Musikaalin omat sivut kuvailevat konseptia näin:
Sleepy Sleepers -yhtye on osa lahtelaista ja suomalaista rockhistoriaa. Se on ilmiö, joka ravisteli rakenteita. Sleepy Sleepers on jotakin, mistä myös lahtelaiset voivat - ainakin näin neljänkymmenen vuoden perspektiivin jälkeen - olla todella ylpeitä.
Mutta miten kaikki alkoi, keitä oli mukana, keitä jäi kyydistä pois? Näihin kysymyksiin vastaa samanniminen uusi kotimainen rockmusikaali, Kuka Mitä Häh? Musikaali kertoo tarinan 70–80 -luvun vaihteen lahtelaisista kaveruksista, jotka eivät turhia jarrutelleet. Se on kertomus rohkeudesta ilkkua auktoriteeteille Kekkoslandiassa, hulluista ideoista ja niiden toteuttajista, mutta ennen kaikkea se on lahtelainen aikalaistarina popparien, rokujen ja poliisien selvitellessä välejään. Mitä pisnes-siti oli sen ajan Suomessa, johon Sleepy Sleepers tuntui olevan liikaa? Musikaalin näkökulmahenkilönä ja kertojana on Pulu, tuo legendaarinen Sliippari-dj-roudari-yleismies, jonka silmin bändin matkaa menestykseen kerrotaan.
Kuka Mitä Häh? -musikaali ei ole dokumentti Sleepy Sleepersistä, vaan tosielämään perustuva fiktiivinen kertomus lahtelaisista kaveruksista. Tyylilajiltaan musikaali on komedia, mutta ei varmastikaan ihan perinteinen musiikkiteatteriesitys. Musikaalin musiikkina soikin tunnetuimmat Sliippari-hitit, ei kopioiden, mutta kunnioittaen.
Esitys oli aika älyvapaa. No, se sopi hyvin, koska aihekin oli samanmoinen. Päähenkilö & kertojaminä Pulu (Markku Häkkinen), sellainen reppana hangaround-tyyppi, joka ei itse koskaan soittanut bändissä mutta notkui mukana vuosikaudet, ja teki mm. sanoituksia, kunnes sisäelimet sanoivat poks. Sakke (Ilari Hämäläinen) ja Mato (Roope Salminen) olivat hyvin paljon ainakin fyysisesti esikuviensa mukaisia.
Mato ja Sakke (oikeat ihmiset siis) vastasivat myös käsikirjoituksesta yhdessä ohjaaja Jalle Niemelän kanssa.
No, millainen se sitten oli? Kokonaisuutena ihan jees. Varsinainen nostalgiatrippi. Mutta ei silti mikään elämää suurempi esitys. Paikka ei ehkä paras mahdollinen musikaalille. Meno oli hulvatonta. Osa oli parempia laulajia, osa taas ei niinkään. Esim. Mira Luoti (Saara) ei mua säväyttänyt mihinkään suuntaan vaikka on ihan "oikea" laulaja. Kannatti silti käydä.
Tässä bändissä soitti vuosien varrella niin paljon porukkaa, siis kymmeniä henkiä, että kaikkien mahduttaminen mukaan näytelmään olisi ollut kutakuinkin mahdotonta. Ihan "oikeita" muusikoitakin oli mukana vaikka kuinka paljon... kuten vaikkapa näissä esityksissä kapellimestarina ja kitaristina toiminut Costello Hautamäki. Esityksen parhaimmista nostalgiahetkistä vastasi varmaan Dave Lindholm (Mikko Jokinen) ja Albert Järvinen (Lasse Turunen)... jotka siis kumpikin pyörähtivät Sliippareissakin.
Itse muistan nähneeni bändin lavalla vasta ekan kerran 80-luvun lopulla Dinosaurockissa ja sitten hieman sen jälkeen Tavastialla uudenvuoden bileissä. Mutta toki muistikuvat, tai pikemminkin kuulokuvat, ovat paljon aiemmilta ajoilta. The Mopott Show oli mulla kasetilla, ja Metsäratio ja Levyraati on molemmat klassikkolevyjä kanssa. Suosikissa oli aika paljon juttuja aina, niin Rio de Janeiron matkakertomuksia kuin Mato Valtosen vaaliehdokkuudestakin. Eihän se musiikki nyt niin superhienoa ole, mutta olihan se siihen aikaan, 70-80 luvun taitteessa kauhean radikaali ja kova juttu. Suomen ja Neuvostoliiton suhteita taisi koitella kerran jos toisenkin :-)
Minä ja tyylikäs Ilkka (joka oli työvuorossa)
Harjoituskuvan copyright / Sibeliustalo, Ilkka Siitari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti