Met Opera Otello / Finnkino 30.10.2012

Viime tiistaina eli siis eilen piti istua 3,5 tuntia Plevnassa elikkäs leffateatterissa katsomassa ja kuuntelemassa oopperaa. Ostin syksyllä sarjaliput Finnkinon Met Opera esityksiin ja nyt oli sitten ensimmäinen kerta kun a) pääsin ja b) oli tarpeeksi kiinnostava esitys.

Verdin Otellon olen nähnyt livenäkin muutama vuosi sitten Tampere Talolla, mutta... Met Operan tuotannot on aina sen verran massiivisia että kannattaa katsoa. Ja olihan se todella massiivinen ja vaikuttava esitys.

Nimiroolin lauloi Johan Botha, varsinainen laulava lihapulla, joka hikoili ja pyöritteli suuuuuuuria silmiään. Aika koominen tyyppi ja ei varmaan saatu ilman vinssiä lattialta ylös! Ihan hyvin kuiteskin lauloi, vaikkei näyttelijänä mikään suuri lahjakkuus ehkä niin ollutkaan. Desdemonana oli oikeinkin taitava Renée Fleming (jos kohta vähän yli-ikäinen tuohon rooliin!). Todella mainion Jagon roolin veti Falk Struckmann, ja oli aika ketku. Yksi parhaita pahiksia kyllä Shakespearen tekstissä. Hienoja joukkokohtauksia!

Ja tietenkin puvustus ja lavastus ja kaikki muu vimpan päälle. Kyllä! Seuraavaksi sitten joulukuussa Verdin Aida (kun valitettavasti Tempest jää välistä muiden kiireiden takia).

He Eivät Asu Enää Täällä / Kansallisteatteri 29.10.2012

Maanantaina ajelu Helsinkiin, Kansallisteatteriin katsomaan Paavo Westerbergin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän He eivät asu enää täällä. Oikein koskettava, hauska ja traaginenkin tarina kahdesta perheestä, tai pariskunnasta, jotka jakavat suuren surun ja miten kukin käsittelee surua ja selviytyy siitä.

He eivät asu enää täällä on odottamattomien käänteiden draama tragedian jälkeisestä elämästä ja keskiluokan turvattomuuden tunteesta. Se on tarina hauraista ihmisistä, jotka pyrkivät viimeiseen asti välttämään virheitä, mutta joutuvat kohtaamaan väistämättömän.

Eero Aho tekee taas loistavan roolin, ei kai se muunlaisia osaa tehdäkään. Mä en ole nähnyt yhtään elokuvaa mitä se tähdittää, mutta teatteriroolit on olleet kaikki ihan huikean hyviä. On kyllä yksi Suomen karismaattisimmista näyttelijöistä. Tämän vaimona Katariina Kaitue, aina hieman kylmän ja kalsean oloinen, mutta kyllä ihan hyvä. Toista pariskuntaa esittävät Kristo Salminen (joka valitettavasti on isästään valovuosien päässä karismaltaan ja myös näyttelijätyössä, vaikka ihan ok esiintyykin) sekä Pirjo Määttä.

 

Eero Aho ja johtokimppu

London Evening Standard Theatre Awards 2012 ehdokkaat

Tässä vaiheessa on julkaistu ehdokkaat, joista sitten osa karsitaan pois ja osa jää varsinaisiksi ehdokkaiksi... The London Evening Standard Theatre Awards -kilpailuun.

Ehdolla sellaisiakin produktioita mitä olen nähnyt...

Best Play (11 ehdokasta)
*The Curious Incident of the Dog in the Night-Time by Simon Stephens (National’s Cottesloe)
*South Downs by David Hare (Chichester Minerva and the Harold Pinter)


Best Director (16 ehdokasta)

*Tom Cairns for Scenes from an Execution (National’s Lyttelton) (tämän näen marraskuussa)
*Marianne Elliott for The Curious Incident of the Dog in the Night-time (National’s Cottesloe)
*Josie Rourke for The Recruiting Officer (Donmar Warehouse)


Best Actor (16 ehdokasta)

*Rupert Everett, The Judas Kiss (Hampstead)
*Laurence Fox, Our Boys (Duchess)
*Rory Kinnear, The Last of the Haussmans (National’s Lyttelton)
*Luke Treadaway, The Curious Incident of the Dog in the Night-time (National Cottesloe)


Natasha Richardson Award for Best Actress (16 ehdokasta)

*Helen McCrory, The Last of the Haussmans (National’s Lyttelton)


Best Design (13 ehdokasta)
*Bunny Christie, The Curious Incident of the Dog in the Night-time (National’s Cottesloe)
*The Last of the Haussmans (National’s Lyttelton)
*Lucy Osborne, The Recruiting Officer (Donmar Warehouse)


Charles Wintour Award for Most Promising Playwright (11 ehdokasta)
*Stephen Beresford, The Last of the Haussmans (National’s Lyttelton)


Milton Shulman Award for Outstanding Newcomer 
*Jonathan Bailey, South Downs (Chichester Minerva and the Harold Pinter)


Noista mun mielestä ehdottomasti vaikein olisi valita parasta miesnäyttelijää. Mulla tuskaa tuottaisi valinta Luke Treadawayn ja Rupert Everettin välillä...

Frankenstein liput varattu

Varasin nyt sitten reilusti lippuja sekä 16.2. että 16.3. esityksiin Kansallisteatterin Frankenstein-näytelmään. Jos haluat lähteä mukaan, otahan yhteyttä! Ne pitää lunastaa 3 vkon kuluttua.

Lipunmyyjä sanoi että toteutus on suht uskollinen NT:n esitykselle. Mutta ei ole tuplamiehitystä... Odotan mielenkiinnolla.

JCS Tukholmassa, taas!

En varmaan ole ihan terve, mutta ostin itselleni juurikin lipun katsomaan Jesus Christ Superstaria Tukholmaan 16.12. Hyppään samaan kyytiin Anun kanssa, joka on menossa koiranäyttelyyn, ja itse asiassa Tuula ja Pilvikin lähtee koirineen. Ja ehkä mä jopa saatan ottaa Viggon mukaan sinne näyttelyyn. Esitys alkaa klo 15, jotta hyvin kerkee molempiin ja iltalaivalla takaisin.

Sain lipun riviltä 11, eli aika kaukaa... mutta ei haittaa. Kai siitäkin näkee Patrik Martinssonin ja Ola Salon.

55 Days kuvia harjoituksista

Hampstead Theatre julkaisi eilen lisää kuvia tulevasta Mark Gatissin tähdittämästä näytelmästä. Mark esittää Charles I:stä. Olen menossa katsomaan tätä 12.11.

 

Lukuharjoituksia

 PR-kuvien ottamista

 Ja lopulta pukuharjoituksia

Time Out-lehdessä oli myös pieni haastattelu herrasta, ja se on luettavissa täällä.

Did the Charles in your head and the Charles in the play match up for you?

'It's all very consistent with the man as we know him historically. What always fascinates me about him was that he was so slippery - he'd just say anything. If he wasn't king you'd think he was maybe a sociopath, because he would say what he needed to say in the moment regardless of the consequences.'

The Guardian-lehti haastatteli myös Markia viime sunnuntaina.

I'm surprised someone of Gatiss's celebrity still auditions for roles. "It varies. I was offered this and The Recruiting Officer. I auditioned for Season's Greetings and have no qualms about being asked to. But, having been on the other side of the audition table with Sherlock, the truth is that you just don't know. You're not questioning people's ability – they may just not be right. And the awful thing is that you can be wrong." He laughs. "As audiences at Hampstead may be about to discover."

Frankenstein Kansallisteatteriin!

Torstaina tulee myyntiin Kansallisteatterin liput ensi alkukeväälle. Huomasin nimittäin tänään teatterin Facebook-sivuilta tietoa Frankenstein-kilpailusta. Ja sitten selvisi lisää: tammikuussa saa Suomen ensi-iltansa loistava Nick Dearin (& Mary Shelleyn) Frankenstein, mikä meni Lontoon NT:ssa 2 vuotta sitten loppuunmyydyille katsomoille (ja jatkoi voittokulkuaan ympäri maailman NT Live sarjassa).

Näyttelijälistakin löytyi: Olli Ikonen, Ismo Kallio, Maria Kuusiluoma, Minka Kuustonen, Petri Liski, Esa-Matti Long, Antti Luusuaniemi ja Katja Salminen sekä Amos Brotherus / Lauri Karo / Pablo Ounaskari.

Pienen googlettamisen jälkeen päärooleissa nähtäneen (mikäli se tehdään NT:n tapaan että Victor ja Hirviö (Suomessa se on Olio!) - tai lähinnä heidän näyttelijät - vuorottelevat rooleissaan vuoroiltoina) Esa-Matti Lång ja Antti Luusuaniemi, koska he ovat nuorimmat tosta mieskaartista. Lähinnä vaan sikäli mikäli toteutuksessa ollaan myös alasti, niin noi vanhemmat miehet ei ehkä... No, eihän se Creature kovin kaunis ole, mutta pitäisi sen silti maskeerauksen alla olla timmi. Ja rooli on hyvin fyysinen kuiteskin.

Jäämme odottamaan torstaita ja roolituksia. Mika Myllyaho ohjaa.

Jesus Christ Superstar / Göta Lejon 18.10.2012

No... pääsiäisen ensi-ilta oli niin hieno, että jo silloin päätin että uudelleen tämä on nähtävä. Ja Minna lupasi lähteä mukaan, jee!

 Odotellaan että esitys alkaa... Tunnelma katossa!

Pieniä henkilöstövaihdoksia oli, eli Herodeksen, Pontius Pilateksen ja Marian esittäjät olivat vaihtuneet. Tästä syystä myös käsiohjelma oli tehty uusiksi. Joten piti ostaa sitten se uusikin :-)

Mutta Ola Salo ja Patrik Martinsson olivat edelleen päärooleissa, ja varsinkin Patrik oli LOISTAVA. Olan ääni oli jotenkin vaisu, olisiko ollut flunssaa tai jotain tulossa. Meidän paikat oli seiskarivin keskellä ja olihan se loppuunmyyty. Esitykset jatkuvat maaliskuulle asti, ja kai se pitää koittaa jotenkin vielä tulla katsomaan...

Pieniä muutoksia oli myös esityksessä. Sellaisia pikkujuttuja, ja parannuksia ehkä. Se ainakin oli parannus, että loppukohtauksessa missä Juudas laskeutuu katosta ja laulaa nimibiisin, niin Patrik heittää punaisen takin pois ja laulaa lopun paidatta. Siinä vaiheessa oltiin Minnan kanssa molemmat astmakohtauksen partaalla. No huh, mikä mies, ja mikä ääni!!

Vaikka Ola Salo on ihmeellinen ja aivan loistava ja Jeesuksena ihan yliveto, niin tarttee sanoa että Patrik Martinsson varasti kyllä koko show'n. Niinkuin se kyllä teki ensi-illassakin, ei sen puoleen. Kyllä se on äärimmäisen karismaattinen ja vielä sairaan hieno laulajakin. Juudaksen kappaleet kun nyt on vielä suurin osa rokkibiisejäkin.

Hauska loppukaneetti reissulle... Muutaman twitter-viestin taisin laittaa aiheesta P. Martinssonin ylistys. Mä koitin sitä kyllä etsiä Twitteristä, mutta en löytänyt. Noh, herra oli kuin olikin siellä, ja oli retweetannut yhden mun viesteistä. Olikohan vähän noloa... :-)) Mutta on se ihana!

Herrat kiittävät myös orkesteria.

Juu, tämän verran piti rikkoa kuvauskieltoa, että sain otettua loppukumarruksista kuvia. Harmittaa kun toi yksi on epätarkka... kun se ois muuten ollu niin hyvä.

Mark Gatiss & Friends 11.11.

Uskomatonta!! Siis, tämä on niin hienoa ja upeaa ettei ole tosikaan... 11.11. sunnuntaina klo 15 Lontoon Criterion Theatressa on The Game is On - An afternoon with Mark Gatiss and Friends -niminen tapahtuma, ja mulla on sinne liput!! Useatkin vielä.

Tänään kerrottiin sitten ketä ne Markin ystävät on. No, koko Sherlock näyttelijä-porukka, miinus Benedict Cumberbatch. Mikä on ehkä ihan hyvä asia, koska se vaan veisi kaiken huomion...

Mutta siis:

Mark Gatiss

Rupert Graves

Martin Freeman

Andrew Scott

Una Stubbs

Louise Brealey

ja sen lisäksi Steven Moffat ja Sue Vertue.

Tilaisuus on hyväntekeväisyysjuttu ja rahat menee London Gay & Lesbian Switchboardille. Mä joskus aiemmin postasin siitä järjestöstä, kun Markin synttärirahakeräys oli sinne kanssa. Se on järjestön Patron.

Tää on ehkä hienoin juttu ikinä. Mä ostin 2 eturivin lippua, koska sain ennakkotietoa asiasta (Gatissin siippa Ian Hallard laittoi mull siitä viestiä), ja ystäväni Helen, joka lentää Seattlesta just samana päivänä Lontooseen, osti sitten 2 lippua lisää, kolmosriviltä keskeltä. Myydään ne 2 extraa sitten - toinen menee Helenin yhdelle tutulle ja toinen vissiin Marielle (se mun ranskalainen Lontoossa asuva kaveri).

Jesus Christ Superstar traileri (uusintaensi-ilta)

Uusintaensi-ilta oli syyskuussa. Tekivät sitten uuden trailerinkin. Tätä katsoessa voi vaikka pyörtyä.

Ekat promokuvat 55 Daysistä!

Marraskuussa näen tämän, mutta tässä jo hieman esimakua 55 Days näytelmän harjoituksista. Eli harjoituskuvia.

Ja tältä herra Gatiss näyttää sitten Charles I:n roolissa!

Rupert Everett haastattelu

Aivan huikean loistavan Oscar Wilde-tulkinnan esittää kyllä herra Everett. Tässä pieni juttu herrasta... The Judas Kiss näytelmästä juttua eri postauksessa.

Today, Rupert’s Brazilian boyfriend Enrico, who’s a good two decades younger than Rupert, is a regular visitor at her farmhouse. ‘I think on paper she accepts us but I don’t think she’d like us holding hands or anything like that,’ he says.

‘She’s supportive, but do any of that generation really, inside themselves, think two men should be together? I don’t know. I think if my mum found us kissing she’d projectile vomit.’

Tämän parempaa kuvaa ei Rupertista saatu 12.10.

Which might be why Rupert is so, well, un-Rupert-ish today. This is, after all, the flamboyant, quixotic Rupert who became a star at 24, famous for his on-screen love affair with Colin Firth (who remains a close friend) in Another Country and his off-screen tantrums.

That’s right, the same Rupert who revealed with astonishing honesty how he mixed with film stars, models, junkies, hobos and rent boys in his brilliant autobiography Red Carpets And Other Banana Skins, but fell out with Madonna after calling her an ‘old, whiny barmaid’.

Our Boys Lontoon ensi-ilta 3.10.

Muutama juttu liittyen Duchess Theatren Our Boys-näytelmän ensi-iltaan... eli kuvia ensi-illasta ja Laurence Foxin haastattelu Independent-lehdestä. Oli mulla blogin luonnoksissa, ja unohtanut päivittää...

Oli kyllä hyvä näytelmä.

Viime viikon Time Out lehdestä pieni kritiikki.

His new role is also quite a departure from the Fox norm. Best known for playing cerebral sidekick Sgt Hathaway to salt-of-the-earth Inspector Lewis, period romantics (Gosford Park, Becoming Jane, A Room with a View) or posh officers (Colditz, Ultimate Force, The Last Drop), he is now playing a foul-mouthed, over-sexed squaddie. Joe is the central character in Our Boys, Jonathan Lewis' warts, wheelchairs-and-all play set in a military hospital in 1984; initially the ward joker, he gradually reveals the full, tragic, extent of his PTSD. It's been a challenge on many levels. "All I'm trying to avoid is going 'ooh-arr'," says Fox. "I can't be speaking like this, can I? ".

Bertie Carvel eli mysteerimies!

Eikä tarttenu edes mitään suuria salapoliisitaitoja! Eli se mysteerimies, jonka nimmarin sain ja kenen kanssa poseerasin NT:n stage doorilla torstaina, on saanut henkilöllisyyden. Bertie Carvel on herran nimi ja oli mm. Sherlock-jaksossa The Blind Banker, se pankkiiri joka pyytää Sherlockin apua. Ja Crimson Petal and the White-sarjassa. Ja yhdessä Doctor Who jaksossa. Ja ties vaikka missä. Heh heh.

Hyvä että selvisi ettei tarvinnut elää epätietoisuudessa. Näyttää vaan niin erilaiselta viiksien kanssa ja noin lyhyessä tukassa. Oli NT:llä Damned by Despair-näytelmässä sillon torstaina. Ja DW-yhteys selittää sen miksi ne nuoret miehet sitä kyttäsi kanssa.

Lontoon tuliaiset

 

 Pääsylippuja...

 

Ja käsiohjelmia

The Judas Kiss / Hampstead Theatre 12.10.2012

Hampstead Theatre sijaitsi suht uudessa teatterirakennuksessa (10 v) eli hyvin moderni oli. Pienehkö. Paikat oli tosi hyvät, olikohan se nyt neljännellä rivillä keskellä tai jotain. Valokuvaus oli ehdottomasti kielletty - ja ymmärrän nyt hyvin miksi :-)

David Haren näytelmä The Judas Kiss kertoi kahdesta päivästä Oscar Wilden elämässä. Ensimmäisessä näytöksessä se päivä jolloin hän päätti jäädä Englantiin ja joutui pidätetyksi. Toinen näytös sitten kuvasi yhtä päivää Napolissa, missä asuivat Bosien kanssa joitain kuukausia sen jälkeen kun Wilde pääsi vankilasta.

Mä pidin kovasti Haren näytelmästä The South Downs jonka näin kesäkuussa. Ja tämä ei ollut yhtään huonompi, päinvastoin. Australialainen Neil Armfield ohjaa kaikkia seitsemää näyttelijää taidokkaasti. Lavastus on aika pelkistetty; ensin hotellihuone, ja sitten nuhruinen ja köyhä napolilaishuone.

Näyttelijät on kaikki erinomaisia. Mutta tietysti show'n päätähti on ihana Rupert Everett, joka tekeekin todella upean roolisuorituksen Wildenä. Jostain luin että käyttää "läskipukua", koska olisi muuten ollut liian solakka Wildeksi. Everett on pitkä mies (193 cm), joten senkin puolesta sopii hyvin Wildeksi. Joka oli suht saman pituinen. Oli se loistava, ei ihme että on kehuttu...

Toinen joka teki huikean tulkinnan itsekeskeisestä ja suoraan sanottuna aika hirveästä persoonasta eli Wilden rakastaja Bosiesta oli Freddie Fox. Siitä asti kun näin tämän kerubikasvoisen nuoren näyttelijän viimeisimmässä Kolme Muskettisoturia leffassa, niin olin myyty. Huh. Fox oli varsinainen keikari, joka esitti Bosieta ääreishyvin. Ja koska se on vähän sellainen hippiäismallinen, niin sopi oikein hyvin Everettin pariksi.

Wilden ensimmäistä rakastajaa Robbie Rossia esittää myös varsin mallikkaasti Cal MacAninch. Lisäksi nähdään kolme hotellityöntekijää sekä toisessa näytöksessä Bosien italialainen rakastaja Galileo (Tom Colley). Kukaan ei ollut kyllä huono ja erityisesti pitää nostaa hattua Tom Colleylle, koska Galileo oli käytännössä koko toisen näytöksen ilkosillaan.

Ja sen lisäksi että pelkästään italiaa puhuva rakastaja on alasti, niin on sitä aatamin puvussa myös Freddie Foxkin. Kun toinen näytös alkoi ja sänky valaistiin, ja sieltä mönki alaston valeitaliaano sekä alaston Fox. Luulin että siinä vaiheessa lähtee joko järki tai taju. Onneksi melko pian tämä (Fox siis, ei mun järki eikä taju) kääriytyi lakanaan, mutta sekin oli mun mielenterveydelle pikkasen liikaa... Siis herttileijaa sentään. Oli sillä ihana takamus(kin) :-)

No mutta täydellisestä vartalosta huolimatta Fox oli roolissaan erinomainen. Ihan oikeasti.

 

Rikoin kuvauskieltoa loppukumarrusten aikana.

Kaikki esitykset on jo kauan olleet loppuunmyytyjä ja itse asiassa tänään maanantaina näytelmä lähtikin maakuntakierrokselle Hampstead Theatren jälkeen. Ja sen jälkeen se siirtyy Duke of York's Theatreen WestEndille. Koitan mennä katsomaan uudelleen, sen verran hieno oli. Kaivelen tähän vielä kritiikkejä myöhemmin mukaan.

 Freddie vaatteet päällä ja ihana tukka peitettynä :-(

Näytelmän jälkeen jäätiin hengaamaan siihen aulaan, koska paikassa ei ole mitään stage dooria erikseen. Tosi pian herrat saapuivatkin ulos. Mutta sitten kamera temppuili ja kuvaaja sössi ja multa meni hermo. Sain sentään pääosamiehiltä nimmarit käsiohjelmaan ja kummastakin huonot kuvatkin. Kumpikin oli kireän oloisia ja kiireisiä. Ja tämän jälkeen olin minäkin.

 Ainoa kuva Rupertista...

The Judas Kiss / Hampstead Theatre 12.10.2012

No mutta huh, olipas kokemus. En tiedä toivunko koskaan alastomasta Freddie Foxista.

Huomenna jotain järkevämpiä päivityksiä aiheesta.

Mark Gatiss Q&A Hampstead Theatre

Hah, Hampstead Theatre kyseli taannoin kysymyksiä yleisöltä Mark Gatissille ja valitsi sitten niistä kymmenkunta, mihin herra ihan vastasikin. Ja mun kysymys oli valittuna, jee!!

Koko haastattelu löytyy täältä

Ja mun kysymys ja vastaus:

Apart from Charles I, which King/Queen in British history would you like to play?

King John. Richard II (though I’m too old now!) Basically all the slippery ones! Maybe Charles II in the sequel… Queens are a different matter. Does Matilda count?

Luke Treadaway & muut Curious näyttelijät

Kun käveltiin eilen NT:n ohi Cottesloe-näyttämölle (joka on siellä ihan erillisenä teatterin sivustassa) jonottamaan niitä Curious Incident -lippuja silloin hieman ennen puolta kuutta, niin käveltiin siitä Stage Doorin ohi (NT:llä se on iso ja näyttävä sisäänkäynti turvallisuustyyppeineen ja muineen, ei mikään hämärä sivuovi…). Mentiin ohitse kolmen hengen porukan jotka oli tupakalla/tauolla. 2 metriä ohituksen jälkeen tajusin että siinä oli Luke Treadaway! Siis kääk. Siinä se seisoi muina miehinä punaisissa college-housuissa ja hupparissa. No en sit kehdannut mennä nykimään hihasta. Mentiin sen sijaan sinne Cottesloehen, kävin vessassa, otin kameran ja tussin ja käsiohjelman ja menin sitten vasta takaisin. Ja eihän se siinä enää ollut. Tietenkään. Niillä oli ollut matineanäytös iltapäivällä.

Vaikkei saatu lippuja esitykseen, niin se ei estänyt ostamasta käsiohjelmaa ja tulemasta esityksen jälkeen Stage Doorille notkumaan. Elokuussa (kun käytiin näytelmää katsomassa) oli kai kiire jonnekin tai en mä tiedä miksi, niin ei jääty stage doorille. Mutta koska NYT konsertti loppui puoli tuntia aikaisemmin kuin näytelmä, ja oli parin minuutin kävelymatkan päässä… No, siihen sitten.  

Luken ja mun kengät.

Pitkät odottelut palkittiin lopulta, ja herra Treadaway tuli tupakalle niissä punaisissa collegehousuissa ja hupparissa ja talvitakissa. Jutteli ensin pitkään jonkun vanhemman naisen ja ilmeisesti tämän tyttären kanssa, olivat jotain vanhoja tuttuja. Sitten sain nimmarin käsiohjelmaan, vaihdoin muutaman sanasen ja valokuvaposeeraukset.

Hämmästyttävintä oli se, että niin suuri hitti kun näytelmä onkin, ja sekä yleisön että kriitikkojen rakastama, niin Luke ei ton isompi tähti ole. Lisäkseni VAIN 2 muuta ihmistä pyysi siltä nimmarit. Mutta se ei ole vielä breikannut läpi, joten saa olla melkoisen rauhassa.

¨

Siinä ovella notkui yhteensä hieman toistakymmentä ihmistä, osa odotti Last of the Haussmans ihmisiä, osa Damned by Despair -näytelmästä. Sitten oli sellainen n. 6 hengen sakki, mitkä odotti varmana kuuta nousevaksi. Niillä oli kauhea määrä tavaraa ja olivat semiammattilaisia nimmarienmetsästäjiä selkeesti. Juttelin kahden tytön kanssa, jotka olivat olleet katsomassa sitä Damned by Despairia, ja odottivat yhtä tummaa miestä (joka lopulta tulikin).  

