Hallasuon Kukka / Etunäyttämö 19.8.2015

Hallasuon Kukalla oli kunnia olla tämän kesäteatterikesäni viimeinen esitys. Ja ei paljon hienommin olisi tätä kautta voinut päättääkään. Saija Viljasen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Peltoniemen Hintriikasta osui ja upposi.

Alkukesästä tätä varsinaisesti esitettiin, mutta silloin en mitenkään saanut sovitettua kalenteriini. Onneksi tuli nämä muutamat lisäesitykset näin elokuulle, ja pääsin viimeiseen mahdolliseen esitykseen keskiviikkona.

Aika pitkälle sama porukka teki muutama aika sitten mielenkiintoisen version Shakespearen Juhannusyön Unesta. Ja onhan näitä nuoria (ja muutamaa hieman varttuneempaakin näyttelijää) tullut nähtyä vuosien varrella Nokian Työväen Teatterin lukuisissa näytelmissäkin.

Esityksen loistavin tähti on Hautalan Linda. Tämän käsissä Peltoniemen Hintriikka syttyy eloon. Lindaa olen nähnyt vuosien varrella isommissa ja pienemmissä rooleissa, ehkä kuitenkin nimirooli Shakespearen Romeossa ja Juliassa talvella 2007 oli SE iso juttu. Linda oli silloin jo säteilevä esiintyjä ja upeaääninen laulaja, mutta nyt on kyllä kypsynyt ihan upeaksi esiintyjäksi. Onneksi tässä Hallasuon Kukassakin kuullaan paljon myös Lindan laulua. Musiikki on muutenkin isossa osassa. Osittain kaikille tuttuja sävelmiä, mutta paljon myös tähän vartavasten Pauliina Pohjolan säveltämää musiikkia.

Ensimmäinen näytös on tunnelmaltaan iloinen, rento ja optimistinen. Nuori Hintriikka on kujeileva, elämäniloinen ja kyläyhteisön ilopilleri. Hän puhuu jumalalle, kertoo asioitaan tälle ja rukoilee paljon. Äiti (loistava Carita Knuuttila) on elämän keskipiste, koska isää ei ole. Hintriikka haluaa odottaa sitä oikeaa, vaikka vauras Tuomaalan isäntä (aina yhtä ihana Seppo Mecklin) häntä haluaakin pojalleen Antille (Antton Nissinen) vaimoksi. Hintriikan äidillä ja Tuomaalan isännällä on selkeästi Menneisyys.

Ja sitten eräänä päivänä paikkakunnalle saapuu Tampereen tehtaassakin työuraansa kokeillut Olavi Peltoniemi (sopivan jäyhä ja siksi roolissaan loistava Joonas Hölli), joka majoittuu vanhan kaverinsa Mäkisen Jaskan (Lauri Nissinen) ja tämän perheen luokse. Olavi pyyhkäisee välittömästi nuoren Hintriikan jalat alta. Nuorten lempi syttyy ja niinhän siinä käy, hyvin. Olavi on ahkera mutta pennitön. Mutta sitkeällä yrittämisellä saa itselleen katon päänsä päälle, kaukana Hallasuolla, Tuomaalan isännän omistamassa pirtissä. Hintriikan Hilda-äiti kosii Olavia: "alaksää mulle vävyksi" ja Olavihan alkaa. Tätä seuraa kesäteatterikaanonin pakollinen kännikohtaus, kun miehet juhlivat Terhon Tomeran avulla Olavin kihlausta.

Nuoret muuttavat suolle, kauas kaikesta. Ankeaa ja yksinäistä, mutta rakkaus saa kestämään kaiken. Sosiaalisen Hintriikan eristyksen muusta yhteisöstä. Äiti pelkää Tuomaalan kostoa, koska Hintriikka meni toiselle. Lasta ei ala näkyä eikä kuulua häiden jälkeen, ja Hintriikka rukoilee onnellisuuden ja lapsen puolesta. Hilda kuolee, ja ensimmäinen näytös loppuu ankeissa tunnelmissa. Mutta tämä on vasta alkusoittoa siitä miten synkäksi meno muuttuu toisessa näytöksessä. Yhteisö hylkää Hintriikan, tämä veisaa yksin kotonaan suomökissä. Paljon odotettu raskaus sentään tuo iloa arkeen, mutta tätäkään onnea ei kauaa kestä. Kyläläiset kehuvat Tuomaalaa; miten tämä on hieno ja hyvä ihminen. Mutta totuus taitaa olla ihan toista. Hän pitää napakassa otteessaan kaikkia kyläläisiä. Kuka on velkaa rahaa, töitä tai jotain muuta.

Keskenmeno suistaa Hintriikan raiteiltaan, ja kyläläiset saavat lisää pontta syrjimisilleen. Hintriikan usko Jumalaankin alkaa mennä. Yhä veisaa ja valittaa suolla. Lapsuudenystävätkin hylkäävät. Hintriikan elämä ei mennyt niinkuin hän toivoi ja halusi. Mikä oli neidon synti? Valitsi sen miehen jota rakasti. Tuomaalan isäntä junailee Olavinkin kierolla tavalla pois kuvioista, ja muuta ei Hintriikka enää tarvitsekaan lopulliseen luhistumiseensa. Pois on se elämäniloinen ja punaposkinen neito, ja jäljellä vain hauras, kalvakka ja riutuva ruumis.

Koko porukkaa tummissa vaatteissaan keräntyy laulamaan Peltoniemen Hintriikan surumarssin, ja vaaleisiin puettu Hintriikka seisoo yksin keskellä, hipihiljaa... Äitinsä ja miehensä liittyvät mukaan, yhtä hiljaa. Katsomossa pyyhkii silmiään yksi jos toinenkin. Ei tätä suotta valittu joitain vuosia sitten Helsingin Sanomien kilpailussa synkimmäksi suomalaiseksi lauluksi.

Ei elä onni hallasuolla.
Siellä kukka kuolla
tahtoo ennen aikojaan,
kesken nuoruuttaan.
Niin myöskin päivä koitti,
jolloin kellot soitti
puolisolle Hintriikan
hetken muutaman.
Sai kohtalokseen suon ja töllin harmaan,
Töllin huolen harmaan. 

On aika mahtavaa päästä seuraamaan nuoria ja lupaavia näyttelijöitä vuosien aikana, ja nähdä se kehitys ja edistyminen omin silmin. Paljon on menty eteenpäin! Paljon loistavia näyttelijöitä. Yksi kiinnostava sivuhenkilö tässä on rovastin poika "Kinkeri" joka on se sellainen runoileva ja ujohko nuorimies. Topias Kanto tavoittaa tämän epävarmuuden hienosti. Ja Olavin kihlajaiskekkereissä puupöllin tanssittaminen on railakasta menoa.

Muutama sellainen samaaninomainen tanssi/transsikohtaus esityksessä oli, mitkä eivät minusta ehkä ihan välttämättä sopineet muuhun kokonaisuutena. Tosin jouhikko ja kuorokohtaukset nauhalta olivat moneen kohtaan taas ihan sopivat.

Hinttalan kotiseutumuseon pihapiiri on oiva paikka tämänkaltaiselle esitykselle. Kauheasti mitään ylimääräistä rekvisiittaa ei sitten enää tarvita. Pitkospuut pihalla ja melkein se on siinä. Täyteen pakattu katsomo sai nauttia lisäksi upeasta ja aurinkoisesta kesäillasta.

Palava into ja rakkaus teatteriin korvaa monesti harrastajaporukoissa taidon tai osaamisen. Ja hyvä niin. Toivotaan Etunäyttämöläisille pitkää ikää ja paljon lisää kiinnostavia esityksiä.


Esityskuvien copyright Pasi Aittokumpu
Hinttalan kuva oma