Hienoa että ohjaaja Maiju Sallas on nyt tarttunut tähän ehkä syrjemmälle jääneeseen teokseen. Marika Hakolan uusi suomennos kuulostaa hyvältä ja on esiintyjien mukaan helppoa laulettavaakin. Jari Puhakka on sovittanut musiikin ja toimii myös kapellimestarina kymmenelle muulle muusikolle (olisin luullut että lattian alla majailee suurempikin poppoo, niin "isolta" soundi kuulostaa). Ei tässä ole ehkä sellaisia korvamatoja kuin Webberin versiossa mutta yhtäkaikki musiikkia kuuntelee mielellään. Sellaista soljuvaa ja melodista, hyvin kulkevaa. Onkin sanottu että tämä musiikki on monipuolisempaa ja kunnianhimoisempaa kuin Webberillä ja varmaan näin onkin.
Tarinassahan ollaan, niinkuin nimikin hieman vihjaa, Pariisin oopperassa, 1900-luvun alussa. Sen kellarissa pitää majaansa (ja kummittelee) yksinäinen mies, Erik (Riku Pelo), jonka kasvot ovat epämuodostuneet. Seuraa hälle pitää joukko kasvottomia sieluja. Teatteri vaihtaa johtajaa ja Erikin suojelija Gérard Carriére (Jouni Salo) joutuu lähtemään. Uuden pomon (Henri Halkola) mukana tulee myös tämän liki laulutaidoton vaimo Carlotta (Tytti Vänskä), josta tulee oopperan uusi tähti, Erikin suureksi harmiksi.
Samaan aikaan nuori Christine (Saara Jokiaho) jakelee oopperan edustalla sateessa mainoslehtisiä laulellen. Kuinka ollakaan, naistenmies kreivi Philippe de Chandon (Pekka Hiltunen) bongaa hänet ja äänensä, ja pyytää heti koe-esintymään oopperalle. Siellä Christine kuitenkin joutuu Carlottan pukuhoitajaksi, mutta onneksi Erik kuulee hänen laulunsa ja alkaa yksityisopettajaksi. Tai onneksi ja onneksi, koska Erik on pian täysin naisen lumoissa. Tästä alkaa kolmiodraama kun kreivikin on ihastunut upeaääniseen Christineen. Pian kaikki pääsevät nauttimaan hänen äänestään lavalla. Katala korppikotkamainen Carlotta kostaa, ja sitten Erik kostaa ja kierre on valmis. Aaveen ohjeita ja sääntöjä pitää noudattaa. Suurta draamaa ja suuria tunteita siis luvassa!
Juonessa on muutamia juttuja mitä Webber on jättänyt omastaan pois, mm. Erikin ja isän suhde. Ihmiset tuntuvat oikeilta, oikeine tunteineen. Varsinkin Christine on todella kiltti ja herttainen, ja hänestä on hyvin helppo pitää. Eikä Erik ole mustasukkainen ja omistushaluinen (ainakaan kauheasti), vaan vaikuttaa vain yksinäiseltä, jos kohta hieman pakkomielteiseltä. Kun hänen taustojaan avataan hieman enemmän, niin hahmo saa paljon lisää syvyyttä. Kyllä minä lähtisin tämän miehen matkaan, naamasta viis! Soisin mielelläni Christinen ja Phantomin välille yhteisen tulevaisuuden, koska kreivillä tuntuu olevan vientiä muutenkin. Mutta koskas minun mielipiteitäni olisi kuunneltu. Tykkäsin kovasti Kesäyön uni -kohtauksesta, pieni ripaus Shakespearea ei ole koskaan haitaksi. Pidän myös siitä että tässä on kivasti huumoria vaikka onkin goottilaishenkinen draama.
Esiintyjät ovat kyllä erinomaisia, varsinkin Saara Jokiaho ja Riku Pelo säkenöivät. Karismaa ja ääntä riittää molemmilla, ja heidän duettojaan katselisi ja kuuntelisi kyllä enemmänkin. Kaksikon välillä on sellaista kemiaa että oksat pois. Ja mikä hitsi noissa baritoineissa aina on kun vievät sydämeni? Olen myös aika vaikuttunut Tytti Vänskästä, koska taito laulaa pieleen on ihan oma juttunsa. Hannu Lintukoski näyttämömestarina on oivallinen tyyppi baskereineen ja piippuineen! Joukkokohtaukset ovat hyvin näyttäviä, ja Jouni Prittisen koreografiat vauhdikkaita. Koko ensemble on huikea!
Annukka Pykäläisen upea goottilais-romanttinen lavastus on silmäkarkkia jota Tuovi Räisäsen ihanat puvut tukevat. Oopperassa kun ollaan niin näemme välähdyksiä monista esityksistä ja juhlista, ja pukuloisto on sen mukaista. Varsinkin baarikohtaus 1920-luvun vaatteineen on ihana! Tykästyin erityisesti Erikin punasävyiseen takkiin (joka on kuulemma peräisin Jekyll & Hydestä, pisteet kierrätyksestä). Ja mitkä päähineet!
Japo Grandlundin valosuunnittelu ja Mika Filpuksen äänet pelaavat hienosti yhteen, monenlaisia räjähdyksiä ja pamahduksia kuullaan ja hämärä oopperan kellari on vähän pelottavakin. Vaikuttavaa työtä kummaltakin, kuten myös projisointien takana olevalta Tuukka Toijanniemeltä. Ne integroituvat taustaansa kuin valettuina. Kokonaisuuden värimaailma on goottilaisen sinipunertava, hieman haalistunut, kuin vanha valokuva mistä värit ovat hiipuneet.
Ensi-ilta oli jo syyskuussa, mutta hyvin Phantom jaksaa vetää katsomon täyteen ihan arki-iltanakin. Enkä ihmettele yhtään miksi. Ammattitaidolla ja pieteetillä tehty musikaali, jossa puitteet ja esiintyjät ovat yhtä korkealla tasolla. Esitykset jatkuvat vielä toukokuun alkuun. Christinen roolissa vuorottelevat Saara Jokiaho ja Johanna Isokoski, joten jos olet niinkuin minä ja haluat nähdä tietyn Christinen, katso esityspäivien tiedoista. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa!
Ja vielä iso kiitos Saara ja Riku kun tulitte moikkaamaan esityksen jälkeen!
Esityskuvien copyright, muut kuvat otti Mia Möller ja minä.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
* Se kolmas oli brittiläisen Ken Hillin oma versio kirjasta, ja sai ensi-iltansa jo 1976. Syystä tai toisesta siitä ei tullut niin isoa hittiä, mutta kyllä tätäkin on ympäri maailmaa esitetty. Hillin versiossa musiikki oli peräisin mm. Verdiltä ja Mozartilta (!).
Itse kävin katsomassa tämän jo joulukuussa. Ja ehdottomasti näkemisen arvoinen, kokonaisuus erittäin taidokas. Se nauratti ja itketti. Mahtavaa oli nähdä juuri tämä versio, koska se oli itselleni melko tuntematon.
VastaaPoistaT:Vilma
Joo, mulla vähän venyi, piti mennä jo viime syksynä, mutta se jäi, sitten piti mennä 4.1. mutta Jokiahon Saara sairastui ja halusin nähdä juuri hänen tulkintansa Christinestä... Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Poista