Mikäli missasit esityksen, on monella paikkakunnalla uusintaesitys 4.2., katso lisätietoja täältä. Branagh Theatre Companyllä on tänä vuonna pari muutakin esitystä tulossa (toivon mukaan Suomenkin) valkokankaille, lisätietoja täällä.
Niin, no, hyvä tämä oli näin valkokankaallakin. Tietysti kamera kuvaa ja rajaa asioita ulkopuolelle, ja katsojalle näytetään mitä lähetyksen ohjaaja (tässä tapauksessa Benjamin Caron) haluaa meille näyttää. Mutta pääsääntöisesti kaikki toimii taltioinnissakin. Tosin esimerkiksi sitä kun alussa porukka marssii lavalle katsomon reunoja, salin takaosasta, ei tietenkään näy.
Edelleenkin tässä oli suurta tunnetta (ehkä välillä hieman liikaakin, koska teatterinäytteleminen on aina vähän eri kuin elokuvanäytteleminen, jollonka näin valkokankaalla touhu saattaa hetkittäin mennä hieman överiksi) ja suurta paatostakin.
Vaikka omat paikat katsomossa lokakuussa olivat erinomaiset, eli permannolla suht edessä, niin tässä oli tietenkin lähikuvia, jotka olivat vielä lähempiä. Ja ehkä nyt kiinnitti huomiota hieman eri asioihin kun viimeksi. Hiki ja kyyneleet näkyivät hyvin. Se on kyllä liikuttavaa miten niinkin kokenut konkari kun Sir Kenneth Branagh saa tiristettyä oikeasti tipan silmäkulmaan tilanteen niin vaatiessa (lopussa kun Hermione herää henkiin, ja kaikki on taas hyvin).
Jostain syystä moni suomalaisista Shakespeare-tutuistani ei tykännyt tästä juuri lainkaan, mutta toki aika moni myös piti. Branaghin tapa puhua ja tulkita Shakespearea tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta toki Judi Denchiä kaikki taitavat palvoa.
Tosin ymmärrän hyvin Tuula Viitaniemen kommentit nuoremman polven puheilmaisusta.
Kuvien copyright Johan Persson
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti