Medea / NT Live 29.9.2014

Medea oli sen verran voimakas kokemus teatterinlavalla, että kestää hyvin uusintakierroksen leffateatterissa. Ja nyt näkyy lähikuviakin, mitä viimeksi ei, kun paikkani oli sen verran kauempana. Tästä voit lukea mitä siitä sanoin kun näin elokuussa.

Niin, mitäs tästä nyt voisi sanoa. Edellenkään ei ne tanssikohtaukset ihan kauheasti nappaa. Ja jotenkin lastenhoitajan (Michaela Coel) ässävika särähti korvaan enemmän, kun näki kasvot (tai mistä lie johtunut).

Mutta varsinkin lähikuvat Medean (häkellyttävän hieno Helen McCrory) kasvoista ovat mykistäviä. Se epätoivo, se kiihko, se hulluus. Vaikka ihan täysin järjissään tämä on kostoaan suunnitellessa.

Tarinan opetus lienee: naisen kosto on hirmuinen.

Ja ajatelkaa, olikohan Euripides ensimmäinen feministi? Hetkittäin ei voi uskoa miehen osaavan kirjoittaa näin kiihkeää naisroolia.

Yhden mielipiteen esityksestä voi lukea Linnean kujerruksista.

Harjoituskuvan copyright Richard Hubert Smith

Palsa / Kansallisteatteri 20.-21.9.2014

Kansallisteatterin Palsaa oli pakko päästä katsomaan, ja hyvä että varasin liput aikaa sitten, koska alunperinkin pieni määrä esityksiä möi loppuun aika pikaisesti. Nyt siellä tosin näyttäisi olevan lippuja pariin esitykseen jäljellä, eli kannattaa toimia heti.

Kalervo Palsa (1947-1987) on mielenkiintoinen taiteilija, josta olen ollut kiinnostunut 90-luvun alusta asti. Olen käynyt katsomassa Palsa-aiheisia taidenäyttelyitä, lukenut tämän sarjakuvia ja päiväkirjoja, ja muiden kirjoittamia teoksia. Ja ehkä jollain tasolla koittanut päästä sisälle Palsan sielunmaisemaan. Tämä Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin käsikirjoittama spektaakkeli pääsee varmaan aika lähelle Palsa-ilmiötä.

Kristian Smeds vastasi esityksen käsikirjoittamisen lisäksi myös ohjauksesta, lavastuksesta sekä näyttelemisestä. Esitys kesti melkein kolme ja puoli (3,5) tuntia, ja ilman väliaikaa. Siinä tiesi kyllä istuneensa. Mutta jotenkin ei se tuntunut niin pitkältä, koska se vaan oli jotenkin niin kokonaisvaltaista taidetta. Tykkäsin ihan kauheasti!

Esitys oli sellainen poikkitaiteellinen performanssi, missä musiikilla oli myös iso osansa. Virtuoosimainen Timo Kämäräinen soitti kaikkia mahdollisia instrumenttejä, ja lauloi. Ja oli myös oleellinen osa esitystä monin eri tavoin muutenkin. Ihan huippu!! Aina Bergroth (kirjailija, joka toimii myös Kansallisteatterin kirjallisena avustajana) on mukana esityksessä myös, lähinnä pötköttäen vähäpukeisena lavan keskellä, mutta myös verbaalisemmassa roolissa. Objektina, nukkena, Palsan muusana. Palsan suhde naisiin oli vähintäänkin ongelmallinen, alkaen omasta äidistä. Tämä oli jo 45 vuotias kun sai Kallen, ja imettikin poikaansa 4-vuotiaaksi asti. Ehkä semmoinen jättää jälkensä?

Esityksen primus motor, varsinainen dynamo, oli kuitenkin Kristian Smeds itse. Sujuvasti Palsan nahkoihin solahtava samaanimainen Smeds, jonka kädestä minä ainakin olin valmis syömään ensi minuuteista alkaen. Sen sijaan tyydyin nauttimaan kossuvissyä sillipurkeista jossain vaiheessa iltaa. Smeds vuorottelee kertojana ja Palsana. Maaninen, nahkatakin retaleessa, ilman paitaa, puukko vyössä, tukkijätkän saappaat, punaisiksi lakatut kynnet... Smeds tavoittaa Palsan kaksijakoisuuden hyvin. Kaikki se herkkyys ja rajuus, elämänjano ja kuolemankaipuu. Tarina kuljettaa läpi Palsan elämän ja taiteen, taidekoulun Helsingissä, ulkomaan reissut, taiteen teon ja ahdistuksen, viinan juomisen, suhteen pornoon.

Yleisö istuu teatterin lavalla, siellä esiripun toisellan (väärällä) puolella. Vähän kuin jossain leirinuotiolla ennen muinoin, seuraamassa samaanin rituaaleja. Tekninen henkilökunta (erityisesti valosuunnittelusta vastaava Pietu Pietiäinen - upeassa, upeassa kostyymissään!) on myös mukana esityksessä. Yhtäkkiä kesken kaiken Pietiäinen esittää meille diasulkeisissa Keskiyön Kansallisteatterin teesejä, ruotsiksi! (mun onneksi vaihtaa kyllä Suomeen). Taiteellinen provokaatio, fyysinen masturbaatio ja henkinen ovulaatio, jes.

Lavastus on myös ihan mykistävä. Sekoitus pyörivää bändilavaa keskellä, kynttiläkruunuja, Palsan teoksia, Kusisen koiran jäinen kuolema - taulu, kaikenlaista härpäkettä ja hämärää valoa. Yksikätisen Kristuksen toteutus oli hienoa. Sillisalaatti kaikenlaista, mutta hyvin toimivaa.

Smeds puhuu lopuksi taiteilijana syrjinnästä. Miksei jokainen saa tässä maailmassa olla sellainen kun on. Kun Palsa makaa lopussa arkussaan (minkä kannessa lukee isolla RUNKKARI), mihin lapetaan jääpaloja päälle, well...

Esitys oli väkevä ja hullaannuin siihen ihan kokonaan. Sellainen joka vaan imi sisäänsä ja jätti pään täyteen ajatuksia. Menkää katsomaan!

Kuvien copyright (paitsi sillipurkkikuva on oma) Ulla Jokisalo.

Ihanat Ihmiset / Q-teatteri 20.9.2014

Q-teatterin syksyn uutuus Ihanat Ihmiset on hetkittäin aika häiritseväkin kertomus. Pinnallinen, jupahtavakin pariskunta, jonka elämäntyyli ja väärät ratkaisut koituvat mahdollisesti erään ulkopuolisen kohtaloksi. Antti Hietala on kirjoittanut ja ohjannut lukuisia hienoja näytelmiä vuosien varrella, eikä tämäkään tee poikkeusta.

Eteerisen kaunis ja ihana Minna Haapkylä on vaimo ja aina yhtä pelottavan taitava Jani Volanen tämän mies. Kummatkin menestyneitä, kauniita, varakkaita. Juodaan shamppanjaa, lomaillaan Vietnamissa, vedetään valkoista pulveria nokkaan bileiden jatkoilla... Kotikin on kuin sisustuslehdestä (paljon valkoista ja lasipintoja). Eräistä bileistä jatkoille lähtee boheemi ja villi tyttö (Elina Hietala) ja mitä railakkaiden jatkojen jälkeen tapahtuu... No, ei ainakaan mitään mukavaa.

Kadonneen tytön veli (maanisen intensiivinen Jussi Nikkilä) ilmaantuu pariskunnan kotiin myöhemmin kyselemään siskonsa perään. Huppariheppu poistuu vailla vastauksia, mutta bongaa pariskunnan baarista sittemmin, ja lyöttäytyy jatkoille. Hermoja raastavan kissa ja hiiri -leikin päätteeksi katsoja(kin) jää hieman ymmälleen mitä loppujen lopuksi siskolle tapahtui. Kuulemme lukuisia eri versioita tytön kohtalosta, mutta mikä lienee totuus.

Samoja kohtauksia uusitaan, pienellä variaatiolla. Valosuunnittelu (Jani-Matti Salo, joka vastaa myös lavastuksesta) tukee näitä toistoja hyvin.

Pariskunnan matkan jälkeen viherkasvit ovat kuolleet - miksei hoitaja ollutkaan huolehtinut niistä? Muutenkin tunnelma reissun jälkeen on väljähtynyt, pariskunnan väleissä on pieniä muutoksia. Muutoksia on myös muualla; veli on tottunut siskonsa tempauksiin ja korjailemaan tämän töpeksintöjä. Mutta mitä onkaan tapahtunut tällä kertaa kun tämä ei vastaa ovikellon soittoon.

Veli hämmenttää miehen mieltä (ja naurattaa yleisöä) vääntämällä tämän ammattinimikettä (konsultti) lukuisiin eri muotoihin: konsuli, konsulentti, konsistori, kondiittori, kommodori, kosmonautti...

Volasen sekoaminen lopussa on hienoa (ja kauhistuttavaa) katseltavaa. Ja tähän päälle vielä Nikkilän kohtaus. Hyvin intensiivistä ja pelottavaakin.

Hienoa teatteria!


Kuvien copyright Pate Pesonius

Vanja-eno / Kansallisteatteri 17.9.2014

Ja heti perään HKT:n Vanjan jälkeen Paavo Westerbergin ohjaama Kansallisteatterin versio. Ensi-illassa oli paljon suomalaisen teatterimaailman silmäätekeviä, siis myös minä ja Talle (jonka haltioituneen kirjoituksen aiheesta voi lukea blogistaan).

Mistäs sitä aloittaisi. Koska kyseessä on näytelmä missä mun suosikkinäyttelijäni esiintyy, niin en varman pysty olemaan kovinkaan objektiivinen. Ja ei kai mun tarttekaan, kun tämä on mun blogi. Eero Aho on vaan niin julmetun hyvä tässäkin, että kukaan ei Suomessa pysty moiseen. Oho, kovia sanoja, mutta tämä nyt on mun mielipiteeni tästä :-) Sitäpaitsi mikään näytelmä mikä alkaa vähäpukeisella Eero Aholla EI VOI olla huono.

Kansiksen Vanja-eno alkaa hienolla kuoromusiikilla (upeasta musiikista ja äänisuunnittelusta vastaa Sanna Salmenkallio) ja pyörivän lavan kääntymisellä. Varsin näyttävää siis. Ja sitten... Astrov (no se henkeäsalpaava Eero Aho) tulee sisään, riisuu paidan ja pesee kasvonsa etuosan lammikossa. Siitä sitten lähdetään liikkeelle, hienolle visuaaliselle matkalle. Rappeutunut ja suuri kartano, nuhruisia vanhoja kirjoja, mutta kauhean näyttävää ja suurta ja vaikuttavaa. Astrov ja Vanja ovat selkeästi krapulaisia, rentoja ja hyviä kavereita. Professori (sporttiseksi stailattu Heikki Nousiainen) ja vaimonsa Jelena (upea Krista Kosonen) palaavat luontoretkeltä.

Koko lavastus on hirveän hyvä, joten isot kiitokset Markus Tsokkiselle (joka vastasi myös Kansiksen Lauantain mestarillisesta lavastuksesta). Visuaalisesta inspiraatiosta kiitetään valokuvaaja Lori Nixiä (ja tämän kuvaa Library, sarjasta The City), ja kyllä sen vaikutuksen huomaakin. Puu keskellä lavaa (Tampereen Teatterin Les Mis, anyone?) ja lopussa kaatuneena. Mutta kokonaisuutena lavastus toimii ja pyörivää lavaa käytetään hyväksi loistavasti. Toisessa näytöksessä lava on avarampi ja valoisampi, vaikka perusrunko on sama. Vesilammikot ovat vaihtuneet hiekkakasoihin.

Myös valosuunnittelu (Pietu Pietiäinen) miellyttää silmääni. Puvustus (a'la Pirjo Valinen) on ajatonta, tummaa ja ei mitään silmille hyppivää. Ja Jelenan puvut, huh! Ne pukevat Krista Kososta hyvin imartelevasti (ja en mä valita Eero Ahon vaatteistakaan,..).

Kyllä Eero Aho osaa näytellä ihan oikeasti, eikä vaan esitellä hyvää kroppaansa. Ettei tartte sitä pelätä. Jos jollain suomalaisella näyttelijällä on karismaa niin hänellä (muutama muukin tulee mieleen, mutta...). Läsnäolo lavalla on vaan niin intensiivistä. Tämän Astrov on kiihkomielinen vihreiden arvojen puolestapuhuja, jolla tuntuu elämässä olevan jäljellä vain kauneus. Elämä on ollut valtava pettymys ja nyt on ympäristökin pilattu lopullisesti. Hetkellinen valonpilkahdus elämään kauniin Jelenan muodossa, mutta sitten takaisin paluu entiseen.

Tarttee sanoa että Krista Kosonen yllätti mut - positiivisesti. En ole häntä kauheasti missään nähty (kun katson niin huonosti kotimaisia elokuvia ja vielä huonommin kotimaisia tv-sarjoja) mutta oma mielikuva ei ole ollut ehkä kauhean positiivinen. Mutta nainenhan osaa näytellä, ja vieläpä oikein hyvin! Tyylikäs kokonaisuus lyhyine hiuksineen ja klassisen kauniine pukuineen. Tässä on Jelena!

Emmi Parviainen on naiivi Sonja (ei ole ruma tämänkään Vanja-enoversion Sonja, ei). Tästä Sonjasta näkee alusta asti, että hän on silmittömän ihastunut Astroviin (toistelee tämän luonnonsuojelupuheita kuin papukaija). Osittain tämä on teinityttömäistä palvontaa, mutta Sonja myös selkeästi tuntuu välittävän tohtorista. Sonja koittaa epätoivoisesti vietellä tohtoria, vaikka tietääkin olevansa ruma. Unenomainen märkä tanssikohtaus tuntuu kuin irralliselta osalta, hieman päälleliimatulta. Onhan se hieno ja eroottinenkin, mutta ei ehkä sovi näytelmän kokonaisuuteen.

