Mulla oli vielä tosi hyvä paikka, kolmannen rivin keskellä. Ja hinta £15, koska olivat jostain NT:n "joka esitykseen satsi halvempia lippuja" erästä. Siinä mielessä kyllä huono paikka, koska jyrinä ja pauke mitä sotakohtauksissa kuultiin meinasi viedä kuulon. Näyttelijäparat! Ikinä en muista noin kovia räjähdystehosteita olleen missään näytelmässä. Se olikin ehkä mieleenpainuvinta koko illassa.
Sean O'Caseyn kirjoittama ja Howard Daviesin ohjaama, 2 h 20 minuuttia kestävä sotadraama. Näytelmä on vuodelta 1928 ja jollain tavalla se vanhanaikaisuus näkyykin. Pääosassa Harry Heegan (Ronan Raftery), kylän jalkapallosankari, joka on ollut voittamassa Silver Tassieta (iso pokaali) monena vuonna. Romanssi kukkii tyttöystävä Jessien (Deirdre Mullins) kanssa ja kaikki on hyvin. Kunnes tulee kutsu takaisin sotaan. Koko kaveriporukka joutuu rintamalle, josta kaikki eivät palaa.
Harry kyllä palaa, mutta pyörätuolissa ja hyvin katkerana. Kaveri vei tyttöystävän ja sota jalat. Siinä ei mitalit paljoa mieltä lämmitä. Koska kaverikin sai Victorian ristin Harryn hengen pelastamisesta...
Vicki Mortimerin lavastus on kyllä hienoa, vanhasta hieman rähjäisestä irlantilaistalosta muokkautuu tosi näppärästi sotatanner. Ja lopuksi sotasairaala ja siitä tanssiaisten pitopaikka.
Välillä oli Lytteltonin lavalla väkeä kun pipoa. Kukaan näyttelijöistä ei erityisesti jäänyt mieleen, paitsi pienen kaapin kokoinen Aidan Kelly, joka riehuu alussa kuin vähäjärkinen, pistäen kämpän remonttiin ja vaimon kuriin. Lopuksi tämän kohtalo sokeutuneena ja vaimoon tukeutuen on aika riipaiseva.
Jotenkin ei vaan lähtenyt käyntiin, vaikka en keksi mitään varsinaista vikaakaan esityksestä. Välillä soitettiin ja laulettiin. Ei tämä nyt mikään floppi ollut, mutta mun mittapuulla kuiteskin ehkä inasen.
Charles Spencer (Telegraph) on kyllä tiivistänyt juonen aika mallikkaasti, käykää sieltä lukemassa. Ihmeen hyviä kritiikkejä tämä on kuiteskin saanut.
Kuvien copyright NT/Mark Douet
muut omia, kuten yleensäkin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti