-) Ja sitten kun Hulda lopuksi puhuu miten hänelläkin, naisena - ja alunperin köyhänä ja sivistymättömänä, on oikeus itsearvoon. Hienoa!

Onhan tämä juoneltaan aika hömppä ja näin nykyvalossa arveluttavakin. Ja vanhanaikainen. Mutta silti aika nostalginen. NTT:n porukka on saanut puhallettua tähän raikkaan otteen ja näyttelijät osaavat asiansa.

Ennenkaikkea Jannina Heiman nimiroolissa on ihanan raikas ja railakas, kuin kevättuulahdus. Tykkäsin kovasti myös suomifilmikarismaa omaavasta Matti Sandbergistä tuomari Soratienä. Tämä on jäykkä ja muodollinen, mutta lämpenee lopulta Huldan charmin edessä. Vai tuliko Huldasta tarpeeksi yhteiskuntakelpoinen lopulta, että kelpasi tuomarillekin emännäksi. Heli Pitkänen on mainio tuomarin Connie-tätinä, joka puhuu aluksi tosi hoono soomi ja livauttelee ruotsia sinne väliin. Ja tukee kovasti Huldaa tämän opinnoissa.

Aina Huldan läsnä ollessa ohi suunsa puhuvista kansanedustajajista professori Norko (Tuomas Kotajärvi) ja isäntä/kunnallisneuvos Ali-Lehtonen (Antero Mäkinen) sekä toimittaja Purtiainen (hurmaavasti savoa vääntävä Samu Salmenkangas) ovat eniten esillä. Kaikki enemmän ja vähemmän flirttaavat Huldan kanssa, mutta kaikilla tuntuu olevan kipakka eukko kotona odottamassa.

Muutaman kerran lavalla pyörähtävät myös seurapiirineidot Kirsti Kaavio (Katriina Rajaniemi) ja näyttelijätär Matero (Mari Lehtonen) joilla on upeat puvut ja rekvisiitat (ja yliampuvat tavat). Niin ja kauppaneuvoksetar Kaavio (Hannele Lepistö) myös viuhkoineen. Hyvähän se näiden on Huldaa paheksua.

Muutenkin tässä on tosi ihanat puvut, Maarit Ruohonen vastaa niiden lisäksi tarpeistosta ja roolihahmojen visuaalisesta ilmeestä. Ja pidin myös säätyiläiskotilavastuksesta, missä oli kauniit tapetit ja paljon kivoja yksityiskohtia (kiitos Huillan Tapsa ja Joel Honka!).

Klassikoiden katsominen on kyllä ihan poikaa välillä, varsinkin kun ne on tehty näin hyvin! Kiitos koko Nokian sakki!


kuvien copyright Pasi Aittokumpu
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Houkutus & Only Bones / Kallo Collective, Cirko 18.3.2016

Nykysirkus on ihmeellistä. Mä en tiedä miksi ja missä tyhjiössä mä olen vuosikaudet ollut, mutta olen vasta tämän ihanuuden kaikessa laajuudessaan löytänyt ihan viime vuosina. Ja nyt sitten otankin kaiken ilon irti, ja koitan käydä katsomassa niin paljon esityksiä kuin pystyn ja kykenen...

Tämän vaatimattoman oven takana odottaa sirkusyllätyksiä!

Cirkossa nähtiin männäviikonlopulla neljä kertaa mainio kahden miehen show. Kallo Collective (Jenni Kallio, Sampo Kurppa ja Thomas Monckton) tuottivat iloksemme nämä pienet helmet. Ensin Sampo Kurppa esitti miehen (tupakan)himonsa pauloissa esityksessä nimeltä Houkutus. Intensiivistä ja huikeaa taiturointia. Sormiakrobatiaa ja takkiin sotkeentumista. Ei meinaa miehen teehetkestä tulla mitään, kun se tiivatun tupakka-aski houkuttaa - ja kalailmeinen maitokannukin pelottaa. Välillä tuli mieleen Mr Bean naamanvääntelyineen.

Onneksi mies saa apua yleisöltä niin takista vapautumiseen kuin postimerkin liimaukseenkin. Myös sorminarutemput (siis en mä tiedä näiden temppujen "oikeita" nimikkeitä, apua, antakaa anteeksi!) olivat aika vakuuttavia. Kyllä vaatii varmasti satojen ja tuhansien tuntien harjoittelua, että saavuttaa tuommoisen näppäryyden näppeihinsä. Respect!

Jonglööraus tai itse asiassa jongleeraus, piti oikeinkirjoitus ihan googlettaa kun aloin epäilemään kirjoitusasua, ja löytyipä netistä tämmöinen tieto:

Kielitoimiston ohje on yksiselitteinen: ”Oikea muoto on jongleerata.” 

Perustelut ovat seuraavat: ”Sana on lainaa ranskasta, jossa verbi on jongler. Substantiivin jonglööri lähtömuoto ranskassa taas on jongleur, jonka ääntöasu on lähellä jonglööriä. Lainasanat on vakiinnutettu suomen kieleen yleensä niin, että ne ovat lähtökielen ääntöasun mukaisia. (Poikkeuksia tästä löytyy, mutta tämä on pääperiaate.) Olennaista tässä on, että jongleerata on suoraan lainattu verbinä, eikä sitä ole meillä johdettu jonglööri-sanasta.”

Eli siis jonglööri mutta jongleerata.

Niin, siis jongleeraus on kyllä aina petollisen helpon näköistä, mutta sitä se ei kyllä ole, nimim. saan ehkä 2 appelsiinia itse pidettyä ilmassa, siis kopitellen niitä vuorotellen. Mutta Kurppa käyttää tässäkin koko kroppaa mukana. Niinkuin muutenkin taidokkaasti koko esityksessä.

Väliajan jälkeen sitten ihastuttava Thomas Monckton, Suomeen kotiutunut kiivi (eli uusiseelantilainen). Tämän yhden miehen akrobatia/miimi/multishow Only Bones (v 1.0) on kyllä ihan hämmästyttävä. Miten kukaan hallitsee kroppaansa, raajojaan, sormiaan ja kaikkiaan näin taitavasti? Päättömältä näyttää meno, niin lampun alla kuin sen valosta poistuneena. Jalkojen ja käsien koordinaatio! Monttu loksahtaa auki kun merenelävät ja meduusat ja kalat uiskentelevat sinisessä valossa.

 

Ja jos sujuu se käsiakrobatia myös Moncktonilta niin myös kieliakrobatia! Ihan sooloillen. Ja vatsankin voi valjastaa tekemään temppuja, kun on taitava. Yksi kutkuttavimpia juttuja olivat "animal sandwiches" missä kaksi eri eläinhahmoa (eri kädet) yhdistyivät ja siten ääniksi fuusioitui näppärästi. Evoluutio, sodankäynti, kilpavarustelu!

Tuomas Norvion taitava äänisuunnittelu tuki hienosti esitystä. Niin ja Gemma Tweedie on ollut mukana konseptin suunnittelussa.

Hurjan iso kiitos Kallo Collective näistä upeista esityksistä!

Oli hienoa, kun esityksen jälkeen oli vielä pienimuotoinen Q & A tilaisuus halukkaille. Aika moni lähti pois, mutta kyllä meitä sinne parikymmentä kiinnostunutta jäikin.

Ensimmäiseksi kysyttiin mikä inspiroi teoksen syntymiseen. Kurpan tapauksessa se oli tupakanpolton lopettaminen. Ja vieläpä syövän takia, eli teoksen takana oli hieman synkempi tarina. Monckton halusi taas haastaa itsensä ja tehdä esityksen missä ei ole narratiivia. Eikä paljoa rekvisiittakaan. Sitäpaitsi flyygelin mukana raahaaminen on työlästä (tällä Monckton viittasi mainetta niittäneeseen The Pianist -teokseen, mikä rakentuu flyygelin ympärille).

Molemmilla esitykset kehittyvät jatkuvasti. Kurpan Houkutus on ollut lyhyemmässä muodossa olemassa jo kuutisen vuotta. Mutta siihen on tullut kaikenlaista, myös pituutta, lisää vuosien mittaan. Ja Monckton sanoo myös kehittävänsä show'ta kokoajan, mutta "still bits I have no idea what I'm doing". Ehkä siksi tämänkaltainen pienimuotoinen ja yhdenmiehensirkus on niin hauskaa; teos ei valmistu koskaan?

Joku kysyy montako takkia Kurppa on saanut rikki vuosien varrella. Ei kuulemma yhtään, vaan hän ompelee ja korjailee tätä samaa aina jos se tärviöityy. Eli takki on sitten kuusi vuotta vanha. Kumpikin harjoittelee paljon, ja myös peilin edessä. Ja videoi harjoituksia. Lisäksi Kurppa käyttää kavereita koeyleisönään. Houkutus on joka ilta hieman erilainen, riippuen yleisöstäkin.

Onko miehille pettymys jos yleisö ei naurakaan? Nooh, kuulemma yleisöt reagoivat eri tavoin. Eikä saisi "tuomita" yleisöä jos he eivät naura. Joskus se dynamiikka yleisön kanssa on vain erilaista. Kurppa lisää että myöskään itseään ei saa suomia siitä jos yleisö ei naura. Ja moni voi silti tykätä kovasti vaikkei ääneen hohotakaan.

Mitkä sitten ovat herrojen omat suosikit esityksessään? Kurpalla kaikki ne osuudet mitä ei ole suunniteltu etukäteen. Ja Moncktonilla ne "eläinvoileivät". Ne ovat pitkälti improvisoituja muuten! Eli valitsee vähän randomisti mitä eläinpareja ottaa milloinkin.

Kiitoksia kovasti mainiosta ja viihdyttävästä illasta kumpikin taitava esiintyjä, sekä Cirko!



Kurpan esiintymiskuvan copyright Mia Bergius
Moncktonin esiintymiskuvan copyright Jussi Leinonen/Lapin Kansa (vas.) ja Aurelia Tassafi (oik.)
Q&A kuvat omiani.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Liikkeen legendat / Kansallisbaletti 17.3.2016

Koska olen itse täysin tanssinoviisi, niin on hyvä ottaa asiantuntevampi kaveri mukaan esitykseen. Kiitos siis Salla taas seurasta ja kommentoinnista! Viime torstaina oli vuorossa Kansallisbaletissa hieno neljän lyhyemmän esityksen Liikkeen legendat.

Ilta alkoi videon katselulla. Hauskaa olikin seurata kuinka tanssijat poistuivat oopperatalolta esiintymään pitkin kaupunkia. Metrossa, metroasemilla, turuilla ja toreilla. Väliin on leikattu tanssijoiden mietteitä harjoituksista ja teoksesta. Tämmöistä olisi kiva katsella kaikista esityksistä :-)

Ensimmäisenä illan ohjelmistossa oli Alexander Ekmanin Episode 31, joka on tehty alunperin 2011. Mukana 24 tanssijaa. Aluksi mies kävelee lavan edustalla loputtoman hitaasti eteenpäin, esirippu noudee ja lavalla alkaa tapahtua. Mustavalkoisiin pukeutuneet tanssijat tekevät kaikenlaisia kuvioita, yhdessä, erikseen, pienissä ryhmissä. jumputtava musiikki taustalla. Lattialla on sellaisia isoja mattoja tai kankaita, joita esiintyjät sitten siirtelevät itse, erilaisiksi kuvioiksi ja alustoiksi. Tässä ei myöskään olla hiljaa, vaan tanssijoista lähtee erilaisia ääniä ja sanoja ja huutoja. Yhden dueton taustalla kuullaan englanninkielinen runo. Olihan tässä menoa ja meininkiä, mutta lopputulos oli ehkä hieman sekava. Sellaisia yksittäisiä kauniita juttuja. Vajaa puolituntinen oli pituutta. Niin ja tässä oli mukana yksi mun suosikkini nuorisoryhmästä eli Atte Kilpinen.

Väliajan jälkeen lyhyt Little Monsters, jonka koreografia ja valot olivat Demis Volpin käsialaa. Musiikkina oli Elvistä ja (tanssija)parin suhdetta käytiin tässä läpi kolmen kappaleen tunnelmissa. Siis ensin tavataan ja soi Love Me Tender. Sitten I Want You, I Need You, I Love You kun suhde syvenee ja muuttuu intiimimmäksi. Ja lopulta eron koittaessa Are You Lonesome Tonight? Tanssijoilla oli ihonväriset trikoot (naisella) ja siniset sortsit, kauemmas näytti siis että olisivat olleet muuten alasti. Tanssijoina oli Iga Krata ja Ruan Crighton. Pienimuotoinen, herkkä ja söpö. Pari on paljon aikaa lähekkäin, liki kietoutuneena toisiinsa.

Pienen paussin jälkeen vuorossa puolituntinen Carolyn Carlsonin (koreografia, lavastus, puvustus ja valaistus) parissa. If To Leave Is To Remember -teoksen teemoina oli lähteminen. Kansallisoopperan jousikvartetto soitti orkesterimontussa (tosi pienen näkösiä ne siellä suuressa tilassa olivatkin!) Philip Glassin kaunista musiikkia. Tässä oli erilaisia pieniä kohtauksia, osa tapahtui lineaarisesti, osa yhtä aikaa. Naiset lähtivät ja miehet kurottivat perään. Välillä hiljaisia hetkiä. Tästä jäi mieleen muutamia kohtauksia, kuten naisen putoaminen pöydältä, ja aina oli mies ottamassa kiinni. Joukosta erottui muutama suosikkini, kuten Jani Talo ja Michal Krčmář. Tässä oli myös jännät valot; katosta nousi ja laskeutui sellaisia pystykkäisiä loisteputkia. Ja sellainen punainen kehikko, joka laskeutui taivaasta. Sitten yksi tanssija puhuu; vedestä, munasolujen ja siittiöiden yhteenmenosta ja sen jälkeisestä jakautumisesta. Mielenkiintoista.

Ennen viimeistä juttua oli taas kunnollinen väliaika.

Illan pääteoksena oli, ainakin itselle, Jorma Uotisen jo 2005 Tanskan kuninkaalliselle baletille koreografioima Jord. Musiikkina kuultiin Apocalyptican maanista (no välillä toki rauhallisempaakin) sellovoittoista musiikkia.

Kyllä oli tajunnanräjäyttävä esitys! Mikki Kunttu on suunnitellut upeat, upean valoshow'n. Oli strobovaloa, oli sellaisia sädekimppuja. HUIKEAT olivat siis valot. Erika Turusen punaiset kiltit tanssijoilla tekivät myös vaikutuksen. Ne sointuivat hienosti hiekkaan. Punaisen "hiekan" joukossa nämä 12 miestä tanssivat vajaan puolituntisen. Niissä pelkissä kilteissään (ja vilahti siellä alla punaiset alushousutkin, ettei ne ihan aidot kiltit olleet). Tanssijat, joka iikka, olivat tosi hienoja. Tässä oli duettoja ja sooloja ja kolmen hengen ryhmäkuvioitakin. Muut kun olivat estradilla, niin toiset istuivat hiekkakasan reunoilla. Ja sitten kaikki yhdessä. Väkevää, alkukantaista. Välillä tuli mieleen hiekassa mönkivät ötökät, kun miehet möyrivät hiekassa. Tässä oli sellaista leikkisyyttä ja alkuvoimaa. Kaunista ja vahvaa. Iso kiitos Jorma Uotinen ja koko huipputiimi!

Erinomaisen hieno ilta. Sallakin oli iloinen, kun nyt näki kolmannen parven piippuhyllyltä hienot Kuntun valot, koska tiistaina kun oli permannolla, niin ei ne lattiaan heijastuneet näkyneet. Ja hyvää tanssia jaksaa nyt katsoa uudelleen ja uudelleen...

Ai niin, Jord on muuten ilmaiseksi katsottavissa!! Siinä alussa on kiinnostavaa keskustelua, missä mm. Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve kertoo miten se "hiekka" eli muovikuulat menivät joka paikkaan, kun itse tanssi sitä aikoinaan Tanskassa...


Valokuvien copyright  Sakari Viika

The Grimm Book of Horrors / 3T & Riihimäen teatteri 17.3.2016

Pitäähän se lähteä teatteriin katsomaan, kun luvassa on Grimmin satuihin perustuva musiikkipitoinen "kauhu"näytelmä! Vieläpä K16! Hyvä Riihimäen teatteri!

Ja tarttee sanoa että aika maistuva juttu tämä olikin. Paljon hyviä (itselle uusia) esiintyjiä. Tuttujen ja tuntemattomampienkin satujen henkiin herättäminen mielenkiintoisilla tavoilla. Hieno kahden hengen livebändi (Hannu Risku ja Topi Korhonen), jotka lukuisilla eri instrumenteillään loihtivat pelottavaa, svengaavaa ja monipuolista musiikkia. Hypnoottista ja huumaavaa. Konemusasta hillittyyn pianoballadiin...

Väillä laulettiin englanniksi, välillä suomeksi. Se oli ehkä hieman sekavaa. Ei sillä, hyvin se toinen kotimainenkin luontui. Välillä oli suomenkieliset tekstitykset taustalla, välillä ei. Musta tää kielen jatkuva vaihtaminen oli hieman ehkä hankalaa. Mutta ehkä katsojakuntaa (olin klo 13 arkipäivänäytöksessä = suurin osa muista oli koululaisia) ei nää kieliasiat niin hämää. Mutta ylipäätään se musiikki istui tarinan/sadunkerrontaan hyvin, ne oli niinkun limitetty ja lomitettu silleen yhteen.

Punahilkka pyörätuolissa. Silmät pyörii päässä kuin hedelmäpeli. Menikö siihenkin riivaaja? Entäpä sitten Prinsessa Ruusunen... Prinsessoita on tässä muutenkin moneen lähtöön, satujen tapaan. Tuhkimoa, Lumikkia...

Loistava esiintyjänelikko: Katja Peacock, Ninu Lindfors, Diana Tenkorang ja sokerina pohjalla Mikko Nuopponen. Jos esiintyy nahkahousuissa, siitä saa aina bonusta! Kun vielä laulaa erinomaisesti, ja lisää ylleen röyhelöpaidan, sillä saa jo polvet veteliksi allekirjoittaneelta. Oli sitten prinssi tahi kuolema, kaikki kelpaa! Ja jotenkin se Ninu Lindforsin tanssi, maskuliinisen oloista, mutta silti prinsessamainen. Mikä kombo! Kun tämä kuoriutuu mekostaan ja vetää alusvaatteillaan. Ruusuja, ruusuja...

Siis Grimmin saduthan on oikeesti aika karmaisevia. Miten niitä lapsille on edes tarkoitettu. No, lapsethan tykkää kaikesta vähän karmivasta ja pelottavasta, mutta silti. Veri roiskuu ja ihmisiä kuolee oikealle ja vasemmalle. On kannibalismia, ja ties mitä. Niinkuin nyt Satu Omenapuusta. Kuinka äitipuoli listii miehensä pojan ja syöttää tämän mustanpuhuvassa keitossa isälleen. Ja Kampela, toinen satu missä ihmisen ahneus (tässä tapaksessa kalastajaukon vaimon) koituu tuhoksi. Kyllä miehet on usein näissä saduissa kilttejä ja vähän hölmöjä. Ja naiset taas vastaavasti ahneita ja ovelia.

Samat teemat ja symbolithan näissä pyörii. Ilkeät äitipuolet, punaiset kengät, omenat, linnut, prinsessat, ahneus, ruusut, kirveet... Välillä mentiin riimissä ("älkää luottakokaan isään, metsä saattaa kasvaa sisään" tai "nyt loppuu luritus ja alkaa ankara kuritus"), välillä ei. Miten ne kamalan groteskit sanat yhdistetään hilipatihippatyyliseen kevyeen musiikkiin! "Äiti minut teurasti, isä suihin pisteli!", siinä teille iltasatua, piltit. Turhaan tämän alaotsikko ei ole Iltasatu kuolevaisille.

Nää upeat kuorolaiset muuten, mustissa hameissa, valkoisissa paidoissa ja polvisukissa, mustissa pitkissä peruukeissa. Karmaisevia ja pelottavia, kuoleman airuita.

Vähän sellainen sekava sillisalaatti tämä oli, joka ei ihan koko aikaa toiminut juurikin ehkä sen takia. Mutta kunnianhimoista yritystä oli enemmän kuin tarpeeksi. Kuorolaiset olivat nuoria; esiintyjinä osa ehkä aavistuksen epävarmoja mutta hyviä laulajia.

Tämä oli 3T:n ja Riihimäen teatterin yhteisproggis. Musiikista vastasi Iiro Ollilla ja 3T poppoo (Samuli Reunanen, Iiro Ollilla ja Liisa Risu) vastasivat suunnittelusta, käsikirjoittamisesta ja näyttämöllepanosta. Henna Saarelalle & 3T:lle iso kiitos vaikuttavista puvuista. Ja tottakai tämmöisessä kauhuhenkisessä jutussa valot, projisoinnit (niistä vastasi Sami Rauhala & 3T) ja äänet (Petri Kuha) ovat tärkeässä roolissa. Ja huikeat meikit ja kampaukset (Jenny Vehkakoski).

      

Tämmöisiä oli teatterin aulassa. Vaikkei toi tyyppi ollu ees esityksessä...

Kauhun estetiikka on kyllä hienoa! Lämmin kiitos koko työryhmä kunnianhimoisesta hankkeesta. Tämmösiä lisää vaan kehiin. Esityksiä 9.4. asti, varaa lippusi NYT (tai kuolo sinut saattaa korjata!).


Kuvien copyright Aki Loponen/Lomagraphics. 
Paitsi nuo 2 alinta omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.