Kristo Salmisella ei ihan ole isänsä kokoista lavakarismaa, mutta ihan kelvollisesti tämä suoriutuu Vanjan pääroolista. Vanja on lihava, väsynyt, ikäistään vanhemman oloinen, ja hetkittäin hyvinkin teatraalinen. Vanjalla on tässä hieman pienempi rooli kuin HKT:n versiossa. Mutta Vanjan riehuminen lopussa - "me luultiin et sä oot joku yli-ihminen" - on hienoa katseltavaa. Mun vieressä istuvat vanhemmat rouvat supattelivat useaan otteeseen miten Kristo on isänsä näköinen.

Seela Sella on pienessä (mutta tärkeässä) osassa vanhana lastenhoitajana. Ja aina yhtä luotettava Seppo Pääkkönen Vohvelina (Telegin) on taustalle sulautuva ja uskollinen, kuin vanha työruuna. Se toisen näytöksen moottorisahakohtaus!

Ei mitenkään yllättävästi tässäkin Vanja-enossa se Astrovin, Vanjan ja Vohvelin kännikohtaus on aivan huikean hauska. Vedellä lutraaminen ja sanaleikit ("pannaan vippulat hinkumaan") saavat kyynikonkin suupielet ylöspäin. Eturivin katsojia varoitetaankin kastumisesta - ihan aiheesta. Ja se Astrov! Suomalaiset miesnäyttelijtä ovat taitavia esittämään humalaisia (oiskohan kansanluonteessa noin yleisestikin) mutta Ahon suoritus on ihan vertaansa vailla. "Anteeksi mulla ei ole kravattia".

Näytelmässä kaikki ovat onnettomia tavallaan, kuka mistäkin syystä. Jelena kokee olevansa oman elämänsä sivuhenkilö. Ja tekevätköhän Jelena ja Astrov ennätyksen yhdessä näytelmässä tapahtuvien lentosuukkojen lähettämisessä tässä? Kenties...

Kansiksen Vanja on pitkä (yli 3 tuntia), mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. No joo, muutamasta kohdasta olisi voinut hieman nipistää pituutta (vaikka se ovissa ramppaaminen ja niiden paiskominen oli musta vähän turhaa). On hassua miten 100 vuotta sitten Suomessa ensi-esityksensä saanut näytelmä voi ollakin teemoiltaan vielä niin ajankohtainen tänäkin päivänä. Ympäristön tuhoutuminen, ihmisten turhautuminen elämäänsä, hukkaanheitetyt hetket ja toivottomat rakkaudet...

Mutta on tämä ehdottomasti yksi teatterisyksyn tapauksia. Ja vaikkei saisikaan verrata tai valita (ai miten niin ei saisi) niin mun valinta pääkaupunkiseudun Vanjasta on ehdottomasti tämä. Ei "se toinenkaan" huono ole, mutta tässä useammat elementit loksahtavat paremmin kohdalleen. Ja turha kai enää mainita että tässä on lisävalttina Eero Aho.

Vertailun vuoksi olen 21.10. menossa Lontoossa katsomaan myös yhtä versiota Vanjasta.


Kuvien copyright Stefan Bremer

Vanja-eno / Helsingin kaupunginteatteri 16.9.2014

Syksyn kahdesta Vanja-enosta ensimmäisenä omalle kohdalle osui Helsingin kaupunginteatterin versio.

Jostain syystä en ole Vanjaa ennen teatterissa nähnytkään, eikä tarinakaan ollut niin kovin tuttu. Ja kun kyseessä oli ensimmäinen ennakko, niin käsiohjelmaakaan ei ollut saatavilla. Jotenkin ärsyttää kun joutuu näkemään minkä tahansa esityksen "sokkona" - koska käsiohjelmat ovat ihan huikean tärkeitä itselle. No, tällä mennään.

Näytelmä on tuhlatun elämän klassikko, jonka teemoja ovat joutilaisuus, uhrautuminen sekä tavoittamattomat unelmat. Näin sanoo HKT:n kotisivut ja uskottavahan se on.

Lähtökohdat tälle versiolle ovat ristiriitaiset. Mukana muutama mun suosikkinäyttelijä (Esko Salminen ja Martti Suosalo). Mutta myös yksi sellainen mistä en tykkää. Ei auta, avoimin mielin katsomaan. Valitettavasti täytyy todeta, että jos ei jostain tykkää, ei siitä tykkää. Olkoonkin yleisesti tunnustettu ja kehuttu. Minkä verran tämä vaikuttaa omaan mielipiteeseen näytelmästä?

No mutta asiaan. Unkarilainen Tsehov-spesialisti Tamas Ascher vastaa ohjauksesta, mielestäni ihan mallikkaasti. Lavastus (Zholt Khell) on rapistuva kartanomiljöö; aika pelkistetty mutta hyvin slaavilaishenkinen. Lautalattiat, piano, gramofoni, epäparisia huonekaluja, pitkä pirttipöytä. Taustalla puuntekopaikka kirveineen. Vähän nuhruista. On kuuma. Kärpäset surisevat (liiankin kovaa, ainakin neljännelle riville) ja hiki valuu. Astrov (Martti Suosalo) istuu yksin nurkassa tuolilla.

Talon järjestys on sekaisin sen jälkeen kuin vanha professori Serebrjakov (Esko Salminen) ja nuori kaunis rouvansa Jelena (Anna-Maija Tuokko) ovat muuttaneet sinne kesäksi. Ja siinähän seurue lipuukin lavalle "hurmaavaa, hurmaavaa, ihmeellisiä maisemia" toteaa professori. Vaikuttava sisääntulo todellakin. Salminen on aina hurmaavan elegantti. Maatila on professorin ensimmäisen vaimon, tai tämän lasten oikeammin. Vanjan kauna professoria ja tämän vaimoa kohtaan on käsinkosketeltavaa, jos kohta samalla Jelena on ihastuttava ja Vanja tätä koittaa kosiskella.

Melkein yhtä isossa roolissa Vanjan kanssa on lääkäri Astrov. Tämä on metsien mies, siis luonnonsuojelija, viherpipertäjä, maailmanparantaja. Joka hullaantuu aivan täysin ja yhtäkkiä Jelenaan. Vanjaa kaduttaa ettei kosinut Jelenaa kymmenen vuotta aiemmin.

Valitettavasti Vanjan sisko Sonja (jonka pitäisi olla kauhean ruma, mutta Iida Kuningas on kyllä kaikkea muuta) on hyvin ihastunut Astroviin, ilman vastakaikua. Astrov janoaa kauneutta, ja kohtelee Sonjaa pikkusiskon lailla.

Kukaan ei tunnu välittävän myöskään professorista. Ei edes tämän vaimo, joka antautuu vieraan miehen syleilyyn, tuskasteltuaan ensin miten kamalaa elo vanhan kääkän vaimona on. Ei auta että tämä huutaa olevansa "ainoa joka elää täysillä". Professorin yöllinen (kipu)kohtaus on samalla sekä hieno että hieman liian yliampuva. Salmisen bravuurikohtaus tässä näytelmässä kuitenkin.

Vanjan ja Astrovin kännikohtaus on hauska, ja varsinkin Suosalo on ihan huikean loistava ikkunasta putoamiseen kaikkineen. Tätä seuraa kaunis kohtaus Sonjan ja Astrovin välillä, pieni yöpalahetki kurkkuineen ja juustoineen. Sitten on naisten vuoro vetää överit, monella eri tasolla. Pikkaisen taas yliampuvaa mun makuun.

Toinen näytös on toimivampi kun ensimmäinen, vaikka ei sekään nyt ihan hirveästi sytytä. Mutta se roolihenkilöiden turhautuminen tulee hyvin esiin. Miten maatilalla niska limassa raatamalla rahoitetaan professorin lorvivaa elämäntyyliä kaupungissa ja sitten tämä kehtaa alkaa puhumaan tilan myymisestä. Vanja hermostuu lopullisesti, hurjine seurauksineen.

Vanjalla tuntuu olevan kaikki kortit käytetty ja kaikki toivo muutenkin mennyttä. Palvova suhde professoriin on ollutta ja mennyttä ja Jelenakin tunteen intohimoa vain muita miehiä kohtaan. Jelena ja professori tartuttivat joutilaisuuden ilmapiirin koko kartanonväkeen ja kun pariskunta vihdoin poistuu kuvioista voidaan palata entiseen. Paitsi asiat ovat muuttuneet, ja koko ilmapiiri on lohduton, synkkä ja masentava. Vanjaa ahdistaa, mutta elämä jatkuu. Sonja haluaa uskoa että kuoleman jälkeen koittaa onni; silloin saa levätä: "Me saamme vielä levätä".

Tässä oli paljon hyvää, mutta myös monta asiaa mitkä eivät ihan täysillä iskeneet. Näytelmässä oli kahdesti kohtauksen vaihto toteutettu sulkemalla esirippu ja soittamalla slaavilaista musiikkia. Kovin pitkiä taukoja ja lavalla ei näennäisesti tapahtunut mitään mullistavaa. Aivan liian pitkiä nämä tauot. Vai onko sitä niin tottunut siihen että lavasteita voidaan vaihtaa ns. lennossakin?

Suosalo oli esityksen helmi, mutta Iida Kuningas oli myös erinomainen. Pekka Huotari oli myös oikein oivallinen Vohvelina, eli köyhtynyt tilallinen Telegin.

Väliajan jälkeen tulee hetkeksi mieleen, että kohta menee usko koko Tsehoviin, tai ainakin viime aikojen teatterisovituksiin. En tykännyt viime vuoden Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta juuri lainkaan, ja ei HKT:n Vanjakaan ihan vakuuta.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo

Rakkauslaulu / Tampereen työväen teatteri 13.9.2014

Pidän kovasti Abi Morganin teksteistä, mutta se oli toki vain yksi syy mennä katsomaan tämä TTT:n uutuusnäytelmä.

TTT:n Rakkauslaulun tarina on aika koskettava ja surullinen, mutta iloisia hetkiä on niin paljon mukana ettei ihan vetistelyksi mene. Ja harvinaista kyllä, omat silmät pysyivät kaikesta huolimatta kuivina! Sellainen katkeransuloinen kokonaisuus yhden pariskunnan yhteiselämästä kymmenien vuosien ajalta.

Alussa hieman häiritsee, että näin pienellä ja intiimillä näyttämöllä pitää käyttää mikrofoneja. Mutta ei niitä taidetakaan käyttää kun muutamissa kohtauksissa, että ääni kuuluu ääniefektien/musiikin yli. Hyvä niin. (Mulla on lievä allergia puheteatterin mikityksistä).

Kahdella näyttelijäsetillä mennään eli Jaana Oravisto esittää Maggieta vanhana ja Heidi Kiviharju nuorena. Vanha Billy on Pentti Helin ja nuori Janne Kallioniemi. Kaikkia on tullut vuosien varrella nähtyä TTT:n esityksissä paljon, ja kaikki ovat erittäin päteviä ja taitavia näyttelijöitä. Menneisyys (tai ne suhteen alkuvuodet) ja nykyisyys (suhteen loppuhetket) limittyivät ihan hirveän hienosti toisiinsa. Siirtymisiä tapahtui kaapin kautta ja miten milloinkin, mutta aina saumattomasti ja sujuvasti. Varsinkin se kottaraisparvi toimii upeasti!

Kaunis ja intiimi lavastus (a'la Jyrki Seppä) toimii hyvin. Kellariteatteri on yksi mun suosikkinäyttämöitä, ja sinne sopii juuri tämmöiset pienimuotoiset ja hillityt esitykset kuin nenä päähän. Maggien ja Billyn koti parvekkeineen ja pihoineen sekä etualan persikkapuineen pysyy liki samana koko ajan. Pienillä tavaroilla sitä saadaan hieman muuttumaan. Talo on kokoajan läsnä, melkein kolmantena henkilönä näytelmässä. Se on nähnyt kaiken neljänkymmenen vuoden aikana. Valoilla ja ääniefekteillä ja musiikilla saadaan luotua kaunista, harrasta ja hämärää tunnelmaa. Samuli Reunanen ohjaa porukkaa varmalla, mutta herkällä kädellä.

Pikkuhiljaa esityksestä kuoriutuu esiin uusia tasoja, kun henkilöiden elämäntarina avautuu. Ensirakkauden huumasta, siitä kuinka he muuttivat tähän isoon taloon, keskelle ei-mitään ja vieraaseen maahan. Miten Billyn ura hammaslääkärinä urkeaa ja miten Maggie pikkuhiljaa alkaa itsekin käymään töissä, ja muutenkin kodin ulkopuolella. Mitä muutokset tekevät heidän suhteelleen, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Miten he edelleen ovat vielä yhdessä, kaiken kokemansa jälkeen. Miten se yksi isoin ja kipein asia hiertää välejä, mutta vanhemmiten siihen on jo sopeuduttu.

Ja lopulta se simppeli totuus: miten nuorena kaikki on vielä edessä - ja vanhana se onkin jo jäänyt taakse.

Vaikka tarina tuntuu ehkä kohtuuttomaltakin hetkittäin, niin se on sitä ihmisen arkea. Näiden ihmisten. Maggieen ja Billyyn kiintyy jollain läheisellä tavalla reilun kahden tunnin esityksen aikana.

Pikkuhiljaa katsojille kerrotaan enemmän siitä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Toinen valmistautuu kuolemaan, ja haluaa lähteä puhtaalta pöydältä. Ja vaikka katsoja tietää mitä lopussa tapahtuu, niin surullista se on silti. Mutta toisaalta helpottavaakin. Se kipu, se lääkemäärä, se tietoisuus että kaikki on kohta ohi.

Se Billyn argumentti, että ei ole mitään järkeä mennä töihin ja jäädä heti äitiyslomalle, kuulostaa jälkikäteen ajateltuna hyvin julmalta, mutta molemmat ovat lapsensaannin suhteen hyvin optimistisia. Tulevista lapsista puhutaan Sinappina ja Teekuppina. Naapuri-Josien Adam-pojan hoitaminen tuo hieman helpotusta lapsikuumeeseen. Adam, joka osoittautuu tulevaisuudessa varsin tärkeäksi hahmoksi pariskunnan elämässä.

"Ei kaikkea ole koskaan sanottu. Aina on vielä jotain sanottavaa". Niinhän se menee. Eikö se riitä että heillä on toisensa?

Näytelmä on mahdollista vuokrata tai ostaa myös Digital Theatresta, jos haluaa nähdä toisenkin version ja englanniksi. Mun on se pitänyt sieltä hankkia jo pitkään, mutta toivon mukaan lähiaikoina ehdin ostaa ja katsoa.


Kuvien copyright Kari Sunnari/TTT

Conus Marmoreus!! ja Nolla Nolla / Zodiak 12.9.2014

En tiedä mistä sain kipinän lähteä katsomaan näitä kahta nykytanssiesitystä. Koskaan ennen en ole Kaapelitehtaalla Zodiakissa käynytkään. Seurakseni sain tanssia monipuolisesti ja aktiivisesti harrastavan kaverini Sallan.

Illan ohjelmistossa oli kaksi nelikymmenminuuttista kantaesitystä. Ensimmäisenä Disneyn Milla Magian Noidutut Kotilot -sarjakuvatarinaan perustuva Conus Marmoreus!! Miten sarjakuvan kerronnan ja nykytanssin voi yhdistää? Ainakin aika viihdyttävästi :-)

Anne Hiekkaranta vastasi niin koreografiasta kuin esityksestäkin. 121 sarjakuvaruutua, joissa yhteensä 239 eri liikettä (jotka kaikki on ystävällisesti lueteltu käsiohjelmassakin). Huh! Hetkittäin piti kyllä konsultoida käsiohjelmaa koska en ihan tajunnut mitä estradilla tapahtuu. Mutta tämä johtunee taas omasta sivistymättömyydestäni.

 

Estradi piti sisällään vain ison valkoisen muovipressun lattialla. Hetkittäin mukaan tuli muutakin rekvisiittaa, kuten lötköisiä pinkkejä meritähtiä, tai pinkkiä peruukkia. Mutta pääsääntöisesti esillä oli vain kiehtovasti liikkuva tanssija. Osan kohtauksista Hiekkaranta myös selosti, sekä suomeksi että englanniksi.

On siinä jotain kiehtovaa kun kaunis kalju nainen esittää tanssien sarjakuvaa!

Olennainen osa esitystä oli Tuomas Fräntin mahtava livemusiikki/äänet (ja äänisuunnittelu). Mieshän on varsinainen multi-instrumentalisti! Ja osallistuu esitykseen keräilemällä meritähdet pienellä skootterilla. Sekä lisäksi tarjoilee maistuvia drinksuja 3 minuutin rantakohtauksen ajalla :-) Loistavaa! Interaktiivinen tanssiesitys.

Jostain syystä typerä blogi ei anna taas linkittää videota suoraan, joten laitetaan linkki sitten esityksen mainosvideoon. Siitä saa hieman käsitystä mistä tässä oli kyse.

Väliajan jälkeen palasimme takaisin saliin. Nyt lattia oli verhoiltu sanomalehdillä, tiukka suorakaiteen muotoinen alue, mitä valoilla vielä korostettiin. Illan toinen esitys oli Joona Halosen koreografia Nolla Nolla, missä esiintyi kaksi miestanssijaa Guillermo Sarduy ja Pasi Seppä. Tästä taisin ymmärtää vielä vähemmän, mutta hetkittäin oli aika vaikuttava.

Esityksen lopussa olivat miehet niin vähentäneet vaatetta kuin kierineet sanomalehdissä joten lehtisuorakaide ei ollut enää ihan niin siisti. Monenmoisia kuvioita nähtiin yhdessä ja erikseen ennen kuin sotkettuihin sanomalehtiin asti päästiin.

En tiedä olenko mä niin konservatiivinen, että perinteinen baletti on helpompaa/kauniimpaa. Vai oliko nämä kummatkin vaan NIIN moderneja että en ihan ymmärtänyt. Molemmissa esityksissä oli paljon kiinnostavia elementtejä ja olen hyvin tyytyväinen että menin katsomaan. Ja voi esityksestä pitää vaikkei sitä nyt niin aina ymmärräkään!

Kiitos Sallalle seurasta - otetaan uusiksi!


Kuvien copyright Zodiak (en löytänyt mistään kuvaajan nimeä!)

Vielä Ehtii / Tampereen työväen teatteri 11.9.2014

Tänään tuli käytyä taas TTT:llä, tällä kertaa Vielä Ehtii:n ensi-illassa.

Näytelmän ystävättäret ovat jo vuosia kokoontuneet viettämään aikaa Mariannen keskustakotiin. Naiset pelaavat korttia ja puhuvat työstä, lapsista, yksinäisyydestä, muistivaikeuksista ja iän tuomista vaivoista. Hehän ovat aina jakaneet kaiken, jopa aviomiehen!  Kun pöytään istahtaa iäkäs herrasmies, peli ja elämä saavat aivan uusia kierroksia. Pakkaa sekottaa vielä Marianne, joka päättää palkata avukseen monitoimi-Staffanin. Monen elämä muuttuu. 

Vielä ehtii (I sista minuten) on menestyneen ruotsalaisen käsikirjoittajan Carin Mannheimerin (1934-2014) komedia, jossa ikääntymistä käsitellään ronskin huumorin keinoin. Sen ikäihmiset ovat ihanan epäsovinnaisia, ihan kaikkea muuta kuin kilttejä ja hiljaisia. (TTT:n lehdistötiedote).

Vielä Ehtii oli aivan mahtava hyvänmielen komedia! Mieli on oikein hykertelevä juurikin nyt. Ei se nyt kokonaan pelkästään hauska ollut, eli joukkoon mahtui tummempiakin sävyjä.

Mutta Eila Roine! Tuo kaikkien teräsmummojen kuningatar! Aivan mielettömän hieno ja suvereeni esitys. Muutaman replan unohdus ei haitannut menoa sitten ensinkään (sitä vartenhan kuiskaaja teatterissa on). Nainen on lavalla melkein koko sen 2,5 tuntia yhtä soittoa ja puhetta piisaa. Joten jokunen pieni lipsahdus on täysin sallitavaa - sitäpaitsi niitä tuskin huomasi.

