Pian mielen valtaa kosto. Miten, millä tavalla, koska. Miehen nimen tietäminen antaa valtaa! Tämän henkilöllisyyden, työpaikan jne selvitystä seurataan hienosti lavan takaseinään tussilla raapustettavien sanojen muodossa. Sven Haraldssonin lavastusratkaisu on yksinkertaisen nerokas, vain kapea vanerilla vuorattu tila, ehkä 1,5 metriä syvä. Koko näyttelijäkuusikko on esityksen ajan lavalla, välillä istuen takaosaan tehdyllä "penkillä". Varsinaista lavastusta ei siis ole, mutta muutamia tavaroita kyllä.
Esityksessä kysytään jatkuvasti "Mitä Tova Randers aikoo tehdä?". Tovan kosto on maksaa potut pottuina. Miehen raiskauskohtaus on suoraviivaisen graafinen, sopiva yhdistelmä väkivaltaa ja seksiä. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin banaanin ja piimän käyttö toimii efektinä hyvin. Tyypin lopullinen henkinen nujertaminen keskeytyy, koska poliisit eivät millään tahdo uskoa että mies olisi raiskattu. Tovan kohdalla prosessi jää kesken - mutta katsojan mielessä myllertää. Koko näytelmän ajan Tova on vatvonut päässään ex-miehen, ja päättyneiden miessuhteiden, valta-asemaa häneen. Menneisyys ei ole jättänyt rauhaan. Patriarkaalinen maailmankuva on 1970-luvulla vielä hyvin voimissaan. Jos lapsilla on ongelmia, se on naisen vika koska tämä käy töissä. Pohditaan myös sitä kumman vastuulla ehkäisy parisuhteessa on. Toki tilanne on nykyään hieman parantunut, mutta silti niin kovin tunnistettava.
Näyttelijät olivat ihan älyttömän taitavia, liukuessaan roolista toiseen sujuvasti. Minttu Mustakallio Tovana oli koko esityksen sielu ja kantava voima, hänen ilmaisunsa vähäeleisen kaunista ja toimivaa. Tämän Tova todellakin herää eloon. Lämmin suhde poikiin, yhteiset pinkit hetket ihanatuoksuisen Karin kanssa joskus vuosia aiemmin, työyhteisö - ja sitten koko tunteita kuohuttava ja perustuksia järkyttävä hyväksikäyttö seurauksineen. Robert Kock on hyytävän hyvä, ensin alistajana, sitten alistettuna. Myös Joachim Wigeliuksen ällömakea Bjarne - kutkuttava rooli. Ulriikka Heikinheimo, Pia Runnakko ja Alexander Wendelin täydentävät hienon ensemblen. Näytteleminen on hyvin rentoa, leppoisaa ja orgaanista, kuin leikittelyä. Silti se draama ja ahdistavakin sisältö säilyy jatkuvasti taustalla, samalla tavalla kuin muut näyttelijät tarkkailevat lavalta käsin tapahtumia.
Haraldssonin käsialaa on myös farkkukangasvoittoinen 70-luvun puvustus. Nostalgista, mutta onhan nuo nyt vähän huvittavia, sen ajan muoti. Musiikkikin tuo oman lisänsä 70-luvun tunkkaisuuteen, sopivan siirappia ja räyhäkkää vuorotellen.
En tiedä mitä tämän päivän lainsäädäntö sanoo miehen raiskauksesta, mutta ainakaan 70-luvulla sellaista käsitettä ei laki tuntenut. Silti Tova halusi rangaistuksen niin omalle raiskaajalleen kuin myös itselleen. Mitä siitä seuraisi yhteiskunnassa jos useampia miehiä raiskattaisiin? Onhan se nyt vallankumouksellista kun nainen kieltäytyy olemasta uhri. Raiskaus hieman toisesta näkökulmasta tulee Tovan perheeseen myös hänen oman kokemuksensa jälkeenkin. Yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat, ehkä jopa ruokkivat, tämänkaltaista vallankäyttöä.
Vaikka aihe on näinkin vakava, niin paljon lämpöä ja huumoria Giese ja Kauppi ovat esitykseen saaneet mukaan. Myös toiveikkuutta, että ehkä kaikki on muutettavissa joskus. Välillä tuntuu että noista ajoista on kulunut ikuisuus, mutta ei se ihan niinkään ole.
Olisin niin halunnut tähän erilaisen lopun, että väkivallan tekijä olisi saanut rangaistuksen teostaan, ja nainen kostonsa. Miestä olisi nöyryytetty. Vaan ei, miesten maailma vallitsi vuonna 1975, ja sama trendi jatkuu myös vuonna 2020. Lain ja yhteiskunnan silmissä miestä ei voi raiskata. Tämä on tärkeä ja ajankohtainen näytelmä.
Kuvien copyright Kasper Dalkarl.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti