Tämän halusin nähdä koska ensinnäkin oli Nick Paynen näytelmä, ja olen nähnyt siltä toisen hyvän näytelmän viime aikoina (The Same Deep Water As Me syyskuussa Donmarissa). Ja toisekseen koska se sai viime vuonna Evening Standard Theatre Awardin parhaasta näytelmästä. Ja koska sai kovin ylistäviä kritiikkejä.
Constellations avasi Royal Courtissa, ja siirtyi sitten Duke of York'siin, jossa tämä tallenne oli nauhoitettu 4.1.2013. Ohjauksesta vastasi Michael Longhurst, ja koko näytelmässä ei ole kuin 2 roolia. Sally Hawkins on avaruustutkija/astrofyysikko Marianne ja Rafe "Timothyn poika" Spall mehiläishoitaja Roland.
Näytelmä on sarja kohtaamisia ja kohtauksia kahden ihmisen elämässä. Kohtaukset on lyhyitä ja intensiivisiä. Kumpikin näyttelijä on tosi taitava, koska ne välähdykset hyppelehtivät miten sattuu. Hetkittäin, ainakin aluksi, tuntui ettei kohtaukset liity toisiinsa mitenkään, tai että siinä onkin yhtäkkiä eri ihmiset. Välillä näytellään sama kohtaus uudelleen, samalla tekstillä, mutta eri tavalla. Rinnakkaistodellisuudessa. Tai näinkin tämä juttu olisi voinut mennä... Kokonaisuus oli ehkä hieman sekava, just tän hyppelehtimisen takia. Kohtaukset vaihtuvat aina valojen pikaisen pimentämisen ja "äänimerkin" avulla.
Aluksi pariskunta tapaavat ja sitten alkaa suhde, joka muuttuu ja kehittyy ja loppuu ja alkaa ja... vai alkaako sittenkään? Näytelmän alussa kohtaukset ovat kevyitä ja iloisia ja hauskoja. Kuitenkin asiat vakavoituvat ja näytelmä saakin yhtäkkiä hyvin synkän sävyn, kun syöpä, vapaaehtoinen eutanasia ja luopuminen tulevat mukaan kuvioihin. Lopuksi palataan takaisin alun hilpeämpiin teemoihin.
Sally Hawkins on paljon parempi vakavimmissa kohtauksissa. Joku sen sikkurasilmissä tuo mieleen Anni Sinnemäen. Rafe Spall on erinomaisen hyvä koko näytelmän ajan. Tässä ei ollut edes väliaikaa, vähän yli 70 minuuttia kestoltaan.
Lavastus on tosi pelkistettyä; katosta roikkuu vaan liuta ilmapalloja ja niitä on lavan takaosassakin. ja jotain serpentiinejä. Niitä sitten vaan valaistaan hieman eri tavalla. Muita lavasteita ei olekaan. Joten silloin se huomio kiinnittyy kokoajan vaan näihin kahteen päähenkilöön.
Näytelmän mainoslauseena oli "One relationship, infinite possibilities" ja joo, sitäkin. Mutta eniten mua kosketti lause: "We have all the time we've always had". Ei väliä kumpi sen sanoo, mutta siinä tiivistyy kaikki. Onko aikaa, vai ei. Veikkaan että katsomossa aikanaan on monella silmänurkka kostunut, koska tarina vaan on niin surullinen, ja arkinen.
The stars shine brightly in Nick Payne's metaphysical love story, and I'm not just talking about the bewitching performances of Sally Hawkins and Rafe Spall. Hawkins plays Marianne, a mercurial, highly verbal quantum physicist, who meets Spall's lugubrious Roland, a beekeeper, at a barbeque. They start a relationship. Or do they? In a parallel universe, they meet and part immediately because he is already married. In other versions of the same story, they couple, but then admit to infidelities and part for ever. Or could they meet again and rekindle lost love?
Payne hasn't just written a love story: he has written a play about the infinite possibilities of love, the way we delude ourselves by thinking we never have enough time, when of course we have all the time in the (many) world(s). (The Guardian 18.11.2012).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti