Täällä Pohjantähden Alla / Ypäjän musiikkiteatteri 24.6.2015

Ypäjän musiikkiteatteri ei tosiaankaan epäröi tarttua haasteisiin. 30-vuotisjuhlavuonna vedetään klassikko eli Täällä Pohjantähden Alla, ja hyvin vedetäänkin. No, mitään vähempää en odotakaan, nähtyäni porukan neljä aiempaa esitystä.

Väkeä on mukana kamalan iso määrä, ja siihen päälle vielä loistava iso livebändi maestronsa Kari Mäkirannan johdolla. Orkka on vielä pukeutunut asiaankuuluvasti eli ruutupaitoihin  ja vastaaviin. Ilta potkaistaan käyntiin massiivisella kuorolaulukohtauksella. Mäkiranta vastasi myös musiikin sävellyksestä. Niin, tämä oli siis kantaesitys.

Tarina on kaikille tuttuakin tutumpi (ja jos ei ole niin hyi hyi, kirja käteen ja lukemaan), joten ei siitä sen enempää. Tässä versiossa Akseli Koskelan kehitys/kasvutarina jotenkin ehkä korostui, verrattuna tietenkin koko maan historiaan.

Kyllä katsojan kelpaa. Tosin en tiedä olisiko ihan niin läpilaulettu esitys ollut oleellinen. Mutta tämä on toki musiikkiteatterin esitys, niin sikäli. Kaikki laulajat eivät ihan häikäisseet, mutta osa oli sitäkin parempia. Mutta joukossa on voimaa ja isot ja näyttävät joukkolaulukohtaukset ovatkin yksi esityksen suola. Kolmetuntinen hujahtaa aika nopeasti.

Akseli Koskelan isossa saappaissa nähtiin Samuli Timonen, varsin raamikas ja hyvä-ääninen heppu. Sen nuoruuden kuumapäisyyden tavoittaa hyvin, mutta myös iän ja kokemusten mukanaantuoman seesteisyyden ja katkeruudenkin. Tykkäsin myös kovasti Juha Lindgrenin esittämästä räätäli Halmeesta, vaikka tämä hetkittäin kuulostaakin aivan Suomi-filmistä repäistyltä iskelmälaulajalta (ei siis kuitenkaan mikään negatiivinen asia). Huono laulaja ei ole hänkään. Paroni (Pekka Virtanen) lauloi myös hienosti.

Anttoon ja muun Laurilan perheen häätö on aina ollut yksi vaikuttavimpa kohtauksia, niin nytkin. Riipaisevaa. Hevonen ja kaikki mukana. Toinen aivan hirveän kivasti tehty kohtaus on se kun Koskelan Akseli käy Kivivuoressa pyytämässä Elinan kättä. Se miten musiikki tukee tätä miehen epävarmaa liikehdintää on oivallista.

Katsojaa tuppaa palelemaan kun Akseli ja Elina riisuutuvat melkein kelteisilleen, koska ei sitä nyt niin lämmintä ole. Hrrr... Sitä kuuluisaa häävalssia ei tanssita, mutta kaikuja kyllä musiikissa.

Ilmari Salpakari (Markus Töhönen) vetää yhdessä vaiheessa aika räppihenkisen biisin... Nuorempien katsojien kosiskelua? Niin ja Leppäsen Aune (aivan mainio Henna Virtanen) on kaikessa bimboudessaan ja kikattavuudessaan loistava. Sotavankileiri on bändikopin päällä, ja ankeus on saatu kyllä hyvin esille siinäkin. Teloituskohtaus on riipaiseva.

Pentti Rautajärvi (Arttu Malin) on aika pelottava tyyppi, kun tämä laskeutuu katsomon takaa lavalle laulaen. Muutenkin... ei ihme että kylän lapset eivät hihku innosta. Hrr... kammottava, suuruudenhullu tyyppi. Marko Simi on ihan kauhean mainio ensin vastenmielisenä jääkärinä ja sitten Vilho Koskelana. Tykkäsin! Leppäsen Aunen ja Vilhon kohtaaminen on ihan klassikko myös.

Suurimmat naisroolit eli Kivivuoren Elina (Ilona Rauhala) ja Koskelan Alma (Sari Mäkinen) jäävät hieman ehkä hieman vaisuiksi. Sen sijaan Salpakarin Ellen (Pirkko Herd) vetää vahvan naisroolin, ja Kivivuoren Anna (Tarja Virtanen) myös.

Lavastus nojasi taas ympäröiviin rakennuksiin, ja keskellä estradia oli pyöreä puulava, joka myös pyöri (kun sitä pyöritettiin). Punainen sektori myös, mitä symboliikkaa! Kiitos siis Oskari Löytöselle lavastuksesta. Myös puvut (Piritta Kämi-Conway) ovat aivan hirmuisen hienot. Kaikenkaikkiaan joukkokohtaukset ja niiden koreografiat hivelevät silmää, repliikit ja liikkeet hienossa synkassa. Niistä vastasi Sami O. Vartiainen. Ensimmäistä kertaa Ypäjällä ohjasi Anu Hälvä-Sallinen, ja mielestäni selviytyi mallikkaasti. Näytelmän oli dramatisoinut Seppo Parkkinen, eikä todellakaan ole kyse mistään vähäisestä teosta!

Kun iso miesporukka kajauttaa "Työn orjat sorron yöstä nouskaa...", niin siinä ei ole tällä katsojalla kyynel kaukana. Komealta kuulostaa Kansainvälinen tämmöisissä puitteissa.

Sattui vielä kelikin paranemaan, mutta toisaalta katetussa tilassa ei olisi kurjaa ollutkaan. Mutta koko päivän sateen jälkeen oli mukava nauttia aurinkoisesta esityksestä. Käsiohjelmasta bonusta, kun ummikoille oli lyhyt historiakatsaus teoksen tapahtumiin. Väliaikaruljanssit sujuvat hirveän mallikkaasti, kun ruoka yms pisteitä on paljon ja homma pelaa.

Mikrofonit ovat aika isoja mollukoita, hetkittäin kantajansa naaman edessä hieman häiritsevästikin. Jatkan tuttua valitusvirttäni pienten ja huomaamattomien mikkien puuttumisesta. Kun niiden pitäisi vielä toimiakin pätkimättä ja rätisemättä.

Hieman ihmettelin kun katsomossa oli aika nuoriakin lapsia. Että onko tämä nyt ihan pienten lasten esitys kuitenkaan, vaikka tärkeä historiallinen spektaakkeli onkin. Ehkäpä ne olivat katsomassa sukulaista lavalla tms.

Lisäbonuksena heräsi halu lukea taas kerran alkuperäistrilogia. Ja muutenkin jäin pohtimaan taas vuoden 1918 tapahtumia, ja koko Suomen historiaa viime vuosisadalla. Se lienee aina hyvä merkki kun tarina (vaikka kuinka tuttu) jää kutkuttelemaan takaraivoon, herättää keskustelua ja ajatuksia ja tulee jopa uniin.

Kiitos siis ypäjäläiset taas yhdestä upeasta esityksestä!


Kuvien copyright: Iina Wahlström (muut), Arttu Malin (joukkokuva). 

Valheet ja Viettelijät / Ryhmäteatteri (Suomenlinnan kesäteatteri) 15.6.2015

Tämän näytelmän näkeminen kuului kesäsuunnitelmiin, ja onnekseni voitinkin Ryhmäteatterin järjestämässä kilpailussa ensi-iltaliput. Ja onneksi illassa ei ollut mitään sen kummempaa mitä ei olisi voinut jättää väliin (Royal Opera Housen Boheme oli tarkoitus käydä Toijalassa katsomassa). Lisäbonuksena paikalla oli myös Talle ja Eija, joista ensimmäinen ehätti jo kirjoittamaankin mietteitään enskarista.

 Kulttuurin ystävät Suokissa: minä, Talle, Eija

Valheet ja Viettelijät on vanha (1782) tarina, jota on versioitu monia monia kertoja. Minä moukka vain olen onnistunut kaikki ne missamaan. Siinäkin oli siis yksi syy miksi halusin lähteä Suomenlinnaan katsastamaan Ryhmäteatterin tämän kesän uutuuden. Viime kesinä Ryhmis on keskittynyt koko perheen seikkailuihin (joista näin Ronja Ryövärintyttären 2011 ja Liisa Ihmemaassa kesällä 2013). Harmikseni Peter Panin missasin 2012.  Mutta ei historiallisesta draamastakaan (Cyrano de Bergerac, 2010) niin kauaa ole.

Tarina ei siis ollut entuudestaan mitenkään tuttu, ja joukko ranskankielisiä nimiä hämäsi hieman... Entiset rakastavaiset mittelevät saako kreivi kellistettyä varatun naisen ja muutenkin hyppäävät sängystä toiseen kuin pupujussit. Edistymisistään raportoidaan perinteisen kirjepostin avulla. Ja sitten valehdellaan, vietellään, kieroillaan, ja lasketaan luikuria koko rahan edestä. Hienovaraisia kaksimielisyyksiä viljellään läpi esityksen, mutta odotin ehkä vähän tuhmempaa otetta tai jotain. Vähän enemmän kuin vihjaluja.

Suurimmat aplodit annan pukusuunnittelusta Niina Pasaselle. Todella kauniita, näyttäviä, ja ajan hengen mukaisesti yliampuvia pukuja oli kaikilla naisilla. Lisäksi tanssijanelikon rokokoo-henkiset farkkualusasut olivat ylihienot. Myös kampaukset/peruukit olivat upeita (jos kohta Valmontin hippi/hevitukka ei iskenyt). Myös lavastus oli simppelin kaunista ja toimivaa. Saranoitu ja pyörillä liukuvat peiliovet ja ylös-alas kulkeva peili. Niitä sitten palvelijat availivat ja sulkivat näpsäkästi. Ja nopeasti, sillä kohtaukset vaihtuivat niin nopeasti että hyvä kun kyydissä pysyi. Katsoja meinaan.

Mutta niinhän siinä käy, että kun on moraalisesti rappeutunut, niin eihän siitä hyvä heilu. Loppu ei ole kenenkään kohdalla onnellinen. Siinä mielessä nostan esitykselle hattua, että kesäteatteriesityksessä on muitakin sävyjä kuin kikatus. Sai tässä nauraakin toki, mutta ei sillä tavalla kunnolla. Ritari Danceny (Paavo Kinnunen) oli vähän överin innokas nuori mies, joka kirvoitti naurut katsomosta melkein joka kerta lavalla ollessaan. Myös ihanan raikas Sonja Salminen (Cecile de Volange) oli aika hauska ja viihdyttävä. Naiivi tyttöressu, joka joutuu myös keskelle pyöritystä. Cecile on kovin kömpelö ja paha suustaan :-)

Itse pääparina nähdään kokeneet konkarit eli Minna Suuronen (markiisitar de Merteuil) ja Antti Virmavirta (kreivi de Valmont). Suuronen on roolissaan näyttävä ja erinomainen, mutta tällä kertaa Valmontin roolitus kyllä ontuu, ja kovasti. Virmavirta on hyvä ja taitava näyttelijä, mutta ei minusta yhtään sopiva tähän. Semminkin kun pitkä liehuletti ja mauttomat vaatteet tuovat ennemminkin mieleen kasaritukkahevibändin solistin (Poisonin Bret Michaels, anyone? Tai vielä autenttisempi esimerkki on mainiosta The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert -leffasta. Siinä esiintyvä Terence Stamp, joka vetää transsukupuolisen Bernadetten roolin - googlettakaa!!) joka on paremmat päivänsä nähnyt. Letinheittomaneerit eivät auta lainkaan. Vaikea kuvitella kenenkään naisen lankeavan tämän eteen hurmiossa. Vaikka Valmont esittää kuinka hurskasta hyväntekijää...

Jotenkin samanlainen rooli kun Humisevan Harjun Heathcliffin eli karismaa pitäisi olla annettu niinkun sammiokaupalla. Nyt ei vaan toimi. Harmittaa, sillä Valmontin verettömyys heijastuu koko näytelmään. Valmontilla on Maine, ja nyt sitä on jotenkin vaikea uskoa että tässä on mies josta äidit varoittavat tyttäriään...

Megaluokan viettelystä olisi Valmontille palkkana uudistaa suhdettaan markiisittaren kanssa, mutta todisteet pitää olla kirjallisessa muodossa sitten. Tämä osoittautuu yllättäen vaikeaksi.

Onneksi naisnäyttelijät loistavatkin sitten vaisun Valmontin edestäkin! Saija Lentonen oli ihastuttavan herkkä madame de Tourvelina, joka koittaa viimeiseen asti vastustaa Valmontin viettely-yrityksiä. Tarja Heinulan madame de Volange on kovin herkkäuskoinen ja vietävissä (ja hänen oranssi-vihreä pukunsa on ehdottomasti mun suosikki!). Valmontin täti madame Rosamonde (Eeva-Maija Haukinen), jonka kotona maalla suuri osa aktiviteeteistä tapahtuu, on aivan hurmaava vanha rouva. Joka pitää rahvaan rettelöintiä ihan hupsuna! Rouvaparka, ei tiedä mitä tuo rahvas saakaan vielä aikaan muutamia vuosia myöhemmin... Viime vuonna Ihmemaan Liisassa mainion roolin riimittelevänä Ruskeana Rusakkona tehnyt Juha Pulli oli nyt jotenkin vaisu Valmontin palvelija Azolan.

Neljä upeaa tanssijaa (joiden pukuja jo kehuinkin) vetivät Apocalyptican tahdissa aina valkoiset peruukit heiluen akrobatiaa lähenteleviä tanssikuvioitaan. Huh! Erityisesti Johannes Hiltunen jäi mieleen. Yksi tanssijoista oli Karoliina Kauhanen, kellä oli myös toinen rooli kamarineito Juliena. Miten kaunis ja herkkä ilmestys, kuin metsänkeiju!

Kaikki koreografiat (a'la Panu Varstala ja Eero Vesterinen) ja erityisesti taistelukoreografiat (Oula Kitti) ovat enemmän kuin näyttäviä. Kiitos myös rohkeista musiikkivalinnoista! Ai niin, kiitoksia myös tuotantoblogista, missä pääsi seuraamaan harjoituksia jne. Hienoja valokuvia ja kiinnostavia haastatteluja.

Juha Kukkonen on taitava ohjaaja, mutta ehkä tämä on nyt hieman tämmöinen välituotanto? 

Tänään kun luin HS:n kriitikon mietelmät näytelmästä niin tuntuu kuin olisimme olleet katsomassa eri esitystä. En mä sitä ihan noin kokenut, mutta makuja on monia.

Vertailun vuoksi menen tammikuussa katsomaan brittiversiota samasta, kun Donmarissa esitetään. Päärooleissaan Michelle Dockery, Janet McTeer ja Dominic West. Saapas nähdä mitä tuumaan Westin karismasta Valmontin roolissa. Esitys myi loppuun puolessa päivässä, mutta liput on plakkarissa :-)

Voitin liput esitykseen Ryhmäteatterin kilpailusta.

Kuvat Ilkka Saastamoinen

paitsi lavastuskuva enskarista oma, niin ja toi missä me hymyillään sillalla.

Avioliittosimulaattori / 12.6.2015 Pyynikin kesäteatteri

Kerrankin keli suosi Pyynikillä, eikä tarvinnut palella! Tuoreen kotimaisen draaman Avioliittosimulaattorin ensi-iltaa vietettiin siis kauniissa ja aurinkoisessa kelissä. Katsomo ei ollut ihan täynnä, mutta aika kattava listaus teatterin lavoilta tuttuja henkilöitä siihenkin joukkoon mahtui.

Ehkä katsomossa oli jopa enemmän talenttia kun lavalla? Tai lavalla ja lavalla, Pyynikin kauniita maisemia ei voi ehkä lavaksi kutsua. Mutta ei tuo komea paikka mitään kummempia lavasteita edes tarvitsekaan. Erkki Saaraisen rakentamat talojen julkisivut riittivät mainiosti. Ja hienot pohjanmaalaiset latomaisemavalokuvataustakankaat.

Veera Niemisen kirjan pohjalta olivat Tommi Auvinen (vastasi myös ohjauksesta) ja Seija Holma kirjoittaneet näytelmäksi tämän rempsakan tarinan. Tarinan suulaasta nelikymppisestä liperiläisnaisesta Ainosta ja tämän kuukauden koeajasta hiljaisemman Jussin tykönä Mynämäellä. Mitä siitä tulee kun iloinen Itä-Suomi kohtaa jäyhän Länsi-.Suomen? Kommelluksia, riitaa, mykkäkoulua, mutta myös hauskoja tilanteita ja lemmen huumaa.

Eniten muuten hieman juonettomassa illassa ilahdutti se runsas murteiden käyttö ja yleensäkin suomalaisten heimojen personaallisuuserot. Tapakulttuuri on kyllä varsin erilaista Mynämäellä, ja tähän Aino törmää jatkuvasti, vaikka yrittää parhaansa. Yrittämistä likalla kyllä löytyy, tämä kun tuppaa hieman muutenkin olemaan sellainen nolojen tilanteiden nainen. Mistä kukaan voi tietää miten kuollut anoppikokelas on leiponut kaikki itse, ja talon miehet eivät syö kaupan kääretorttua. Voi vaikka vainajalle tulla paha mieli.

Näyttelijäkaartissa hääri joukko nimekkäitä konkareita. Mari Turunen eläytyi hyvin rempseän, äänekkään ja elämäänsä säätävän Ainon nahkoihin. Tunnistin tyypistä aika paljon itseänikin, vaikken Itä-Suomesta olekaan kotoisin. Aino on juuri saanut uuden työpaikan, ja etsii itseään ja toki sitä sopivaa miestä. Vaikka onhan tällä jo Tuomo, joka kyllä tarinan alussa työnnetään sivuun (pompahtaakseen esille taas monta kertaa myöhemmin). Entisen kumppaninsa jättää myös Jussi (aina yhtä luotettava Ville Majamaa), joskin hieman tylymmin, eli tekstarilla :-) Jussi on rasittavuuteen asti leppoisa ja pitkämielinen (ja vähäpuheinen), mutta sitten kun tämä hermostuu, niin siitä onkin oksat poissa.

Ainon vanhempina korvia riipova Eija Vilpas (joka itse asiassa toisessa näytöksessä oli pienoinen valopilkku) ja Tom Lindholm. Ärsyttävällä tavalla yhteen hitsautunut aviopari, jotka tosin asuvat erikseen, ja kummallakin on lähestymis- (vai oliko se sittenkin lähentely) kielto.

Ville asustaa isossa maalaistalossa vähäpuheisen ja tunnevammaisen isänsä Unton (ihana Ola Tuominen) ja tämän mörököllimäisen veljen Erkin (hulvaton Esko Roine) kanssa. Tämä veljeskaksikko oli kyllä itselle näytelmän hauskinta antia kaikkine murrejuttuineen ja sanailuineen. Talossa asuu myös itseään etsivä ja äitinsä kuolemasta syyllistynyt Jaakko-veli (Samuli Muje), joka ei ole ihan vielä kolmeakymmentäkolmea täyttänyt.

Kylillä vaikuttaa myös varsinainen monitoimimies Rami, joka taitaa kaiken kakunleivonnasta painepesurin korjaukseen. Janne Kallioniemi hoitaa tämänkin roolin suvereenisti. Ainon ystävätär Tiina (Miia Selin) ja se exä, nykyinen Tiinan hoito Tuomo (Tommi Rantamäki) piipahtavat muutamia kertoja näyttäytymässä.

Yksi kesäisen teatteri-illan elämyksistä on esitystä hienosti tukeva haitaristi (Jenna Vehka-aho), joka putkahtelee tapahtumiin mukaan lurittaen niihin sopivaa musiikkia Uralin Pihjalajasta Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjalaan.

Paljon hauskoja heittoja, ja aika lailla ne tulevat "mörökölliveljesten" suusta. "Simmoine epeli. Jussi toi sit naisen joka ei vaikene". Niin, ja "mä olen turkulainen, me ei avauduta". Nauratti myöskin kun lopun perhejuhlassa niin Ainon kuin Jussin isät haluavat pitää puhetta samaan aikaan, arvattavin seurauksin :-) Karjalaisia moottoriturpia, jopa siinä kohtaa Untokin. Huvitti myös kahvikuppien koko (ja ulkonäkökin!).

Tosin muutama kerta kyllä suorastaan haukotutti. Esimerkiksi se Tipi Siistinen -vitsi, jota oli pitkitetty aivan liikaa. Ja ne lavastetalojen (ikkuna)luukuista puhuvat ihmiset... ei naurattanut. En tiedä sitten mistä johtui, mutta väliajalla ainakin ympäriltäni katosi aika monta ihmistä.

Tuttuun tapaan, Pyynikillä kun ollaan, niin erilaisilla autoilla vedetään pitkin tannerta.

Väliaikatarjoiluihin kuului kääretorttu (no kas kummaa), joka olikin yllätykseksi raikas ja hyvänmakuinen! Mahtoikohan olla Jussin äiteen leipomaa? Sattui myös sellainen pöytäseurue, jonka juttuja olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään (mm. vanha puvustaja, joka oli tekemässä Tuntematonta Sotilastakin Pyynikillä 60-luvulla).

Ei tämä mikään huikea näyttämötaiteen helmi ollut, mutta ihan kiva ja paikoitellen hauskakin. Kun itse tarinassa ei ole juonta nimeksikään, niin ei siitä ihmeitä saa aikaan osaavatkaan tekijät. Peruskesäteatteria, eli ihan katsomisen arvoista kyllä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Leena Klemelä/Pyynikin kesäteatteri

Tankki Täyteen / 6.6.2015 Tampereen Komediateatteri

Kyllä se monesti vaan on niin että vanhassa vara parempi. Tampereen Komediateatterin Tankki Täyteen tarjoili juuri sitä mitä yleisö odotti ja/toivoi saavansa. Ison annoksen nostalgiaa, huumoria, ja hittisarjan parhaita vitsejä toistettuina teatterin keinoin. Ei mitään uutta auringon alla, mutta odottiko (tai halusiko) sitä joku?

Totta on, että tässä herkutellaan erityisesti Ilmari Saarelaisen ja Tuire Saleniuksen paluulla Juhanan ja Ullan rooleihin. Tottakai. Tämmöinen sauma ei varmaan ihan heti toistu. Ehkä parempi niin.

Ei mua ainakaan katsojana mitenkään häirinnyt, että Immu on reippaasti vanhempi kuin isäänsä esittänyt Aimo Räsänen. Teatterissahan tässä ollaan. Sitäpaitsi Immu on NIIN loistava ja uskottava aikamiespoika-Juhanan nahoissa, että ikävuodet unohtuvat kyllä. Tosin niihin, siis Ullan & Juhanan todellisiin ikiin, viitataan aika monta kertaa eri yhteyksissä :-) Joka teki esitykseen hyvän linkin tähän päivään ja tähän näytelmään. Kuten vaikkapa kun rovasti sanoo Ullalle: "En ollut heti tuntea, se vanhuus, se vanhuus". Tai se kun Ulla sanoo tansseihin lähtevälle Juhanalle: "Mene ja nauti, kun vielä olet nuori". ;-D Tai "kuinkahan se Juhana pärjää siellä sen vanhuksen kanssa"... Näitä piisaa.

Sarjasta on siis poimittu mukaan parhaat palat ja sketsit. Oma suosikkini on ensin Reinikaisen kertoma, ja sitten Juhanan huonomuistisesti toistama nudistirantasketsi, joka saa yhä nauramaan maha kippurassa. Alkuperäinen (se Reinikaisen kertoma, ei valitettavasti Juhanan versio) löytyy YouTubesta, kun vaan pistää googleen Tankki Täyteen ja nudistivitsi). Sulon ja Reinikaisen kalastusreissu on kanssa klassikko. Ja monta muuta...

Koko homma polkaistaan käyntiin kun Juhana ja Ulla astuvat esiin lavalle. Aplodimyrskystä ei meinaa tulla loppua. "Aatelkaas, tästä on 37 vuotta." Niinpä niin. Mutta vuodet katoavat, ja palaamme tehokkaasti takaisin 70-luvun maailmaan. Väreineen, musiikkeineen, kampauksineen...

Heti alusta alkaen näemme miten näytellään oivasti ilman repliikkiäkään, kun Emmi (raikas Petra Karjalainen) tarjoilee "dieettipihviä" siipalleen Sulo Vilenille (aina yhtä ihana Aimo Räsänen, joka on kyllä todella Sulo Vilenin oloinen!). Estradille polkaisee myös konstaapeli Reinikainen "janottaa vaan niin perusteellisesti". Tampereen Teatterin pieni suuri mies Risto Korhonen on varsin oiva Reinikainen, vaikka fyysisesti on niin kaukana Tenho Saurenista kun vaan voi. Reinikainen kun riiaa Ullaa, niin siinä on tietynlaista komiikkaa (mm. kokoero).

Mukana on myös mun ikisuosikki Jyrki Mänttäri, joka loistaa rovastina (on melkeen parempi kuin alkuperäinen!), teinikriminaali Kari Pallaksena ja parissa muussa pienemmässä roolissa. Aivan mainio! Oli mukana asiakkaana myös yhdessä klassikkokohtauksessa, missä perinteinen lippalakki/verkkaripukuinen asiakas tilaa maidon ja lihapiirakan. Ulla ja Emmi ovat aloittaneet säästökuurin, ja asiakasparka joutuu sen uhriksi :-) Kun ketsuppikin on säännösteltyä. "Se nyt vaan on niin, että tämän piirakan syöminen ottaa oman aikansa".

Heidi Kiviharju ja Aku Sajakorpi esiintyvät kumpikin monessa pienemmässä roolissa, tonttinsa hoitaen mallikkaasti. Varsinkin Akun lipevähkö överi-fiftari on näky :-)

Tuire Salenius on aivan loistava näyttelijä, ja jotenkin tuntuu että Ullan rooli on tässä isompi kuin sarjasta muistan (mutta se ei haittaa lainkaan). Karisma valuu varmaan katsomon perälle asti. Mutta show'n varastaa kyllä ihan suvereenisti ikinuori Ilmari Saarelainen. Miten mies ei tunnu vanhentuneen 37 vuodessa lainkaan? Ja jos Saleniuksen karisma valuu teatterin takapenkkiin, niin Saarelaisen karisma valuu sitten Nokialle asti. Aivan suvereenisti esityksen Tähti. Voisin käydä katsomassa tämän vaikka viikottain ihan vaan Immun tähden.

Maarit Kalmakurjen autenttinen lavastus ja Heli Roinisen 70-luvulle uskollinen puvustus hivelevät silmää ja Panu Raipia ohjaa varmalla otteella. Tasaisen varmaa laatutyötä.

Mua hieman häiritsi mikrofonien käyttö, ja varsinkin niiden rätinä ja pätkiminen alkupuoliskolla. Olivat muutenkin kovin näkyviä ja rumia, ja ärsyttivät mua. Mutta ei mikään ylläri, koska periaatteessa mä tykkään enempi näyttelemisestä ilman mikrofonien vahvistusta. Toinen mikä oli myös sellainen mihin en ollut ihan tyytyväinen oli hieman töksähtävä loppu. Mutta en tiedä oikein miten se olisi pitänyt sitten lopettaa.

Ei tässä pyörää, eikä edes pappa-Tunturia, uudelleen keksitä, mutta (kesäteatteri)viihteenä toimii vallan oivasti. Suosittelen siis jos haluat kunnon viihdepläjäyksen, jossa saa nauraa niin maan perusteellisesti.

Ensi-illassa oli ihana tunnelma, ja katsomo täynnä edustusta tamperelaisen (ja hieman muunkin Suomen) teatterimaailman kuka kukin on -kirjasta. Väliaplodeja paljon, ja lopussa noustiin taputtamaan seisten. Ehkä se oli kuitenkin enemmän kunnianosoitusta loistavalle tekijätiimille (= tapahtui siinä vaiheessa kun Neil Hardwick ja Jussi Tuominen astuivat kukitettavaksi lavalle). Muutamankin kerran tuli hieman tippa linssiin.

Suosittelen siis lämpimästi!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvat omia, otettu 28.5. pressitilaisuudessa.