Näin hauskaa tekstiä ei aikoihin ole tullutkaan vastaan. Ruotsalainen Carin Mannheimer on kyllä iskenyt asian ytimeen hienosti. Nämä mummot ovat elämäniloisia, rempseitä ja lannistumattomia, vaikka vastoinkäymisiä tuleekin. Tommi Auvinen ohjaa koko palettia varmalla otteella. Lavastus oli hienostunutta, sellainen iso, hieman fiinimpi koti, missä aivokirurgin leski Marianne asustaa. Koko näytelmä tapahtuu samoissa lavasteissa eli Mariannen olohuoneessa. Kohtaukset vaihtuvat aika tiuhaan, ja musiikki, valaistuksen himmeneminen ja talokulisseihin heijastetut vanhat valokuvat ja videopätkät (ainakin Beatles, Abba, JFK bongattu!) tuovat aina pienen hengähdystauon kunkin kohtauksen välille. Harmittaa kun ne heijastetut kuvat ei näy kovin hyvin.

Eilan Marianne on rääväsuinen (vai suorapuheinen?), rempseä, sympaattinen, itsenäinen ja itsepäinen. Sellainen topakka jäärä, joka ei suostu menemään mihinkään muottiin. Ja avarakatseinen! Sanoinko jo suorapuheinen? Mutta toisaalta, aika yksinäinen, kaiken sen räväkän ulkokuoren alla. Kaksi aikuista tytärtä maailmaan saattanut, mutta näistä ei äidille paljoa seuraa ole. Toinen on kiireinen uranainen ja toinen levoton maailmanparantaja, joka ei pidä mitään yhteyttä. Ei ihme että Marianne lankeaa Staffanin lumoihin :-) Ja siitäkös Kristiina-tytär saa lisää vettä myllyynsä.

Mahtavan Eila Roineen lisäksi kaikki muutkin olivat tosi upeita rooleissaan. Maria Aro on aina säkenöivä, ja tässäkin hänen Annlouise on hieno! Vatsa vaivaa ja ukko koittaa pitää tossun alla, mutta lopuksi (onneksi) Annlouise päättää repäistä! Naps vaan kuuluu puhelimen kannesta! Solveig (Liisa Roine) herää enemmän eloon toisessa näytöksessä, kun joutuu pettymään ja myös vatvomaan vanhoja kaunoja Mariannen kanssa. Solveig on vanhapiika, mutta haluaa kokea tajunnan räjäyttävän lemmenseikkailun näin vanhoilla päivillään. Mutta Per ei taida olla yhtä innokas...

Ei tämä pelkästään näiden kolmen kypsän leidin juhlaa ole, vaan kumpikin miesrooli on myös varsin herkullinen. Seipään niellyt, ja melkein pystyyn kuollut, Per (Jarno Hiilloskorpi) kokee suuren elämänmuutoksen tarinan edetessä - ja nuortuu silmissä! Hienosti näytelty tämä olemuksen muutos. Ja sokerina pohjalla Monitoimi-Staffan, joka tulee kunnan avustajana vaihtamaan lamppua ja jää sille tielleen. Matti Pussinen-Eloranta tekee mun mielestä yhden parhaimmista rooleistaan tässä!

Sellasta verbaalista ilotulista koko 2,5 tuntia, että nuorempia katsojia heikottaa! Varsinkin Mariannen suuhun on pistetty niin suuri määrä nasevia kommentteja että oksat pois. Hän on milloin "passiivinen pedofiili näin vanhemmiten" ja jatkuvasti hokee pärjäävänsä kyllä. Kunnan gigolon (Staffan) stailaamiseen tarvitaan apuja, ja kun Staffan lähtee treffeille, niin Marianne muistaa varmistaa että kondomit on mukana. Marianne tukeutuu vaikeissa tilanteissa avustajaansa, ja on huikean ilahtunut huomatessaan heidän olevankin ystäviä (siinä kohtaa tuli aika liikuttunut olo itsellekin).

Kyllä tässä oli paljon tuttua ja omia lähisukulaisiaan tunnisti, ainakin piirteitä sieltä ja toisia täältä... Näytelmän keskiössä joukko ikäihmisiä, ja niin oli katsomonkin puolella. Mutta sopii tämä silti ihan kaikenikäisille - paremmin kuin hyvin.

Kannattaa mennä katsomaan miten voileipäkakku tekee comebackin, saako Solveig Pärrestä vihdoin miehen itselleen, miten käy Annlouisen kun siippa ostaa Viagraa ja kuka on homojen lempisäveltäjä! Ja korttia läiskitään, Perin suurin vika taitaakin olla bridgen pelaamattomuus.

On näytelmällä ihan viestikin: vaikka vanhuus ei tule yksin, ja muisti alkaa pätkimään, niin viini maistuu ja elämäkin aika mukavasti!

Voin suositella erittäin lämpimästi!

Ja kiitos TTT elämyksellisestä illasta (oranssinkeltainen leivos oli vähintäänkin yhtä hyvä kun Evitan valkoinen keko!).


Kuvien copyright TTT/Kari Sunnari

Missä paikkasi, tiedätkö sen? / Tukkateatteri 9.9.2014

Tamperelainen Tukkateatteri tekee vuodesta toiseen kiinnostavia esityksiä, eikä tämänsyksyinen steampunk-rymistely ole mikään poikkeus. Innostuin heti välittömästi kun keväällä kuulin ensimmäisiä huhuja näytelmästä. Ja oli se hieno! Esityksiä on 4.10. asti, ja koska Tukkateatteriin ei montaakymmentä katsojaa kerralla mahdu, niin suositan varaamaan liput hetimmiten!

Mutta siis asiaan. Taru Luojolan kirjoittama Missä paikkasi, tiedätkö sen? on alunperin julkaistu novellina Osuuskumman Steampunk! - Höyryä ja Helvetinkoneita -antologiassa. Mulla on vaan ykkösosa Koneita ja Korsetteja, koska en ole vieläkään saanut kakkosta hankittua. Joten alkuperäisnovellikin on toistaiseksi lukematta. Kirjaa (molempia osia) on myynnissä Tukkateatterilla esitysten yhteydessä 15 euron hintaan.

Ja asiaan... Katja Pilvin ohjaamassa näytelmässä liikutaan 1800-luvun lopun Skånessa, useassakin eri aikatasossa. Vuosien vaihtumisen seuraamisessa auttaa hieno aikavalitsin lavan sivulla. Tarinassa on kyseessä oikeastaan kolmen erilaisen ihmisen kasvutarina. Nuori Jonas Ångström (aina yhtä mainio Antti Salminen) haaveilee pikkupoikana liittyvänsä ilmarosvoihin, mutta uskonnollinen äiti (ihastuttava Taru Luojola) kuvittelee isättömälle pojalleen toisenlaista tulevaisuutta. Ja niinpä Jonas joutuu kaupunkiin tehtaaseen töihin. Toisaalla taas Sofia Brist (raikas ja taitava Katri Liukkala) joudutaan antamaan lapsettomalle kauppiaspariskunnalle elättilapseksi. Sofia etenee vastaamaan kaupasta ja odottaa tilanteen jatkuvan, mutta kohtalo päättää toisin. Jonaksen ja Sofian kohtalot kietoutuvat myöhemmin yhteen, kun Jonas tapaa Sofian siskon Emman.

Kolmantena henkilönä seurataan kalastajanpoika Peder Ormkvistin (Mark Jarvel) nousua ilmarosvojen kärkeen ja jopa Skånen työväenmiliisin ilmavoimien komentajaksi asti. Vallankumousteemat limittyvät hienosti kasvutarinoihin ja steampunk-mytologiaan. Ketä motivoi kosto, ketä maailmanpelastaminen. Tarinalla on jossain mielessä myös onnellinen loppu, vaikka väkivaltaisuuksilta ja kuolemalta ei voidakaan välttyä.

Kaikki näyttelijät (Salmisen Anttia lukuunottamatta) nähdään lukuisissa eri rooleissa. Hienoja asu- ja roolivaihtoja nähdään useita. Mun suosikki oli kyllä varmaan käsikirjoittaja Taru Luojolan monet roolit; upeasti pukeutunut aatelisherra (jolle käy heti näytelmän alkuhetkinä karvaasti), harras rouva Ångström, ylväs kruunun sotilas, ja lisäksi vielä naapuri ja kantajakin. Mutta se 1800-luvun dandy, joka käy klubilla; olisin tarvinnut kuolalapun! Sitten oli myös Russell Crowen-näköinen Eero Väätäinen, joka varsinkin ilmalaivan kapteenina hienoine asusteineen oli mykistävä.

Visuaalisesti tämä on aivan ihastuttava! Vaikka näyttämö on pikkiriikkinen, niin kaikki oleellinen mahtuu mukaan. Lavasteita tuodaan ja viedään sitä mukaan kun niitä tarvitaan, ilmalaiva lipuu esille verhojen takaa, arkusta kaivetaan kamoja. Arkuilla on muutenkin monta funktiota. Kohtaukset vaihtuvat taajaan, mutta hyvin katsoja pysyy kärryillä. Leena Sievä vastaa niin lavastuksesta kuin nerokkaan yksityiskohtaisesta puvustuksestakin (ja tarpeistosta). Ihanasti on hyödynnetty kunnon steampunk-henkeen kaikenlaista; tyhjiä pulloja, paperilautasia, kaljatölkkejä...

Sitäpaitsi näytelmä missä miekkaillaan on AINA hyvä!

Jos nyt jotain ei-niin-ylistävää tarttee keksiä, niin ne muutamat laulut eivät ehkä ihan toimineet ja istuneet muuten hienoon näytelmään.

Enkä taas muistanutkaan että yksi mun suosikki(harrastajateatteri)näyttelijöistä eli Antti Salminen on mukana taas tässäkin. Kotimatkalla Eevan kanssa pohdittiin miten hyvä se on ja sietäisi olla "oikeillakin" näyttämöillä. Ja totesimme kummatkin ketä tunnetumpaa näyttelijää tämä monellakin tavalla muistuttaa, nimittäin Stephen Moyeria :-)

Eevan kanssa oltiin siis esitystä katsomassa ja sattumalta siellä oli Mari ja Mikkokin! Kiva treffata aina tuttuja kulttuurin merkeissä. Ja tällä kertaa Eeva ei lyönyt päätään mataliin valaisimiin katsomon päällä :-)


Tänä syksynä on luvassa lisää scifiä teatterilavalla, kun helsinkiläinen Teatteri Toivo esittää Orson Scott Cardin Ender's Gamen. Sitä olen menossa katsomaan sitten hieman myöhemmin syksyllä.


Kuvien copyright: Niina Uusitalo

Evita / Tampereen työväen teatteri 3.9.2014

Heti kaksi päivää ennakon jälkeen uudelleen Evitaa katsomassa, tällä kertaa teatteriseuralaisena Eeva. Lavalla sama kokoonpano kuin maanantain ennakossa, paitsi loistava Lari Halme oli vaihtunut ei-ihan-niin-hyvään Vesa Kietäväiseen.

Muuten enskari oli paljon parempi kun ennakko! Toki istumapaikkakin oli ihan paras mahdollinen mitä TTT:n suuren näyttämön katsomosta löytyy (kiitos Sari!). Kyllä vaan hyvältä paikalta on ihan eri asia seurata näytelmää kun huonolta.

Nyt kun tarina ja itse esityskin oli tuttu, niin pystyi enemmän ehkä nauttimaan kaikesta. Ja mikäs tässä oli nauttiessa kun oli hyvä esitys, hyviä laulajia ja kaikin puolin ihan mukavaa.

Edelleen Buenos Aires oli yksi näyttävimpiä kohtauksia, niin musiikillisesti kuin lavastuksellisesti ja valojen mittapuulla. Varsinkin valaistus toimii upeasti tässä. Sen sijaan se kenraalien ampumiskohtaus ei toimi, ainakaan mun mielestä. Kenraalit itsessään ovat kömpelön liikuttavia.

Musikaali maalaa kuvan aika häikäilemättömästä naisesta, joka kaikkia keinoja kaihtamatta luo itselleen uran.

Emmi Kaislakari rakastajatterna lauloi minusta (joka ei oikeasti ymmärrä hyvistä laulajista juurikaan mitään) mun mielestä hetkettäin paremmin kun Evita-Laura Alajääski! Joka laulaa kovaa ja korkealta. Che (Juha-Matti Koskela) ehkä inasen vaisu, pitäisi olla enemmän kapinaa ja munaa! Kyseessä on kuiteskin vallankumousjohtaja, jumantsuikka!

Väliajan molemmin puolin isot ja näyttävät joukkokohtaukset. Sellaiset toimii aina.

Marraskuussa menossa sitten katsomaan sitä toista miehitysversiota, ja odotan suurella mielenkiinnolla, koska useat tahot ovat kehuneet paremmaksi. Jää nähtäväksi...

Kiitos TTT ensi-iltakutsusta!


Kuvien copyright: Teppo Järvinen

Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus / Tampereen työväen teatteri 2.9.2014

Sen verran on tainneet kyyneleet kuivata nyt, että pystyy jotain kirjoittamaankin aiheesta. Huomenna sitten lisää joku jäsenneltykin ajatus. Mua vaivaa (tai lähinnä tietokonetta vaivaa) toimimattomuus, eli vaikka se silloin tällöin suostuu jopa käynnistymään, niin nettiin ei pääse. Joten blogistin on hankala saada mitään päivisin kirjoitettua ilman konetta, ja iltaisin on tällä viikolla menoa joka ilta.

Kuten jokainen tämän blogin vakituisempi tai pitkäaikaisempi lukija saattaa tietää ja muistaa, on tämä näytelmä mulle tärkeä ja rakas. Niin rakas, että suomalaista versiota on odotettu pelonsekaisin tuntein.

Mutta turhaan pelkäsin; olisi pitänyt uskoa ja luottaa vaan ammattilaisiin. Toissaviikkoinen juttutuokio ohjaaja Otso Kauton ja pääosatähti Jyrki Mänttärin kanssa tosin hieman mun jännittyneitä fiiliksiä lievittikin (kyllä siitäkin on muuten postaus tulossa!).

Kyseessä on nimittäin yksi vuoden teatteritapauksia tässä maassa, sen verran ainakin voin nyt ensi-illasta kotiuduttuani sanoa. TTT on tehnyt aivan uniikin tuotannon, vaikka olisikin voinut mennä helpompaa tietä ja lainailla Lontoon National Theatren esityksestä toteutustapoja. Hyvin erilaisilla linjoilla mennään siis. Ja se on hyvä!

Epäilin myös Jyrki Mänttärin soveltuvuutta 15 vuotiaan Christopherin osaan. En epäile enää, vaan vajoan Mänttärin eteen polvilleni ylistämään tämän esitystä. Kuvittelin ettei Luke Treadawayn tulkintaa voi KUKAAN ylittää, ja ei voikaan. Mutta kovin kauaksi ei tämä siitä jää. Taas kerran, omia polkuja kuljetaan.

Kymmenen pistettä siis Tampereen Työviksen työryhmälle ja ohjaaja Otso Kautolle rohkeasta ja visuaalisesti näyttävästä kokonaisuudesta!

Lisää ajatuksia nukuttuani ensin...

Evita / Tampereen työväen teatteri 1.9.2014

Mulle ihan ensimmäinen kerta Evitan parissa, mutta se tulee tänä syksynä hyvinkin tutuksi, kun tulee nähtyä TTT:llä molemmat miehitysversiot ja Tukholmassakin kerran. Ei ehkä Andrew Lloyd Webberin parhaita musikaaleja, mutta ihan kiinnostava tarina. Mä olen lähtökohtaisesti nähnyt aivan liian vähän musikaaleja, joten siltäkin kantilta erittäin hyödyllinen ilta!

Tarinan keskiössä Eva Peron, tuo Argentiinan johtava lady muutaman vuoden takaa. TTT:n versiossa pääroolissa vaihtelevat Laura Alajääski ja Maija Rissanen, nyt ennakossa Alajääski. Mun mielestä Laura lauloi oikein hyvin, mutta minua musikaalisesti sivistyneemmät valistivat että ylä-äänissä oli ongelmia. Musiikki ylipäätään ei ollut niin kauhean mieleenpainuvaa, varsinkin alussa oli liikaa lattarihenkisiä kappaleita. Mutta loppua kohti enempi tutumpia kappaleita ja muutenkin parempia biisejä. Mä en ole kovin suuri lattarimusiikin ystävä jostain syystä.

Yksi iso kiitos menee myös Tanssiteatteri MD:n tosi taitaville tanssijoille, jotka tekivät joukkokohtauksista upeita! Erityisesti se timmikroppainen merimiesasuinen nuorimies Buenos Aires-biisissä letkeine lanteineen... Muutenkin joukkokohtauksissa on näyttävyyttä ja voimaa, kuten niin monessa musikaalissa muutenkin. Eikä mitenkään yllätä että näyttelijöiden tanssissa ei ihan samaa taikaa ole kuin MD:läisten :-)

Lavastus oli luovia ratkaisuita täynnä. Buenos Airesin mainosvalot ja maasta kohoavat pilvenpiirtäjien silhuetit, jotka muuttuivat mustavalkoisista värillisiksi, banderollit iskulauseineen, hautajaiskynttilät, pahvisotilaat ja -kenraalit... Iso kiitos siis lavastuksesta vastaavalle Teppo Järviselle.

Illan ehdoton valopilkku oli Lari Halme, joka veti Magaldin roolin tosi suvereenisti. Mun kestosuosikki Juha-Matti Koskela on aina hyvä, tällä kertaa kertoja-Chen osassa. Emmi Kaislakari teki myös pienen mutta hienon roolin prostituoituna. Laura Alajääski oli näyttävä lukuisissa puvuissaan, ja osasi ottaa roolinsa. Ja vaikka mä tykkään kovasti Mika Honkasesta, niin ei tämä ihan parhaimpiinsa Juan Peronin roolissa yllä. Se on varmaan yleinen ongelma tässä maassa, että hyviä musikaalinäyttelijöitä ei kasva joka oksalla. Kun pitäisi osata sen näyttelemisen lisäksi laulaakin, ja hyvin! Mutta ei kai oopperalaulajien tasoisia joka musikaaliin riitä, eikä liene tarkoituskaan. Mun sivistymättömille korville kaikki Evitalaiset lauloivat ihan mukiinmenevästi; toiset paremmin kun toiset toki.

Tämmöiset massiiviset musikaalijutut ovat teatterien lavastamoille ja puvustamoille aina suurponnistus. Evitassakin on valtava määrä väkeä, ja siten tarvitaan iso määrä erilaisia asujakin. Hienosti tässä on taas onnistuttukin. Lavastuskin on hienoa, mutta lava on kyllä aika iso. Kävi mielessä jossain vaiheessa iltaa että olisiko sittenkin toiminut paremmin aavistuksen pienemmällä näyttämöllä? Naapuritalon Les Mis viime talvena sopi taas vallan mallikkaasti pienelle ja intiimille lavalle. TTT:n suuri näyttämö on aika armoton ja nimensä mukaisesti *suuri*, ja nyt välillä tuntui että koko produktio hukkuu sinne ison lavan keskelle.

Ja koska mulle tämä musikaali oli uusi (ja itse asiassa Argentiinan ja Peronien osuus sen historiassa oli muutenkin hieman hatarissa kantimissa) niin tarina oli kiinnostava. Ja oikein mukava huomata Chen suuri rooli, koska syksymmällä olen menossa katsomaan Tukholman Evitaa, jossa saman roolin vetää maailman ihanin Patrik Martinsson!

Tykkäsin kovasti niistä kappaleista missä upseerit ja kansan eliitti lauloivat yhdessä. Laulava upseerijoukko oli muutenkin kovin sympaattinen.

Loppu tuli jotenkin töksähtäen ja äkillisesti, eli siinä olisi voinut hioa tai miettiä vielä hieman. Töks.

Yleisö oli hieman vaisuhkoa, en tiedä miksi, ennakkoesityksenkö syy? Keskiviikkona menen ensi-iltaan, ja katsotaan oisko hieman innostuneempaa väkeä siellä.

Ei ehkä ihan napakymppi, mutta oikein kelpo esitys. Lisää ajatuksia seuraavan katselukerran jälkeen!


Kuvien copyright Teppo Järvinen / TTT