Jokaisella suomalaisella on varmaan omat mielikuvansa ja -piteensä vanhoillislestadiolaisuudesta, ja monella varmaan pohjautuen mediassa olleisiin tietoihin ja tarinoihin. Sama juttu itsellä. Näytelmällä oli myös omaa maailmankuvaa laajentava vaikutus eli tietämykseni kasvoi taas. Okei, osa toki taiteellista vapautta, mutta pohjautuen kuitenkin oikeasti elettyyn elämään ja kokemuksiin. Uskonto on monesti vaarallista, vaikka kuinka hyvää tarkoittaisi. (Minusta on *hyvin* hämmentävää että Yle Areenasta voi katsoa samoja ohjelmia kyllä netin kautta, mutta televisio on syntiä). Käsiohjelmaan oli myös koottu kirjoituksia aiheesta.
Taivaslaulu kertoo kahden lestadiolaisnuoren rakkaustarinan. Vilja ja Aleksi tapaavat, rakastuvat ja perustavat perheen. Koska lapsiluku on määrätty ennalta taivaassa, niin niitä sitten alkaa tulla tupsahtamaan. Vaikka kumpikin ovat korkeasti koulutettuja, fiksuja ihmisiä, mutta koska näin on, niin ei muukaan auta. Ei vaikka Vilja väsyy, joutuu luopumaan taitelijan urastaan ja ei jaksa arjen paineissa. Jatkuva sotiminen omia tarpeitaan ja halujaan vastaan, ja tasapainoittelu hyvän äidin ja vaimon sekä uskovaisen naisen välissä.
Ensimmäinen puoliaika keskittyy enemmän Aleksin kasvutarinaan, mutta toisessa näytöksessä ollaan sitten Viljan elämän ytimessä. Nuori Aleksi pelkää maailmanloppua, kuten hänen tyttärensä Kaisla myöhemmin. Lapsena Aleksi pohtii "miksei kaikki halua uskoa oikein", erinomainen kysymys sinällään. Kun Jehovan todistajat tulevat saarnaamaan, niin heidät ajetaan tylysti pois. Tämä valtava suvaitsemattomuus eri uskonnoissa on yksi näitä suuria ristiriitaisuuksia mitä en aina ymmärrä. Jumala ei selkeästi rakasta "vääräuskoisia". Jos itse uskoisin jumalaan, niin haluaisin uskoa sellaiseen, jonka edessä kaikki olisivat tasa-arvoisia.
Aleksin isästä tulee Puhuja, koska se on jumalan tahto, vaikkei tämä hommaa niin ehkä haluaisikaan, eikä ole siinä edes kovin kaksinen. Aleksia kiusataan uskonnon takia, ja äiti ripittää tätä kun on tehnyt koulussa sisustussuunnitelman ja liimannut siihen telkkarin kuvan. Muita lapsia kiinnostaa pesäpallotulokset, maatalous ja Keskustan vaalitilaisuudet, mutta Aleksi vetäytyy kirjojen ja taiteen pariin. Myöhemmin hän pääsee lukemaan historiaa yliopistoon ja tapaa Viljan. Se on menoa sitten. On se hassua miten kaikki vastarakastuneet ovat sinisilmäisiä ja niin optimistisia. Ei kai muuten kukaan uskaltaisi parisuhteeseen heittäytyäkään, jos tietäisi tulevista unettomista öistä ja parisuhteen karikoista. Naimisiin on pakko mennä pian, kun halut ovat heränneet ja koska pidättäytyminen on vaikeaa. Mutta se taas tarkoittaa, että lapsia alkaa tulemaan pian. Kauhea ristiriita. Se väkevä, vahva, kaikkinielevä intohimo ja rakkaus Viljan ja Aleksin välillä!
Ja toki lapsia alkaa putkahtelemaan; Kaisla, Otso, Pyry... Kuten myös blogikirjoituksia nettiin; lestadiolaisten ehkäisypolitiikasta ja lapsimääristä. Yhteisö on huolissaan kirjoituksista, mutta tekijä on anonyymi. Vilja väsyy jatkuvassa arjen pyörityksessä. Suviseuroilla tavataan tuttuja ja lompsitaan kumisaappaissa, ja kuunnellaan saarnoja. Oikeasti: uskovaisten elämä tuntuu olevan kamalan raskasta, kun kokoajan pitää pohtia syntiä ja uskoa. Vilja kokee paineita joka puolelta; hän on vapaa nainen, mutta kahlittu nainen. Neljäs lapsi Lumikukka syntyy.
Ehkäisy on porttiteoria pettämiseen... (huoh). Ja taas raskaustesti "anna sen olla yksi viiva" - aivan ällistyttävän väkevä ja hieno kohtaus! Ja koska Jumala on määrännyt etukäteen sen lapsiluvun ja ei anna raskaampaa taakkaa kellekään kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Mitäs siinä sitten, kaikkihan on sitten hyvin. Ja on se kumma miten nykyään ollaan jo 2-3 lapsen jälkeen ihan uupuneita, ja ennen meni 12 lasta ihan vasemmalla kädellä.
No, viivoja ei ollutkaan yksi, vaan jumala keksi kepposen ja oli hauskempi kun kukaan luulikaan! Viljan ja Aleksin iloksi tulisi seuraavaksi kaksoset. Aleksikin on väsynyt ja Vilja pelkää että tämä lähtee pois. Ulkopuolisten kommentit ja mielipiteet satuttavat. Vilja tuntee olevansa luolassa jonka suuaukko on sortunut. Rukoilee tautia joka veisi kohdun. Kohdunpoisto on Suomen kaunein sana. Viljan loppuratkaisu pelottaa, koska en tiedä tarinaa. Koko näytelmän loppuajan pelkään pahinta.
Esitys oli aivan loistava, enkä tiennyt välillä itkisikö sitä vai nauraisi. Välillä mieleni teki kuristaa lestadiolaistyypit, välillä mieli teki ottaa Vilja syliin ja silittää selkää. Varsinkin lopussa kun Aleksi tekee pesäeroa lestadiolaisyhteisöön - tai toisin päin. Teki mieli hurrata että siitäs saitte!
Ainakin tämän katsojan sympatiat ovat täysin Viljan puolella. En edelleenkään jaksa ymmärtää miten uskonto voi puuttua ihmisen (ja erityisesti naisen) itsemääräämisoikeuteen ja lapsiluvusta päättämiseen ja miten elämää ylipäätään eletään. Mutta esitys auttoi myös näkemään sen toisen puolen: Aleksin äiti on täysin onnellinen elämässään suurperheen äitinä ja Puhujan vaimona.
Näytelmässä on monta ihan hirmuisen hyvää roolisuoritusta, mutta kyllä Eriikka Väliahde Viljana varastaa show'n. Loistavan näyttelijän riipivän upea ja lämminhenkinen tulkinta. Varmaankin hänen paras roolinsa tähän asti. Eriikka on myös ihana laulaja ja sitä hyödynnettiin tässäkin hyvin. Muutenkin tässä musiikkia käytettiin paljon, virsien laulusta alkaen. Myös Tommi Raitolehto herkkänä Aleksina on loistava.
Miia Selin ja Suvi-Sini Peltola esittävät lapsia ja teinejä niin kovin taitavasti. Varsinkin Peltola on todella loistava Aleksin ja Viljan tyttärenä Kaislana. Kaisla on vakava lapsi, joka pohtii paljon maailman pahuutta ja syntiä ja taivaaseen pääsyä.
Auvo Vihro on aina tavattoman hyvä, ja niin nytkin Aleksin isänä. Jyrki Mänttäri myös erinomainen mm. rauhanyhdistyksen johtajana. Ja Jari Aholalla oli monta pientä roolia (hieno lääkäri joka tuo kaksosuutiset!).
Pirjo Liiri-Majavan lavastus on valkoisen vaikuttava. Taustalla valkea seinäelementti, minkä keskellä risti. Puolikkaat avautuvat kyllä aina välillä, mutta se risti on aika vaikuttava. Viljan hevostaulut ovat muuten upeita! Mukana oli käytetty myös koreografia (Riina Huhtanen) liikekielen ja tanssikuvioiden suunnittelussa. Ehkä se kyllä näkyikin, varsinkin suruvaippojen lentelyssä.
Kaikenkaikkiaan tosi pitkä näytelmä, melkein kolme tuntia. Ei kyllä tuntunut niin pitkältä. Ei ehkä maailman helpoin, mutta niin taitavaa työskentelyä koko porukalta, ja niin paljon ajatuksia ja tunteita herättävää, että kannattaa aivan ehdottomasti sisällyttää syksyn teatterikalenteriin itse kunkin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Valokuvien copyright Kari Sunnari.
