Minulle tarina ei ollut aiemmin tuttu. Oli itse asiassa ensimmäinen näytelmä Maksim Gorkilta mitä näin koskaan. Olen supertyytyväinen että sain kokea tämän. Rakastuin sekä esitykseen että näytelmään.
Ja voiko asian enää kauniimmin ilmaista kun Ylen Penkkitaiteilija Tuula Viitaniemi:
"En ollut tätä ennen koskaan nähnyt Maxim Gorkin näytelmää - ja nyt tunnen kiitollisuutta tästä aukosta teatterisivistyksessäni. Olen iloinen, että Kansallisen Pohjalla oli ensikosketukseni klassikkotekstiin. Sain kokea Reinikaisen luoman maagisen kellarimaailman ilman ennakko-oletuksia."
Hämyinen ja rähjäinen yömaja. Kokonaisuudessaan sellainen ankeuden ja lohduttomuuden tunne luodaan heti alusta asti. Ihmiset asuvat kanaverkkokopeissa. Nurkista heräilee erilaisia tyyppejä, lisää ja lisää. Kynttilänvaloa. Erilaisia elämisen ääniä; kaalin rouskutusta, kuorsausta, suutelua, veden tippumista. Joku on kipeä, toinen humalassa, kolmas muuten vaan sekaisin. Yläkerrassa asuu selkeästi joku hieman vauraampi perhe. Musiikkia pesuvadilla, teelusikalla ja leikkuuveitsellä - aivan mahtavaa. Eikä kukaan sano mitään. Katsoja on jo ehtinyt tottua puhumattomuuteen, ja muihin elämisen ääniin. Kunnes yhtäkkiä kaikki puhkeavat puhumaan yhtäaikaa. Mahtavan hypnoottinen alku!
Tällä sekalaisella seurakunnalla tuntuu kaikilla olleen parempi menneisyys. Mutta hyvät vanhat ajat ovat takanapäin, ja nyt kaikki ovat samassa ankeassa veneessä. Yläkerrassa asuva vuokraisäntä (vaimonsa ja tämän siskon kanssa) nyhtää näiltä ressukoilta rahat ja näyttää itse asuvan kohtuumukavasti. Tähän joukkoon muuttaa uusi asukas Luka (Jukka-Pekka Palo), joka tuntuu tuovan hieman muutoksen tuulia, ehkä jopa toivoakin porukkaan.
Onnettomien asukkaiden kohtalot ja elämäntarinat kerrotaan katsojille välähdyksenomaisina pätkinä. Juoppo näyttelijäparka (Petri Manninen), joka ei muista enää bravuurirunoaan. Naisten yöpaitaan pukeutuneen Antonin (Tuomas Rinta-Panttila) hiljainen hetki tämän valmistaessa fiksiä kynttilänvalossa. Yksi on menettänyt rahansa korttipelissä. Pepel (Lauri Tilkanen) on kuumapäinen nuori kriminaali, joka on kyllästynyt kaikkeen (varmaan omaan elämäänsäkin, koska on aloittanut suhteen vuokraisännän rouvaan). Pepel haluaa pois koko paikasta, ja viedä rakastajatterensa mukanaan. Ja jos ei enää rouva (Linda Wiklund), niin tämän sisko sitten (upeasti, upeasti laulava Pia Piltz). Mutta mikään ei ole helppoa, vaikka Pepel on istunut linnassa jo kahdesti vuokraisännän sijaisena. Lukan neuvo on jättää naiset taakseen ja muuttaa Siperiaan. Helpommin sanottu kuin tehty.
Näytelmässä on myös paljon erityisesti mieleen jääneitä sitaatteja. Kun Luka sanoo: "Silittää ihmistä pitäisi, eikä lyödä". Niinpä! Ja "ei vankila ketään opeta". No ei tasan opetakaan, ainakaan mitään kovin positiivisia elämänoppeja. Nämäkin kaikki näytelmän herrat siellä ovat vierailleet tatuoinneista päätellen.
Tässä esityksessä lauletaan ja soitetaan paljon, eli siitä jo heti täydet pisteet! Niin oikeilla instrumenteillä kuin kodin tarvekaluillakin. Mahtavaa. Ja sirkustakin nähdään, kiitos Inga Björn! Ja pöydänkattamistanssi on ihan loistava. Reppanat pitävät pirskeet, koska kuolema korjaa kumminkin. Yläkerrassa juodaan samppanjaa, ja alhaalla vedetään kaalisoppaa. Satin (Esa-Matti Long) kyseenalaistaa miksi Luka valehtelee muille, että parempaa elämää voisi olla luvassa. "Vapaan ihmisen jumala on vittu totuus", niinpä!
Ei tämä tarina tietenkään hyvin lopu, kuten odottaa saattaakin. Andrein (Antti Pääkkönen) lopussa pitämä muistopuhe rakkaalleen saa kyyneleet katsojankin silmiin. Tai on ne mulla ollut jo monessa kohdassa aiemminkin.
Tässä näytelmässä nähdään kyllä niin hienoa näyttelijätyötä kaikilta että oksat pois. Kukaan ei ollut sen suuremmassa roolissa, vaan kaikki tasaväkisinä ja yhtä oleellisina osina kokonaisuutta. Saumaton yhteistyö!
Valosuunnittelu (Max Wikström) oli todella kaunista, ja lavastus (Kati Lukka) juuri sopivan nuhruista. Janne Reinikaisen ohjaus toi kaikista parhaan esille, ja kokonaisuus oli niin nautittavaa kun teatterissa vaan voi olla.
Erinomaisen hieno pelinavaus tälle vuodelle ja erityisesti 60-vuotiaalle Pienelle näyttämölle. Ei ollut mitenkään hauska tai siinä mielessä viihdyttävä, mutta harvoin näkee näin upeaa teatteria.
Kannattaa aivan ehdottomasti mennä katsomaan; yksi parhaita esityksiä kotimaisella teatterikentällä! Haluaisin nähdä tämän uudelleen ja uudelleen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti