Bongaa vasemmasta kuvasta bloggari!
Joten heinäkuinen Lontoon-reissu oli sillä päätetty, ja hienosäädöt (kuten majoituksen löytäminen Southamptonista ja matkatkin sinne) tehtiin vasta vuotta myöhemmin. Hieman myöhään, koska en ollenkaan ymmärtänyt kaupungissa olevan valtava 80-lukufestari. Joten majoituksen saaminen oli astetta haastavampaa. Kun kävelin majapaikastani teatterille niin ohitin isoja seurueita piknik-koreineen ja neonvärisine asuineen, menossa puistoon kuuntelemaan musiikkia. Ja kun illalla kymmenen jälkeen kävelin takaisin, seurasin ensin ilotulitusta ja sitten näitä samoja tyyppejä palaamassa hieman päihtyineinä puistosta :-)
Nuffield Theatre on Southamptonissa, ja sijaitsee yliopiston kampuksella. Tämä oli Nuffield Youth Theatren produktio, ja kummassakin näytelmässä oli oma, n. 30-henkinen näyttelijäporukkansa. Hieman hankalaa katsojalle, kun sitä porukkaa on tarinassa niin paljon, ja sitten ihmiset vaihtuu kesken kertomuksen. Siis näyttelijät. Lisäksi sitä ehti jo tykästyä ekassa osassa tyyppeihin, ja suurin osa tokan version esiintyjistä ei ollut ehkä ihan niin hyviä.
Katsomo ei ole suurensuuri, ja lava sellainen perinteinen näyttämö. Etureunassa kiertää symboleita, ja kun Lyra käyttää aletiometriä, niin kuviot valaistuvat.
Esityksen lopussa - kummatkin porukat lavalla kun oli vika näytös.
Tarina on aika monipolvinen, mutta tiivistelmän voi lukea Wikipediasta jos haluaa hieman tutustua tarkemmin (tosin näytelmä ei ole ihan yksi yhteen kirjojen kanssa). Perinteinen nuoren tytön kasvutarina, tai ei ihan perinteinen sittenkään. Mukaan mahtuu hirveän iso kavalkadi erilaisia ihmisiä, hahmoja ja fantasiaolentoja. Lyra Belacqua joutuu hieman tahtomattaan mukaan valtavaan seikkailuun. Onnen omiaan nuorisoteatterille siis. Tästä on tehty massiivinen tuotanto National Theatreen 2003, ja olen käynyt sen katsomassa arkistossa. Huonolaatuisista VHS-nauhoistakin saa käsityksen miten valtava visuaalinen ilotulitus se mahtoi ollakaan. Ihan samaan ei tämä tuotanto yllä, mutta erinomainen on silti.
Näytelmäversiosta vastaa siis Nicholas Wright, ja kolmen kirjan puristaminen kahdeksi näytelmäksi on melkomoinen saavutus. Mutta kaikki oleellinen on mukana, ja mielestäni hyvin tiivistettynä. Joitain hahmoja on jätetty pois tosin. Nämä 2 näytelmää on ohjannut Max Lindsay.
Parhaiten mieleen jäivät erinomaiset daimonit, ja niiden loistavat nukettajat. Tässä oli konsultoitu Jimmy Grimesiä, joka on yksi War Horse-esityksen tekijöitä (lisää aiheesta Handspring Puppet Companyn sivuilta). Tämä opetti nuorille niin nukkejen käyttämistä kuin vastasi niiden suunnittelusta ja toteuttamisestakin. Todella taitavasti porukka niitä käyttääkin, välillä ihmisen läsnäolon unohti kokonaan, ja katsoi vaan miten esittämänsä hahmo puhuu tai liikkuu. Maagista! Toiset olivat tässä hieman parempia kuin toiset, ja tietenkin Pantalaimonin tai Kultaisen Apinan esittäjällä on enemmän hommaa tai repliikkejä kuin jollain toisilla. Fyysisestikin nukettajat olivat kovilla, koska joutuivat olemaan niin paljon kyykyssä ja kyyryssä.
Ekassa osassa Lyran esittäjä oli tosi hyvä, ja hirmu nuoren näköinen Caitlin Curtis. Tämän Pantalaimonina toinen babyface Oscar Li, joka oli todella näppärä tulkitsemaan vaihtuvia eläinhahmoja. Mieleen jäi myös komea ja varsin lupaava nuori mies Andy Hall, joka veti Lordi Asrielin roolin suvereenisti. Hyvin hanskasi myös tilanteen kun diaprojektori ei toiminutkaan kun Asriel koitti näyttää kuvia. Jordanin Collegen Master (Brogan Lane) oli myös vakuuttavan niljakas. Sama kundi esitti myös Veli Jasperia. Kultaisen apinan esittäjä Sam Lodge ei sanonut sanaakaan koko esityksessä, mutta sai silti liikkeillään tuotua apinaan sitä uhkaa mitä tarvittiin.
Tykkäsin tosi paljon miten hienosti Iorek Byrnison (Nicolas Neves) ja muut panssarikarhut oli toteutettu. Valkoiset vaatteet, karvainen jakku, toisessa kädessä iso käpälä ja sitten toisessa se karhunpää. Liikehdintä, puhuminen (=karjahtelu) ja muu tuki sitä karhumaisuutta. Kaisan nukettaja Jordan Boota puhui niin epäselvästi että tuotti suurta tuskaa ymmärtää. Niin ja gyptien johtaja John Faa (jota näyttelee Dan Franks) on fyysisesti kuin joku myöhempien aikojen Oscar Wilde. Kuumailmapallokapteeni Lee Scoresby (Ben Griffin) menee ehdasta jenkistä kuin väärä raha ja tämän daimoni Hester (Lydia Booth) on suloinen jänis. Serafina Pekkala (Holly Brogden) on aika vaikuttava noita.
Pakko vielä mainita häikäisevä Rouva Coulter (Gabriella Gibbs), joka onnistuu olemaan hyytävä, tyrmäävä ilmestys ja kieroileva narttu samaan aikaan. Ja tämän kultainen puku! Muutenkin kaikki puvut olivat tosi näyttäviä.
Toisessa osassa ei ole jotenkaan samaa draivia ihmisissä, vai hämäsikö se sitten vaan kun oli jo tottunut tyyppeihin ekassa osassa. Näytelmän alussa kerrataan tosi hätäisesti ekan osan tapahtumat. Kaikki ihmiset ympärilläni ainakin ovat vaihtuneet, mä kun istuin samalla paikalla kummatkin näytelmät, joten toivoa sopii että olivat nähneet ekan osan aiemmin. Koska muuten ei olisi kyllä saanut tapahtumista mitään tolkkua.
Lyra (Naomi Clift) näytti enemmän Punahilkalta tässä, ja ei ollut läheskään niin taitava näyttelijäkään. Pantalaimon (Ben Pharoah) oli vähintään yhtä hyvä kuin ekassa osassakin. Ja tässä oli parempi Will Parry (Chay Purvis). Noitien kirkuminen meinasi käydä hermoille. Veli Jasper (Jack Gouldbourne) oli inhottava tyyppi, mutta ei lainkaan niin pätevä kun ekassa osassa. Ja oliko Jasperin rooli tässä isompi kun National Theatren versiossa? Ainakin tuntui siltä. Kaisa (David Veres) oli kyllä nyt parempi - tai ainakin puheesta sai selvää.
Yksi kakkososan parhaita tyyppejä oli ehdottomasti enkelirakastavaiset Balthamos (Adam Woods) ja Baruch (Laurie McNamara), jotka vetivät roolinsa täysin överiksi. Tai siis... hahmot ovat niin yliampuvia, ja kumpikin atleetti (esiintyivät pelkissä valkoisissa sortseissa henkseleineen, ja siivissä) pullisteli ja keekoili kuin kukonpojat. Aivan mainio kaksikko, ja loistavia näyttelijöitä. Herrat olivat kuin suoraan Pride-kulkueesta repästyt :-)
Yksi parhaita nukettajista oli hyytävä Mother Presidentin käärme, jota liikutti Georgina Melton. Vaikkei käärme sanonut sanaakaan, sihisi vaan pari kertaa, niin liikkeet ja nukettajan intensiivinen katse oli vakuuttavaa! Tässäkin versiossa oli hyvä Iorek (Oliver Bruce), ehkä asteen hauskempi kuin ekassa osassa. Karhuiksi oli muutenkin valittu hieman vanhempia ja isokokoisempia poikia.
Kakkososassa oli paljon huvittavia kohtia, osa toki tahallisia, mutta osa varmaan tahattomia. Pienet Asrielin vakoojat oli toteutettu näpsäkkäästi pienten ihmisnukkejen avulla, joilla oli samanlaiset vaatteet kuin niiden nukettajilla.
Ihan kamala kohtaus on kun Lyra ja Pantalaimon joutuvat eroamaan, ehkä lopullisesti, kun Lyra ja Will menevät kuolleiden valtakuntaan. Kävi melkein itkettämään, kun se Pantalaimonin suru oli niin riipaisevaa. Koko näytelmän loppukin on aika surullinen, kun Will ja Lyra joutuvat eroamaan lopuksi. Ehkä hieman liian siirappinen toteutus saa onneksi sen aikaan etten ala itkemään :-)
Tämä oli kyllä massiivinen voimanponnistus tämmöiseltä isolta joukolta nuoria. Hatunnoston arvoinen suoritus siis. Olen hyvin tyytyväinen että menin katsomaan.
Ai niin, linkki ekan osan ja tokan sivuille, ken halua lisätietoja.
Esitysten välissä kävin läheisessä pubissa (lipunmyynnin ihmiset opastivat), ja sinne vaelsi osa näyttelijöistäkin. Iso lasi roseviiniä ja hampurilainen auttoivat jaksamaan vielä toisenkin näytelmän.
Esityskuvien copyright Richard Budd
muut kuvat omia.
Huhhuh ja vau, mahtoi olla hieno kokemus. Kirjasarja on myös yksi omia suosikkejani ja luinkin sen tuossa jokin aika sitten uudelleen. Ehdotonta kirjahyllyn vakimateriaalia. Kuvien perusteella esitys on ollut visuaalisesti todella hieno ja mukava että tarinakin on saatu mukaan komeasti. Tämän näkisin versiona tai toisena mieluusti joskus itsekin eikä tuo maksamasi lippuhinta todellakaan kuulosta pahalta.
VastaaPoista