Toast / Park Theatre 31.8.2014

Tämä esitys tuli valittua oikeastaan sen mukaan, että Lontoossa on sunnuntaisin tosi vähän teattereita auki. Mutta jostain syystä tämä pieni, uusi (täytti keväällä vasta vuoden) teatteri Finsbury Parkin metroaseman vieressä pitää esityksiä sunnuntaisinkin, mikä on erinomaista (menen sinne uudelleen lokakuun reissulla, taas samasta syystä).

Toast oli näytelmä eräästä leipomosta ja sen henkilökunnan dynamiikasta. Näimme vain pukuhuoneen/taukotilan missä kaikki toiminta tapahtui. Itse leipomo oli näyttämön ulkopuolella. Näytelmä on lähtöisin Richard Beanin kynästä (mies mm. näytelmien One Man, 2 Guvnors ja Pitcairn sekä myös tämän vuoden NT-hitin Great Britain takana). Toast oli kuitenkin ensimmäinen isompi näytelmänsä ja se sai ensi-iltansa Royal Courtissa 1999.

Mä en kyllä niin kauheasti ollut kärryillä mitä tässä tapahtui. Eli ei tehnyt ainakaan muhun mitään suurempaa vaikutusta. Yksi on vähäpuheinen ja iso mies (Matthew Kellyn Nellie). Sama mies on esittänyt muuten Hiiriä ja Ihmisiä -näytelmän Lennietä, ja saanut siitä Olivierkin. Se mulle tuli tästäkin roolista ekana mieleen! Se oli kyllä ihan hyvä.

Telegraphin Charles Spencer tykkäsi kyllä:

That superb actor Matthew Kelly is mesmerising as old Nellie, a broken-down employee of the factory battered into submission by years of hard graft and a wife who only allows him one packet of cigarettes a week. He movingly captures the sheer weariness and almost childlike simplicity of the man, and there are long passages when he just sits vacantly in his chair during breaks in his shift but nevertheless proves both mesmerising and poignant. With his baker’s hat and battered face, he puts one in mind of Rembrandt’s ruthlessly honest late self-portraits. You can’t take your eyes off him.

Eikä näytelmän sivutkaan paljoa valaise juonesta:

Another Sunday night shift. The smell of bread baking. The industrial thump, thump, thump of the machines that never stop. The ovens are cranked up to full blast, the factory is humming, and everyone wants to be somewhere else. But this shift is going to be different. Because when a crisis hits the factory, the men have more to lose than just their wages...      

Ehkä mulle tartteisi vääntää rautalangasta. Ei edes paljoa naurattanut. No, ei sitä kai kaikki esitykset Lontoossakaan henkeäsalpaavan hienoja voikaan olla.

Mutta Park Theatre oli kiva paikka. Söin terassilla sunnuntaibrunssin ennen esitystä eli salaatin ja siideriä. Sitäpaitsi käsiohjelma/näytelmä oli sen pari puntaa, jee! Pitäisköhän lukea se läpi jos se valaisisi juonta paremmin? 


Esityskuvien copyright Ben Broomfield
Muut (myös kuva tyhjältä lavalta) omia.

Bring Up The Bodies / Aldwych Theatre 30.8.2014

Ja sitten heti perään se toinen osa eli Bring Up The Bodies. Myös tämä kirja voitti Man Booker Prizen, tosin vuonna 2012. Saapas nähdä yltääkö trilogian kolmas osa The Mirror and the Light ilmestyessään samaan. Kyllä mä hattua nostan jos näin käy.

Samat kolme tuntia pituutta tälläkin. Kyllä oli sinällään pitkä päivä kun istui samassa teatterissa yli 6 tuntia. Mutta onneksi oli niin laadukasta menoa ettei tuntunut istumiset missään! Ja hei, Aldwych oli sievä teatteri, ja möivät paljon kaikenlaista mainosrekvisiittaa. Käsiohjelmien lisäksi ostin postikorttisetit ja magneetit kummastakin näytelmästä.

Jostain luin että näytelmiä oli hieman viilattu ennenkuin siirtyivät SUA:sta Lontooseen. Lyhennetty ja kieltä muokattu. Hilary Mantel ja dramaturgi Mike Poulton tekivät muutenkin yhteistyötä hyvin läheisesti romaania näytelmäksi muuntaessaan.

Bring Up The Bodies jatkuu suoraan siitä mihin Wolf Hall lopetti. Nyt mukaan kuvioihin ilmaantuu Jane Seymour ja Henry VIII:n vaimo Anne Boleyn alkaa tulla taakaksi. Kuningas delegoi tästä eroon pääsemisen Cromwellille. Mestarillisena taktikkona tämä etsii laillisia syitä miten homma hoidetaan. Sama porukka tässä näyttelee ja pääsääntöisesti samoja roolejakin. Ja yhtä laadukkaasti.

Guardianin Mark Lawson tykkäsi, 5 tähteä (oli nähnyt ne myös SUA:ssa):

The attribution of villainy and heroism also challenges conventional biography. Among a uniformly thoughtful and inventive cast, Sir Thomas More (John Ramm), is vain and slippery, a man for all treasons, and yet still ultimately admirable in his willingness to die for principle. Nathaniel Parker's Henry switches instantly between charm, insecurity and terrifying rage, while convincingly suggesting that English ecclesiastical reform was driven by the king's soul as well as his penis. With equal nuance, Paul Jesson's tremendous Cardinal Wolsey is a sybaritic hypocrite but still heart-breaking in his fall, while Lydia Leonard's Anne is a sexual and theological schemer – the plays intriguingly explore the theory that Henry's succession needs gave an opening to Protestant plotters in his court – who later takes on true tragic force.

Crucially, Ben Miles, as Cromwell, is harder on the character than Mantel was. His Master Secretary, on stage almost throughout, is charismatic and attractive, but chilling in moments when he alludes to having killed in Italy or forgets himself and nearly throttles Wolsey and Henry. Cromwell's brutal compliance in letting several people die to save himself was also clearer to me as a theatre-goer than a reader.

Ja Jane Shilling (Telegraph) piti myös:

Nathaniel Parker as Henry VIII is strongest when expressing Henry’s humanity: his impetuosity, petulance, vanity and generosity. His regal strain of violence and menace is less clearly developed. Ben Miles’s Cromwell, with his flat London accent and watchful, calculating presence, tempered with flashes of humour and rare kindness, is a finely realised performance.

Bring up the Bodies is a swifter, more theatrical affair: the fall and execution of Anne Boleyn and her alleged lovers, the rise of the mouse-like Jane Seymour (a seamless progression by Leah Brotherhead from downtrodden diffidence to wry, sly assurance), have an inexorable tragic momentum. Jeremy Herrin’s account of the two plays, slightly abbreviated from the original Stratford production, has a taut intelligence, and a subtle awareness of the parallels between Tudor times and our own. Christopher Oram’s designs - the costumes flashing gorgeously against the stark rectilinear grey set - and Stephen Warbeck’s subtle score are beautifully atmospheric.

Kolme tuntia kuluu taas siivillä, ja sitten jäin taas notkumaan stage doorille. Kärsivällisyys palkittiin lopulta kun Nathaniel Parker ilmaantui (viimeisenä tosin) isojen pakaasien kanssa. Hieman aiemmin yksi suosikkinäyttelijäni eli Emma Thompson perheineen meni sisään, olivat olleet myös katsomassa kumpaakin näytelmää. Tulivat kaikki yhdessä sieltä ulos, mutta en kehdannut mennä ahdistelemaan vapaa-aikaansa viettävää Emmaa nimikirjoitus- tai kuvapyynnöilläni. Mutta kun juttelin Nathanielin kanssa, niin se kuunteli siinä vieressä :-) Oli jo sen verran hämärää etten viitsinyt mitään kuvia pyytääkään (sitäpaitsi mulla on vanha kuva itsestäni ja Parkerista). Herra ei meinannut millään uskoa että joku tulee Suomesta asti katsomaan.

Esityskuvien copyright Keith Pattison, muut omia

Wolf Hall / Aldwych Theatre 30.8.2014

Hilary Mantelin samannimiseen menestysromaaniin (Man Booker Prize 2009) pohjautuva Wolf Hall siirtyi Lontooseen Stratford-Upon-Avonista, ja hyvä niin, koska mulla ei ollut mahdollisuutta mennä sinne katsomaan. Ja nyt Lontoosta se siirtyy samalla porukalla Broadwaylle. Ovat olleet ilmeisen suosittuja esityksiä, ja ei ihme! Harvoin näkee näin hienoa historiallista teatteria. Toki jo lähtökohdat ovat hyvät eli hyvin kirjoitetun tekstin, jonka taustatutkimus on tehty huolella, tuominen näyttämölle lienee helpompaa kuin huonon tekstin. Kyseessä on kuitenkin historialliset henkilöt ja henkilökuvaukset lienevät paljon lähempänä totuutta kun eräälläkin Stratford-Upon-Avonin suurella miehellä.

Aldwych Theatren pelkistetyt lavasteet muistuttivat Globen (tai RSC:n) tuotantoja. Lavalla ei ollut oikeastaan mitään muuta kun jotain irrallisia siirettäviä huonekaluja (pari tuolia, pöytää yms). Kaikki perustui näyttelijätyöhön. Joilla oli sentään ajanhenkiset puvut. Ohjaaja Jeremy Herrin (miltä viimeksi olen nähnyt NT:n This House näytelmän NT Livessä 2013, South Downs 2012 Harold Pinterissä sekä The Tempestin Globessa 2013) tekee tasaisen hienoa työtä.

Näytelmän keskiössä on Thomas Cromwell. Tarina sijoittuu noin vuosiin 1527-1535, pahamaineisen Henrik VIII valtakaudelle. Työläistaustainen Cromwell nousee pikkuhiljaa valtaan, ensin kardinaali Thomas Wolseyn oikeaksi kädeksi ja sitä kautta kuninkaan neuvonantajaksi. Hän on aika käytännönläheinen tyyppi, hoidellen kuninkaan sotkuisia naisasioita, avioeroja ja uusien liittojen sopimuksia. Selviytyäkseen hovin juonitteluista ja kuninkaan oikuista tarvitseekin olla helkatin fiksu ja myös juoniva tiettyyn pisteeseen asti.

Ben Miles on ihan hirmuisen erinomainen Cromwellin roolissa. Vähäeleinen mutta uskottava. Nathaniel Parker (ehkä tunnetuin komisario Lynleynä) on hyvinkin katu-uskottava kuningas Henry VIII. Pidin myös mm. kardinaali Wolseytä näyttelevästä Paul Jessonista (ollut miljoonissa tv-sarjoissa ja paljon myös RSC;n näytelmissä).

Näytteenä pieni videopätkä näytelmän alusta (typerä blogiohjelma ei taaskaan anna upottaa videota tänne) missä kardinaali Wolsey ja Cromwell keskustelevat taas kerran kuninkaan avioliitosta ja perillisistä.

Hienoa, hienoa työtä! Kriitikot ovat olleet kanssani samaa mieltä! Jos kohta melkein kaikki kritiikit koskevat RSC:ssä esitettyjä versioita, eikä Lontoon Aldwych Theatressa.

Kuten vaikkapa Independentin Paul Taylor, 5 tähteä:

But Ben Miles is superlative at conveying the inner complexities of the man – the shrewd watchfulness, the sense of banked-down grief, the little flashes of sardonic humour. David Starkey once described Cromwell as “Alastair Campbell with an axe” but in these plays we get a thoroughly three-dimensional figure.

Nathaniel Parker's handsome, strapping Henry VIII subtly shows you a man who can bring himself to believe what he needs to believe but not without some self-pitying twinges of conscience. There's horror and pitch-black comedy in the process whereby, when Anne Boleyn cannot produce a male heir, Cromwell is called upon to assemble forced and false confessions of adultery.

Tai vaikkapa Guardianin kriitikko Michael Billington (4 tähteä):

Turning a novel into a play is always tricky: even more so in the case of Hilary Mantel's two prize-winning books which view the dark intricacies of the Tudor court through Thomas Cromwell's fierce, prismatic intelligence. But, even if Mantel's poetic eye for detail gets somewhat lost, Mike Poulton has done an outstanding job in turning the books into two epic three-hour plays that, in Jeremy Herrin's RSC production, make for a gripping piece of narrative theatre.

Poulton has an awful lot of story to get through but he succeeds in focusing on the key characters. In Mantel's book, we see much of the action through Cromwell's eyes. Here he is more objectively viewed but still totally compelling: a born financial fixer, a razor-sharp lawyer, a cunning court diplomat who even manages to put a positive spin on the king's guilt-haunted dream about his dead brother. Ben Miles may not have the ugliness of which Cromwell is accused but he brilliantly conveys the watchful intelligence, the inner grief, the implacable isolation.

Charles Spencerkin (Telegraph) tykkäsi 4 tähden verran, jos kohta olisi kaivannut lisää yhtä ja toista:

Nevertheless Jeremy Herrin’s fleet staging, with gorgeous costumes and a raft of strong supporting performances grips almost throughout, and the destruction of Anne Boleyn and her supposed lovers in the second play proves splendidly dark and gripping. Nathaniel Parker captures Henry VIII’s disconcerting mixture of magnificence and petulance, Paul Jesson is a memorable, witty Wolsey who haunts the action even after his death while Lydia Leonard who so often seems vile and manipulative as Anne, somehow wins the audience’s pity at the end.

Ben Miles oli ihastuttava myös siviilissä!

Kolmetuntisen esityksen jälkeen oli muutama tunti aikaa ennen sitten toista osaa samassa paikassa eli Bring Up The Bodiesia. Elisabet tuli mua treffaamaan (mm. toi mulle kiikarit lainaan kun unohdin omani sen luokse). Käytiin syömässä Globe-pubissa Covent Gardenin oopperaa vastapäätä kun oli ensin juteltu muutamien näyttelijöiden kanssa stage doorilla. Valitettavasti eniten odottamani Nathaniel Parker ei ilmaantunut, mutta oli vielä onneksi se toinenkin näytelmä...

Odotan uutta kuusiosaista BBC2:n tv-sarjaa mielenkiinnolla, sen pitäisi tulla telkkariin ensi vuonna. Siinä Cromwellin roolissa nähdään mahtava Mark Rylance. Ja muissa osissa mm. Mark Gatiss (Stephen Gardiner), Claire Foy (Anne Boleyn), Damian Lewis (Henry VIII), Jonathan Pryce (kardinaali Wolsey), David Bradley (Norfolk)


Esityskuvien copyright Keith Pattison, muut omia.

Medea / National Theatre 28.8.2014

Helen McCrory on ihan uskomaton!

Siinäpä se on, pähkinänkuoressa.

Medea on Euripideen kreikkalaistragedia, joka on tuotu hyvin onnistuneesti nykypäivään. Kaunis, mutta piinaava näytelmä. Tarina epätoivoisesta äidistä, joka on valmis pahimpaan mahdolliseen tekoon kostaakseen miehelleen.

Tästä National Theatren hienosta versiosta vastaa Ben Power ja Carrie Cracknell ohjauksesta. Viimeksi näin Cracknellin ohjaaman Birdlandin Royal Courtissa keväällä. 90 minuuttia ilman väliaikaa menee hyyyyyvin nopeasti, melkein tulee purtua rystysiä penkin reunalla.

Vaikka tämä on tuhansia vuosia vanha tarina, niin ihan tätä päivää eletään, muutenkin kun vain modernissa miljöössä. Käsiohjelmassa on useakin artikkeli traagisestä äitiydestä ja Medean myyttisestä äitihahmosta. Mm. juristi joka edusti murhaaja Myra Hindleytä, analysoi yleensäkin mikä saa naisen murhaamaan, ja useimmiten vieläpä perheenjäseniään. Kuinka suurin osa näistä murhaajattarista on itse väkivallan uhreja. Näytelmän näkemisen jälkeen tuli luettua netistä enemmänkin näitä juttuja.

Medean taustalla ei ole väkivallan uhriksi joutuminen, vaan miehensä hylkäämäksi tuleminen on se viimeinen pisara. Vieraassa maassa, omasta maastaan lopullisesti lähteneenä (murhattuaan ensin oman veljensä) Medea tuntee tulleensa nurkkaan, kun Jason päättääkin lähteä Korintin kuningas Kreonin tyttären Kreusan matkaan.

Medean petollista miestä Jasonia näyttelee jykevästi Danny Sapani. Medean vanha ystävä Ateenan kuningas Aegeus (Dominic Rowan), joka lupaa tälle ja lapsille turvapaikan (kun Medea vastineeksi lupaa taioillaan antaa lapsettomalla pariskunnalle lapsia). Pidin kovasti myös Martin Turnerin Kreonista. Vaikka kaikki nämä miehet ovat hyviä, niin ihan tämä on Helen McCroryn bravuuri. Tunneskaalaa hyvin läpikäyvä McCrory on maanisen loistava, takertuva, juonitteleva ja kylmähermoinen tappaja.

Medea ei suostu lähtemään Korintista, vaikka ensin siippa ja sitten kuningas tulee sanomaan että mentävä on. Ei, vaan Medea päättää sen sijaan kostaa. Kosto osuukin maaliinsa hyvin. Ensin myrkytetty vaate Kreusalle, sitten omien lasten tappaminen.

Yllättäen moderni lavastus ja puvustus toimii hyvin. Lavan takaosassa talon takapiha puineen ja keinuineen, ja sen yläpuolella Kreonin talo isoine lasiö-ikkunoineen. Ei yhtään haittaa että lapset katsovat telkkaria, saavat lahjaksi tietokonepelejä tai porukka napsii selfieitä :-)

Helen McCrory militarishenkisissä vaatteissa ja lopussa upeasa liehuvahelmaisissa housuissa (mitkä ovat veressä uitetut ihan lopussa...). Huoh. Järisyttävä.

Hieno livebändi soittaa yläkerran "häähuoneessa" - kaikki näytelmät missä on livemusiikkia on heti askeleen verran parempia. Ehkä ne modernit tanssikohtaukset eivät ihan uponneet niin hyvin.

Notkuin tovin (aika pitkänkin tovin itse asiassa) NT:n stage doorilla, ja kärsivällisyys palkittiin lopulta kun ensin Helen McCroryn mies (Damian Lewis) meni sisään ja hetken kuluttua tuli vaimonsa kanssa ulos. Samaan kuvaan heitä ei kyllä saanut (Helen sanoi että Damianilla on nyt vapaailta). Mutta Helen oli varsin mukana ja juttelimme tovin (koska olin ihan ainoa stage doorilla, muut luovuttivat jo aiemmin, koska oli aika viileä keli). Kiitti kovasti suklaista.

Kyllä tästä nyt ainakin Olivier-ehdokkuus pitäisi napsahtaa, ellei peräti voittokin. Ihan väkevimpiä naisrooleja koko vuonna. Ja osoittaa taas kerran todeksi ajatukseni että vasta näyttämöllä se todellinen lahjakkuus tulee näkyviin. Tämä oli jo toinen kerta kun näin McCroryn teatterissa (se edellinen oli Last of the Haussmans) ja molemmilla kerroilla ollut paempi kuin missään tv- tai elokuvarooleissaan.

Kriitikotkin ovat tykänneet, varsinkin McCrorystä:

Charles Spencer, Telegraph:

Of all the scary characters in Greek tragedy, Medea is surely the most terrifying and the one who gets most disturbingly under our skin. There is a particular horror about women who kill their children. When a news item reports such a tragedy, one shudders and wonders what drove them to such a dreadful and unnatural act.

Now Cracknell turns her attention to Euripides’s Medea, who takes even more drastic action when Jason, the hero she has helped to win the Golden Fleece, abandons her for another woman. This ancient play still speaks to us with astonishing directness across the millennia in a raw 90-minute modern-dress production that never relaxes the dramatic tension. Ben Power’s translation has a stark eloquence without an ounce of fat on it, and that superb actress, Helen McCrory, gives the performance of her career as Medea.

She paces the stage like a caged and goaded animal, desperately dragging on roll-up cigarettes, her hair wild, her intentions murderous.

Small in stature though she is, McCrory commands the Olivier’s huge stage. She is superbly duplicitous in the scene in which she appears to make amends to Jason even as she plans to kill his new wife.

Independentin Paul Taylor:

The heroine's formidability and vulnerability are brilliantly entwined in McCrory's performance. 

Pacing frustratedly round these grotty quarters and trading in scathing, end-of-the-tether ironies, she is the embodiment of how if you leave a person with only their wits to live on, those wits are likely to warp.

She runs rings of cool calculation round the male characters but there are stunning moments where her entire system seems to collapse under the pressure of maternal instinct – such as the superb point when she realises, with claustrophobic panic, that by using her sons as pawns in her vengeance against the bride, she has trapped herself into now having to kill them in order to protect them from a worse death at the hands of her foes. 

The stricken fury with which she psychs herself up for the deed manages to feel both horrible and piercing. And I don't think I have seen a Medea where the hollowness of the protagonist's triumph has been communicated with such harrowing bleakness. 

Esityskuvien copyright: Richard Hubert Smith, loppukumarruskuva copyright Paul Benett
Muut kuvat omia.

My Night With Reg / Donmar Warehouse 28.8.2014

Aivan loistavan hieno, ja mitä ajankohtaisin näytelmä tämä Donmarin loppukesän My Night With Reg. Vuonna 1994 alunperin esitetty (ja silloin mm. Olivier-palkinnolla parhaana komediana palkittu) Kevin Elyotin kirjoittama näytelmä kuvasi pienen kaveriporukan kuvioita hyvin silloin ja kuvaa niitä hyvin nytkin. Näytelmä taipui myös elokuvaksi 1996 (mutta sen nähneenä ei ole mielestäni läheskään yhtä hyvä kun teatteriversio).

Kevin Elyot (joka valitettavasti menehtyi tänä vuonna kesäkuun alussa, mutta ehti osallistua intensiivisesti näytelmän harjoitusjaksoon) on kirjoittanut käsikirjoituksen myös kahteen elokuvaan mistä tykkään eli Clapham Junction (2007) ja Christopher and his Kind (2011).

Näytelmän tapahtumapaikkana on Guyn asunto. Vajaan 2 tunnin aikana ehdimme vierailla asunnossa kolmena eri aikakautena. Ensin tuparit vuonna 85, sitten Regin hautajaisten jälkeen ja lopulta Guyn omien hautajaisten jälkeen. Guy on vähän reppana, rakastunut vanhaan opiskelijakaveriinsa Johniin, joka ei taas ole koskaan pitänyt Guysta muuta kun kaverina. Guy sitten elää yksin, koko elämänsä, salaten rakkautensa. Hyvin traaginen hahmo. John mennä huitelee pitkin poikin asettumatta koskaan aloilleen. Yhdessä Danielin kanssa nämä kolme vanhaa opiskelukaveria pitävät jollain tasolla yllä ystävyyttään, hamaan loppuun asti.

Daniel, Guy ja John

Kolmen päähenkilön lisäksi näemme myös Bennyn ja Bernien, vanhan pariskunnan, joista toinen on tyytymätön siippaansa ja toinen on tylsä kodinsisustaja ("I only realise what a prick he is when I see him with other people"). Ja kun soppaan sotketaan salskea remonttireiska Eric... Kaiken taustalla kummittelee tämä mysteerinen Reg, jota ei kertaakaan nähdä lavalla, mutta jokaisella on tähän jonkunlainen... yhteys :-)

Tarina on hauska ja nokkela, mutta loppua kohti se saa synkempiäkin sävyjä, kun ihmisiä alkaa kuolemaan. Hautajaisia vietetään ja perintöjä jaetaan. Kantavana teemana tuntuu olevan jäähyväiset ja mitä jos -skenaariot. Pahinta on Regin kuoleman jälkeen, kun John ei voi tätä avoimesti surra (koska Reg oli Danielin kanssa). Eikä John saa millään kerrottua Danielille, että heillä oli ollut suhde jo pitkään... Kaikki uskoutuvat kiltille Guylle, jolle uskotun miehen taakka käy hetkittäin aika tuskaiseksikin. AIDSia ei mainita kertaakaan, mutta se häilyy jatkuvasti läsnä.

Kaikki näyttelijät ovat huippuhyviä. Erityisesti dandymäinen Geoffrey Streatfeild kiireisenä - ja aika teatraalisena Danielina ja Jonathan Broadbent nössykkä-Guyna vetivät hienot suoritukset. Julian Ovenden hurmaa hieman hughgrantmaisena elostelevana miestennielijätyyppinä. Lewis Reeves oli silmää miellyttävä (varsinkin alastomana) Policea kuuntelevana hanslankarina, jolla on elämässä suurempiakin haaveita. Juntti (mutta kuulemma hyvin varusteltu) Benny (Matt Bardock) ja tämän tyyyylsä ja kumppaninsa irtosuhteisiin kyllästynyt Bernie (Richard Cant) roikkuvat muun porukan reunamilla.

Geoffrey Streatfeild ja allekirjoittanut

Pääsääntöisesti kriitikotkin tykkäsivät tästä, ja kaikki kaveritkin ketkä kävivät katsomassa.

Vaikka nyt Guardianin Susannah Clapp (4 tähteä):

They are indelibly present: Geoffrey Streatfeild, dandyish and desperate; Julian Ovenden, lolling and slowly revealing; Jonathan Broadbent, blinking and knitting, liked and wanting to be loved; Lewis Reeves, a shimmering man-magnet. The person who is absent is the person who is present in all their minds: Reg, who has had nigh on all of them, not always under his own name. The word that is not said is Aids. It hovers over everyone. Vivacity is fringed with loss.

Kevin Elyot died in June. Yet in My Night With Reg he makes time skip and stand still, disrupting expectations by bleeding one scene into another. He captures a moment when a group of friends could be out and proud – in a way they could not have been before the Wolfenden report a generation earlier – and then put under threat. Robert Hastie's vivid production should make his name as a director.

Independentin Paul Taylor antoi täydet 5 tähteä:

And by all accounts, Reg never disappointed the recipients of his lustful largesse.  By the same token, Robert Hastie's superb revival of My Night With Reg really knows how to show a boy – and a girl – a heavenly time.

Julian Ovenden beautifully conveys how the habitual slightly plastic inauthenticity of this rich kid has been pierced, leaving him exposed and vulnerable, by his secret love affair with the titular Reg. 

The agonising twist is that Reg is the long-term partner of a third Oxbridge chum, Daniel, whose virile, electrically-funny screaming queen-ery, partly a conscious parody of the mode, is brilliantly captured by Geoffrey Streatfeild.  He lets you see that under all this camping, Daniel is a vulnerable, frightened man who realises that it's no laughing meta-.

Vaikka Donmarissa olen nähnyt ison määrän loistavia näytelmiä, niin tämä oli yksi parhaimpia. Ja lisäksi myös hauskimpia ja koskettavimpia. Ja paikkana se on edelleen yksi mun suosikkeja.

Yleisön joukossa oli aika paljon vanhempia ihmisiä. Ehkä moni on nähnyt näytelmän silloin 20 vuotta sitten ja oli nyt nostalgiasyistä katsomassa?

Esityksen jälkeen notkuttiin Elisabetin kanssa ulkopuolella ja rupateltiin kaikkien näyttelijöiden kanssa siinä mukavia. Ainoastaan Lewis Reeves karkasi jonnekin, harmi.

Donmarissa pidettiin myös Paneelikeskustelu (Mark Gatiss, Lisa Power, Matt Cain ja Neil Bartlett ja paneelin vetäjänä David Benedict) jossa puhuttiin mm. gayteatterista ja näytelmän relevanttiudesta tämän päivän katsojille. Kannattaa kuunnella; on oikein kiinnostava.


Esityskuvien copyright Johan Persson.
Muut kuvat omia.

Syksy tulee myös TTT:lle

Kausi julistettiin virallisesti avatuksi eilen TTT:llä! Mukava ilta, jossa nautiskeltiin syksyn ensi-iltojen makupaloista, eli lyhyitä pätkiä ohjelmiston uutuuksista. TTT:n syksy on kyllä yhdeksine ensi-iltoineen kiireinen, mutta omaa kalenteria katsoessa alkaa sitten vasta hengästyttämään.

En ollut suunnitellut meneväni katsomaan Pekka Töpöhäntää lainkaan, mutta nähtyäni hulvattoman hauskan Silakanylistyslaulun ensemblen esittämänä (Mika Honkanen Monnina etunenässä) tulin toisiin aatoksiin. Jotta sekin on nyt sitten nähtävä.

Toinen näytelmä mitä en viime helmikuisen syyskauden esittelytilaisuuden perusteella ajatellut tulla katsomaan oli Valkoinen. Ei siksi että se on lasten/koko perheen näytelmä, vaan oman ajanpuutteen vuoksi. Nähtyäni tänään pätkän Jukka Saikkosen ja Juha-Matti Koskelan mimiikkaa lähentelevästä esityksestä, taidan muuttaa mieltäni tämänkin katsomisen suhteen! Näytelmä sopii myös ihan perheen pienimmille, ekaksi teatterikokemukseksi. Hmmm... mistäköhän mä saan jonkun lapsen matkaani?

Odotellassamme Vielä Ehtii:n isojen lavasteiden paikalle roudausta, teatterinjohtaja Maarit Pyökäri kertoi tarinaa tädistään, joka vanhoilla päivillään leskeksi jäätyään löysi uuden rakkauden. Koskaan ei siis ole liian myöhäistä! Omat vanhempani ovat varmaan tulossa katsomaan tätä, ja mikä jottei, nimittäin sen verran hersyvää juttua luvassa. Ja Roineen Eilan "passiivinen pedofiili" vakuutti ainakin minut. Ja tässä on myös bonuksena Maria Aro!

Jos muuta syytä Vanhan Naisen Vierailun katsomiseen et keksi, niin Mika Honkanen jodlaamassa on sitten ehkä sellainen. Ja toinen erinomainen syy minkä tahansa katsomiseen on Tuire Salenius! Näimme kohtauksen missä Nainen palaa kotikonnuilleen ja delegaatio kylän miehiä on vastaanottamassa rouvaa. Tätä odotan kyllä kovasti. Sitäpaitsi kova mieskolmikko Janne Kallioniemi, Jyrki Mänttäri ja Tommi Raitolehto on mukana myös tässä.

Tarina määräaikaisesta rakkaudesta. Näin Pyökäri kuvaili Kaikki on Kohta Hyvin näytelmää. Niinkin sen voi sanoa, tämä Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarinan 80-luvun Ruotsista, ajalta kun HIV teki tuloaan ja tuhoaan. Seurasimme koskettavaa kohtausta missä Rasmus kipuilee kotona, Benjamin tulee töistä ja kohtaa ahdistuneen ja itsesääliin vajonneen rakkaansa. "Mua rumempaa ei ole" toteaa Rasmus, kun sairaus runtelee kauniit kasvot ja peiliin ei pysty enää katsomaan voimatta pahoin. Mun sydäntä ainakin riipaisi Rasmuksen toteama "sun pitää tottua siihen, että musta on tullut ruma". Traagisesta hetkestä siirrytään tyynysotaan T. Rexin I Love To Boogien soidessa (joka mulla yhdistyy voimakkaasti Billy Elliotiin, leffaan ja musikaaliin!). Ja lopuksi Rasmuksen äidin soittoon - ja Benjaminen kommenttiin: "Mitä me sanotaan sun vanhemmille kun ne huomaa kuinka laiha sä olet?".

Kokoajan olen tiennyt että ko. näytelmässä tulen itkemään kuin Niagara, koska niin kävi myös tv-sarjaa katsoessa. Kirjatrilogian kolmas osa ilmestyy suomeksi nyt syksyllä, joten luen ne kaikki 3 sitten kerralla. Lisää kyyneliä siis luvassa niin kirjojen kuin teatterinkin parissa. Sitäpaitsi Juha-Matti Koskela on erinomainen valinta Rasmukseksi, teatterin uudesta vakikiinnityksestä Severi Saarisesta en osaa vielä sanoa mitään (en muistaakseni ole nähnyt kuin kerran lavalla eli Turun kaupunginteatterin Rocky Horror Show'ssa viime vuonna Rockyn roolissa).

Kainon Laulu ei oikein nyt iske, mutta varmaan senkin katson... ehkä.  

Rakkauslaulua ei voitu siirtää suuren näyttämön todellisuuteen, jotta tutustuimme harjoituskuviin sekä roolihahmoihin. Nuorempaa Billyä esittää kestosuosikkini Janne Kallioniemi ja vanhempaa Pentti Helin. Tämän vaimoa Maggieta Heidi Kiviharju (nuorena) ja Jaana Oravisto (vanhana). Suurena Abi Morganin tekstien ystävänä tämä on mulla kanssa aika korkealla odotuslistallani.

Illan kohokohta esityksistä ei allekirjoittaneelle ollut teatterin suursatsaus Evita, vaan Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus. Siitä nähtiin alkukohtauskatkelma. Auvo Vihro isän roolissa vaikuttaa hyvältä, mutta niinhän Vihro aina. Niiden näyttelijöiden ketkä esittävät lennossa vaihtuvia rooleja yllä oli ruskeat trikoomaiset vaatteet - siihen päälle on nopea ja helppo vetää tarvittava rooliasu. Jyrki Mänttärillä (Christopher) hirmuisen iso turkoosi huppari, jonka sisään mies melkein hukkuu. Vähän jäi sekavat fiilikset tästä pätkästä. Mutta hirmuisella mielenkiinnolla odotan ensi-iltaa!

Illan virallinen ohjelma loppui Evitaan ja pääsimme näkemään molemmat miehitykset lavalla yhtäaikaa. Esityksissähän mukana on iso liveorkesteri, nyt vain nauha. Olihan siinä, lavalla näyttävää lattarimenoa ja paljon porukkaa. Kuulimme kappaleen Buenos Aires. Itseä hahmona eniten kiehtoo Che, ja siinä roolissa vuorottelevat Jari Ahola ja Juha-Matti Koskela, joten kumpikin miehitysversio on pakko nähdä. Mulle Evita on musikaalina uusi tuttavuus eli en ole sitä lavalla ennen nähnyt. Tänä syksynä sitten ainakin 3 kertaa, koska Tukholman Göta Lejoniin liput hankittu lokakuun lopulle (Tanskan koiranäyttelyreissun yhteydessä meinasin poiketa). Siellä Chen roolin vetää iki-ihana Patrik Martinsson!

Ilta oli siis mukava, tiivis tunnin läpileikkaus yhdeksään kiinnostavaan uuteen esitykseen (ja siihen vielä vanhat päälle, sekä vierailut ja TTT Klubin esitykset). Tapasin livenä ensimmäistä kertaa myös yhden teatteribloggaajakollegan eli Siirin ja toki myös miljoonatta kertaa ystäväni Lauran. Lisäksi oli mukava jutella molempien TTT:n tiedottajien Sarin ja Mikan kanssa.

Ilta kruunautui Yöllisen Koiran ohjaajan Otso Kauton sekä pääosamiehen Jyrki Mänttärin haastattelutuokiolla. Mutta siitä sitten erillinen postaus.

Tilaisuudessa ei saanut kuvata, joten käytetään sitten pressikuvia.


Valokuvien copyright Kari Sunnari / TTT

Whishaw palaa lavalle - Almeidaan 2015

Muutama viikko sitten Sunday Times Magazine julkaisi Ben Whishaw'n haastattelun (Minja osti mulle Lontoosta ko. lehden, mutta se on vielä Minjalla), ja ystävällinen toimittaja julkaisi juttunsa myös netissä.

Muutenkin kiva juttu, mutta yksi yksityiskohta pomppasi esille: "Next year he’ll be in a play at the Almeida Theatre, another Bond movie, and he’s just been announced as the voice of Paddington Bear taking over from Colin Firth."

Pienellä taustatutkimuksella, kyselyillä ja salapoliisityöllä selvisi myöskin mitä, missä ja milloin. Eli kyseessä on kreikkalainen tragedia Bacchae, Euripideen viimeinen, postuumisti julkaistu näytelmä. Ohjaajana toimii James McDonald, joka ohjasi mm. näytelmän nimeltä Cock Royal Courtille (pääosissa Andrew Scott ja Ben Whishaw). Anne Carson on kääntänyt näytelmää, ja muutama kuukausi sitten harjoittelivat sitä workshop-tyyliin johonkin hyväntekeväisyysjuttuun.

Sama nainen muuten on kääntänyt Sofokleen Antigonen, jota olen menossa ensi maaliskuussa katsomaan Barbicaniin (pääosassa Juliette Binoche). Ja ensi viikolla vuorossa toinen Euripides-näytelmä eli Medea (pääosassa Helen McCrory).

Lisätietoja näytelmästä Wikipediassa.

Almeida julkaisee syyskuun alussa seuraavat näytelmänsä ja esitysajat.

Varsin mielenkiintoista!

Kesäteatterikausi lähenee loppuaan

"Jouduin" heinäkuun alusta töihin, ja koska kesä on muutenkin ollut yhtä matalalentoa, niin tämä blogin pitäminen(kin) on hieman kärsinyt. Kyllä siis kesäkuun jälkeenkin on tullut esityksiä nähtyä.

Tietokoneeni on tällä hetkellä tilassa "katsotaan käynnistyykö se enää koskaan", joten blogistin elämä ei helpotu jatkossakaan. Sen sijaan työt loppuvat 26.8., joten kohta on aikaa taas saattaa höpötykset ajan tasalle! Nämä esitykset päivittyvät siis lähiaikoina, ja sitten ne puuttuvat toukokuun esitykset.

Luonnoksissa on myös yhtä ja toista muuta mikä pitäisi saada viimeisteltyä ja pihalle!

Fathers & Sons / Donmar Warehouse 1.7.
Monty Python / O2 Arena 3.7.
Shakespeare In Love / Noel Coward Theatre 4.7.
Behind the scenes tour / Royal Court 5.7.
Orkesteri - the Everlast / Hämeenlinnan kesäteatteri 10.7.
Onni jonka annoin pois / Nokian kesäteatteri 16.7.
Lemmenhotelli Mimosan Hipiä / Toijalan kesäteatteri 17.7.
Matti ja Teppo - the Turku Brothers / Samppalinnan kesäteatteri 19.7.
Riemurahat / Tampereen Komediateatteri 23.7.

Itse vietän ensi viikolla muutaman intensiivisen (teatteri)päivän Lontoossa. Kate Bushin konsertin siivellä käyn katsomassa samalla reissulla nämä: The Crucible (Old Vic), My Night With Reg (Donmar), Medea (National Theatre), Richard III (Trafalgar Studios), Wolf Hall (Royal Shakespeare Company / Aldwych Theatre), Bring Up the Bodies (Royal Shakespeare Company / Aldwych Theatre) ja Toast (Park Theatre).

Takaisin pitää kiiruhtaa, koska viikolla 36 on suma ensi-iltoja ja paljon muutakin kiinnostavaa!