Tytöt tulivat meinaan kysymään multa kuka Luke oli, kun se oli lähtenyt takaisin sisään. Mun olisi pitänyt kysyä niiltä kuka se pitkä tumma mies oli, mutta ilmeisesti joku suht tunnettu, koska tää Doctor Who-sakki pyysi siltä nimmareita myös… :-) No mäkin sitten, oli pikkaisen noloa, kun ei ollu aavistustakaan kuka herra oli. Se oli kaikkein kohteliain, kysyi nimeä, poseerasi kiltisti kuvassa ja oli oikein mukava… Selkeesti se siinä Damned by Despairissa oli ollut. Myöhemmin selvisi että herra oli Bertie Carvel ;-) 

 

Pentu poistui ekana eli Curious Incidentin tähti

Halusin vielä jäädä odottelemaan Una Stubbsia, joten sitten odotettiin. Curious Incidentin ihmiset lähti kaikki, samoin Last of the Haussmansin. Olisin voinut kyllä Rory Kinnearilta pyytää kanssa nimmarin, mutta se meni niin vauhdilla ohi, etten kehdannut sitten. Lopulta reilun tunnin jälkeen Una vihdoin tuli ja tää DW-leiri hyökkäsi sen kimppuun. Niillä oli A4 kokoisia kuvia iso nippu ja Una kiltisti kirjoitteli kaikkiin nimensä. Oli aivan ihastuttava ja poseerasi mun kanssa myös. Kehuin sitä myös Sherlockin Mrs Hudsonin roolista ja oli jotenkin niin vilpittömän kiitollinen. Aivan ihana täti!!

Sitä Unaa kun odoteltiin niin herra Treadaway tuli uudelleen tupakalle. Sai olla ihan rauhassa, nojailla seinään ja näpytellä puhelintaan. Lopulta sille tuli auto noutamaan (joku vuokrattu, kuskeineen), ja se lähti pois. Oli se hyvin rooliensa oloinen, hieman renttulook ja puhui nopeasti ja hieman epäselvästi. Ei nyt varsinaisesti ollut töykeä, jopa hymyili valokuvassa, mutta vähän sellanen tylyhkö kuiteskin. Käärii itse sätkänsä, jotta ei ainakaan kauheissa varoissa kieri. Mutta oli se ihana, hitsi viekööt.

Peruutuslippuja jonottamassa

Teatteri (Globen Twelfth Night) loppui vasta 10 yli 5 (eli kesti yli 3 h) ja siitä sitten juoksujalkaa rantaa pitkin kohti National Theatrea. Hulluja päähänpistoja osa 15 – koska teatteriliput olivatkin iltapäivälle eivätkä illalle, niin yllättäen torstai-ilta jäi vapaaksi (joku oli taas kirjoittanut väärän ajan kalenteriin). Mesu oli edelleen kipeä eikä jaksanut tulla keskustaan treffeille. Jotta suuri ajatus oli koittaa saada peruutusliput The Curious Incident-esitykseen. Okei, just elokuussa se tuli nähtyä livenä ja 17.9. NT Livessä, mutta. Niin hyvän näytelmän (ja Luke Treadawayn) voi käydä katsomassa monta kertaa.

Lippumyyjänainen oli sanonut että puoli kuuden aikaan kannattaisi tulla jonottamaan. Vaikka suoraan Globesta tultiin, niin ehdittiin jonoon puoli kuudeksi, mutta jonossa oli jo vajaa kymmenen ihmistä ennen. Jäätiin kuiteskin jonottamaan… Joku huhu kiersi jossain vaiheessa että 20 lippua olisi tullut myyntiin. No, kuuden aikaan 2 ekaa sai liput, ja sitten ei mitään… Lippumyyjät sanoivat että määrät vaihtelevat tosi paljon, joskus voi vapautua 1 ja joskus 8. Mutta koska kaikki näytökset on olleet loppuunmyytyjä ja alkaa olla viimeiset esitysviikot käsillä, niin ihmiset ei kovin hevillä lipuistaan luovu. Pari ihmistä jonosta läksikin. 

Olin käynyt kysymässä siltä jampalta, joka sai liput, että monelta se oli tullut jonottamaan; viideltä kuulemma.

Vaihtoehto B oli mennä viereiseen Royal Festival Halliin kuuntelemaan Philharmonia Orchestran konserttia – sillä edellytyksellä että sinne saa lippuja. Joskus puoli seiskan aikaan annettiin sitten periksi, ja käveltiin Southbank Centreen. Sinne sai lippuja, oli vielä ihan hintaryhmissä valinnanvaraakin. £15 kappale sai ihan kelvolliset paikat suht takana. Sali oli kyllä valtava… 

 

Ohjelmistossa oli Mendelssohnin Overture, The Hebrides (Fingal’s Cave) op 26, Beethovenin Piano Concerto no 3 in C minor, op 37 ja Elgarin Enigma Variations… Joka tietenkin oli se syy ylipäätään osallistua. Ja olen aina halunnut Royal Festival Hallissa käydä kuuntelemassa jotain Lontoon huippuorkestereista. Tugan Sokhiev johti orkesteria ja Yefim Bronfman soitti pianoa. Minä joka en pidä pianomusiikista, niin silti se pianokonsertti kuulosti ihan hyvältä. Mendelssohn oli myös hyvä, vaikka oli mulle aiemmin tuntematon teos. Väliajalla syötiin jäätelöt ja katseltiin parvekkeelta näköaloja Thamesille ja vastapäisen rannan taloja ja valoja.

 

Tauon jälkeen sitten Elgaria. Ja kuulosti niiiiiiiiin hyvältä. Silmiä tartti pyyhkiä kyllä, niin hienolta se kuulosti. Salissa oli hyvä akustiikka, vaikken mä näistä mitään ymmärräkään, mutta orkesteri kuulosti tosi hyvältä. Erityisesti vasket! Ja niin, salissa on myös urut, siis sellaiset kirkkourut, ja niitäkin soitettiin. En ole koskaan ajatellut että tässä teoksessa on urut, mutta niin vaan siinä loppupäässä ukko niitä soitteli. Aivan mahtava kokemus kaikkineen ja rahoilleen sai hyvin vastinetta.

 

Konsertin jälkeen takaisin NT:lle, mutta siitä vierailusta on pakko kirjoittaa oma postaus. Satuin bongaamaan sen jampan kun tuli teatterilta pois, siis sen joka oli mennyt viideltä jonottamaan lippuja. Sanoi että kaikki taisivat päästä sisään... Noh, me nähtiin hyvä klassisen musiikin konsertti sen sijaan.

Twelfth Night / Globe Theatre 11.10.2012

Torstaina iltapäivällä (ei illalla niin kuin taas luulin – onneksi tuli tarkistettua liput etukäteen!) oli se matkan päätarkoitus. Eli nähdä Stephen Fryn paluu teatterilavoille oliko se nyt 16 vuoden jälkeen. Tämän takia se tuli alun perin alettua suunnittelemaan tätä reissua. No, Loppiaisaatto on yksi Shakespearen parhaita komedioita, joten se oli sellainen extrabonus. Tosin vaikka näytelmä olisi ollut ihan mikä hyvänsä, niin ei olisi haitannut.

 

Paikat olivat lavan sivulla ylimmän kerroksen eturivissä. Sinällään hyvät, mutta iso pylväs haittasi näkyvyyttä hieman. Tarttee sanoa että vaikka Fry oli todella loistava Malvoliona, niin show’n varasti silti aivan sietämättömän hyvä Mark Rylance! Maan parhaimmaksi Shakespeare-näyttelijäksi tituleerattu Rylance oli huikeassa vedossa Olivian roolissa.  

 Mark Rylance ja Stephen Fry

Tässä versiossa oli nimenomaan pointtina, että kaikki roolit on miesten näyttelemiä, alkuperäisen Shakespearen ajan mukaan. Tarinassa on siis sisko Viola ja sen veli Sebastian ketkä ovat hyvin samannäköisiä. Haaksirikossa kumpikin luulee toisen kuolleen… Viola pukeutuu pojaksi (Cesario), ja lopulta rakastuu kreivi Orsinoon ja Sebastian taas rakastuu Oliviaan, joka on kreivitär. Jotenkin vinkeää kun mies esittää naista, joka esittää miestä. Ja tietenkin Cesario ja Sebastian on puettu ihan samoihin vaatteisiin niin että katsojakin hämääntyy kumpi on kumpi. Rylancen esitys on aivan järjettömän hieno…  

 Samuel Barnett (Sebastian) ja Johnny Flynn (Viola/Cesario) olivat kumpikin todella hyviä nuoria miehiä, joista varsinkin Flynn oli todella mainio Cesariona. Skotti Liam Brennan (Orsino) oli kanssa hyvä. 

Esitys siirtyy loppuunmyytyjen Globe-esitysten jälkeen Apollo Theatreen, ja mietin joskos tammikuulle saisi vielä lippuja. Nyt jäi pylvään ja sijainnin vuoksi osa jutuista näkemättä. Oli hauska ja erinomaisen hyvä näytelmä. Pikkasen vilu meinasi tulla, vaikka oli villapaita. Loppuesityksen ajan mulla oli pipo. Valitettavasti hanskat ja kaulahuivi jäi kämpille... Sadekuuro yllätti aika loppuvaiheissa, mutta ei haitannut kun kentällä seisoneita. 

The Last of The Haussmans / National Theatre 10.10.2012

Ensi maanantaina Suomessakin NT Live-sarjassa nähtävä, Stephen Beresfordin ensimmäinen näytelmä. On ollut NT:llä iso hitti, eikä sinällään ihme. Hienot näyttelijät ja hauska tarina. Tarinan keskiössä vanha hippi Judy (Julie Walters) jonka aikuiset lapset Libby (Helen McCrory) ja Nick (Rory Kinnear) palaavat kotiin… Mitä konflikteja ja juttuja paljastuu sitten…

Mukana menossa myös Libbyn 15-vuotias tytär, Judyn lääkäri Peter (jonka kanssa Libby aloittaa suhteen) ja naapurin atleettipoika Daniel (johon Nick palavasti rakastuu). Lytteltonin näyttämö on aika iso, ja paikat oli parven ekalta riviltä, eli oikein hyvät. Esitys oli loppuunmyyty. Lavastus säkenöivän hieno, pyörivällä lavalla saatiin koko Judyn talo kuvattua.

Näyttelijät olivat kaikki hyviä, mutta Julie Walters ihan sairaan hienossa vedossa! Rory Kinnear oli kanssa tosi tosi mainio myös. Eikä Helen McCrorykään huono ollut, päinvastoin.

Tälläinen takuuvarma yleisöhitti joo, mutta hyvin tehtyä perusteatteria. Toinen puoliaika oli ehkä aavistuksen pitkältä tuntuva, eli eka puoliaika oli parempi. Kaikkiaan kesto väliaikoineen 2 h 45 min eli aika myöhäksi meni.

Ennen kuin näytelmä alkoi, niin tutun näköinen tyyppi käveli sisään sinne parvelle ja meni taakse. Oliko se Jamie Bell? Väliajalla piti sitten stalkata tätä nuorta miestä ja ei se sittenkään tainnut olla. Se tuli paikalle yksin, mutta seuralaisensa kanssa jonotti sitten baariin. Aikani tyyppiä seurattuani tulin siihen tulokseen ettei ollut Jamie. Olisinkin ehkä pyörtynyt. Kovasti jo suunnittelin mitä mä menisin sanomaan sille, kehumaan Billy Elliottia (haluaakohan se aina ihmisten muistavan sen roolista minkä teki varhaisteininä?) ja muita leffarooleja (joista mun suosikit on varmaan Hallam Foe ja tietysti viimeisimpänä Tintti). Ihan mun ykkössuosikkeja… mutta ei nyt sitten ainakaan ollut tuo.

Our Boys / Duchess Theatre 10.10.2012

 

Jonathan Lewis kirjoitti tämän näytelmän 90-luvun alussa, osittain omiin kokemuksiinsa pohjaten. Se sijoittuu siis sotilassairaalaan 1980-luvulla ja seuraa kuuden sotilaan oloa ja eloa ja suhdetta toisiinsa. Hauska, hetkittäin räävitönkin, mutta myös aika surullinen ja traaginen tarina. Tykkäsin kyllä. Lavalla on vain yksi sairaalahuone, missä kaikki tapahtuu. Keith (Cian Barry) on pahasuinen irlantilaissotilas, Arthur Darvill esittää pyörätuolissa kulkevaa Parryä, joka on sellainen huumoriveikko.  

 

Joe (Laurence Fox) on taas päällisin puolin aika vähillä vaurioilla päässyt naistenmies. Ian (Lewis Reeves) on näytelmän alussa vihannes-tasolla, mutta kuntoutuu kyllä lopuksi kykeneväksi palaamaan palvelukseen.  Jolyon Coy on upseerikokelas Menzies, jolta on leikattu ahterista palanen, ja joutuu ”tavallisten” sotilaiden kanssa samaan huoneeseen. Kuudentena sotilaana Matthew Lewis (Mick), joka haluaisi tavata naisen.  

Matthew Lewis
 

Kaikki ovat nuoria ja sodan tai terrorismin uhreja. Osa on viettänyt sairaalassa jo kauan aikaa, osa käy vaan hetken. Herätti ajatuksia kyllä… Näyttelijät olivat kaikki päteviä. Matthew Lewis nyt on tuttu Harry Potter-elokuvista, missä hän oli Neville Longbottom, Harryn kavereita. Laurence Fox on esiintynyt Lewis-poliisisarjassa 7 kautta (Hathaway), ja aika monessa elokuvassakin. Ja on naimisissa Billie Piperin kanssa (joka oli Doctor Whossa kahden kauden ajan Tohtorin kumppani Rose Tyler). Arthur Darvill taas oli näistä ehkä isoin tähti, ainakin nuorempien katsojien keskuudessa, eli Doctor Whon Rory Williams. Muut 3 heppua olivat aiemmin mulle tuntemattomia, jos kohta Jolyon Coy oli Deep Blue Sea leffassa (tarttee katsoa se uudelleen, kun en muista lainkaan mitä se esitti). 

Esityksen jälkeen mentiin stage doorille nimmarien toivossa ja kauhean kauaa ei tarvinnut odotella. Meitä oli siinä parikymmentä henkeä, suurin osa alle 20 v tyttöjä, jotka odotti Arthur Darvillia. Muutama ammattimainen nimmarikauppias (sellasia vanhempia miehiä) ja pari muutakin aikuista. Ensimmäisenä tuli Coy ja Reeves (polkupyörän kanssa), ja sitten kun ne olivat menneet menojaan niin Lewis ja Barry. Varsinkin Cian Barry oli tosi mukava ja jutteli siinä muutenkin.

 

Cian Barry. Ekassa kuvassa näyttää aika pelottavalta,
tokassa sentään jo hymyilee...

Lopuksi Darvill tuli ja oli sellainen hieman kiireisen ja välinpitämättömän oloinen. Poseerasi kyllä kaikkien kanssa kuvissa ja jakoi nimmareita. Mutta hyvin sen oloinen ettei paljoa kiinnosta. Vikana sitten Fox, pikkusikaria tuprutellen. Neljän viimeisen kanssa  poseerasin kuvassakin, ja kaikilta sain nimmarit käsiohjelmaan. Niin, se kapea musta tussikin oli löytynyt, ostin saman tien kaksikin, kun löytyi sopiva. 

 Arthur Darvill, ketä hieman kyllästyttää...

 

Ihana Laurence Fox ja sikari

Duchess Theatre on aika pieni ja julkisivu on juuri hiljan restauroitu tyylikkäästi. Ennen esitystä ja väliajalla soitettiin 80-luvun hittejä, hieno yksityiskohta. Muutenkin mukava paikka.

Varsin kiva teatterikokemus kaikkiaan, ei voi valittaa.